ISKUNVAIMENNIN

Niksi-Pirkka

2012-01-23T19:18:00.001+02:00

Kyllä lapsi on kekseliäs. Oheisessa kuvassa Isokiskolla on tossujen päällä itsedesignatut "luistimet”. Luistimet on rakennettu äidin pikkuhousunsuojista (ilmeisesti Libresse on luistava merkki), jotka on käyty ihan omin kätösin etsimässä wc:n kaapista ja soveltamassa tähän käyttötarkoitukseen. Minusta osoittaa ihailtavaa luovuutta ja suunnitelmallisuutta, että ymmärtää moisessa kapineessa olevan tarrat, että ne voi tökätä johonkin kiinni, ja että niiden ominaisuuksia osaa hyödyntää uudessa yhteydessä. Ne muuten luistivat todella hyvin. Muru yritti ohjata Isokiskon eteiseen kuivaamaan sulaneita lumijälkiä, sillä ovathan nämä luistimet kuuluisia myös imukyvystään. Että tänään ei ole ollut tylsää.

Tylsää ei ollut myöskään hammashoitajalla, jossa neiti karkasi huoneesta (ylettyy siis näköjään ovenkahvaan), paineli vessaan, veti housut alas ja alkoi muka tekemään kakkaa. Siinä hollilla oli sopivasti joku hälytysnappi, johon sormi ehti ennen meikäläisen alistunutta ”EI” karjahdusta. Olin hieman hitaalla, kun Sällivauva oli rintarepussa. Aika nopsaan oli kolme terkkaria ihmettelemässä, mistä hälytyksen saa pois. Pitkä hetki siihen meni.

Hoitajalla selvisi muuten, että neidin purenta on etupurenta. Joko tutti on tehnyt tehtävänsä tai sitten leukojen rakenne on luonnostaan etupurentainen. Tuttivierotus oli täällä jo käynnissä, mutta nyt saimme siihen uutta pontta. Jos purenta johtuu tutista, se kuulemma korjaantuu itsekseen, jos lopetus on nyt. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan. Teimme niin, että leikkasimme tuttien päät pois ja kerroimme, että mökin hiiri on käynyt hakemassa tutit hiirivauvoille. Hyvin meni siihen asti, kunnes neiti kehitti yhden päivän kuumeen ja pari rätöistä yötä. Tutti oli kaikkien mielenrauhan takia otettava taas käyttöön. Ei hyvä tietenkään moinen soutaminen ja huopaaminen.

Ja sitten. Daddadadaaa. Farssi nimeltä ”Taidan tahtoa naimisiin” sai merkittävän käänteen lauantaina. Nyt ei ole aikaa kirjoittaa koko surkuhupaisaa tapahtumaketjua, mutta niin iso pyörä pyöri omassa päässäni omien ajatusten ja teidän muiden kommenttien pohjalta, että menetin yöuneni erinäisten pohdintojen vuoksi. Tämä näkyi himpun verran olemuksessa lauantaiaamuna ja kun Muru lopulta kaivoi esille mikä minua vaivaa, ei itkusta ja selittelystä ollut tulla loppua. ”Mä en todellakaan halua, että sä kosit mua säälistä tän takia” ja ”Mä menen sitten töihin Sällivauvan ollessa vuoden, etten häviä taloudellisesti enempää” huudahdusten jälkeen Muru sitten kosaisi romanttisesti pyykkivuorien ja paskavaippojen (ne muuten todella haisee tällä hetkellä Sällivauvan käynnistellessä kiinteäkoneistoaan) keskellä kodinhoitohuoneessa. ”Kyllä”.

Jotta näin. Kommunikaatio on ollut suurin esteemme. Ei uskoisi tämänkin käsittämättömän sujuvan viestinnän (ja oikeinkirjoituksen) perusteella, että se on allekirjoittaneelle jopa ammatti. Joka tapauksessa Muru on olettanut, että hetken odottelu olisi ollut ok, koska onhan hommasta puhuttu. Hän kuulemma on halunnut myös säästää, ettei tarvitse minulle ihan Kinder-sormusta ostaa. Fine, kyllähän minustakin kiiltävälle perso harakka löytyy, vaikka se onkin ihan toisarvoinen juttu ollut omassa mielessä. Joten annettakoon anteeksi. Minä taas olen olettanut, että hän sanomattakin tietää, mitä minä asiasta ajattelen. Kun olen muka siitä niin sujuvasti vihjannut. Tai sitten en.

Mutta nyt on kupletin juoni selvillä, päivä alkukesälle plakkarissa ja homma lähes paketoitu. Minä kun haluan naimisiin, mutta en tarvitse sen kummempia kemuja, joten tästä selvitään aika pienellä säätämisellä.

Kiitos vielä kerran kommentoijille ja kannustajille. Ilman teitä, Hupsin herättelviä bloggauksia ja niihin tulleita kommentteja, me emme todellakaan olisi tässä juuri nyt. Kliseistä, mutta niin totta. Niin ja minusta nyt miehen vaan kuuluu kosia, joten siitä tämä koko soppa tai paremminkin pattitilanne. Katsotaan, miten käy sitten sen avioehdon kanssa.

Ai niin. Mehän emme nyt mene varsinaisesti kihloihin vaan sen esteellisyys- tai esteettömyysajan jälkeen suoraa päätä siihen itseensä. Joten kysymys kuuluu, onko kihlasormus tai naisella kaksi sormusta ollenkaan tarpeen vastaavassa tilanteessa? Juridisesti tai seurakunnallisesti tai miten vaan sitä ei ilmeisesti tarvita? Onko kaksi sormusta tapana nykyisin vain silloin, kun aika kihlauksesta avioliittoon on pitkä?

Miksi murehtia?

2012-01-19T12:47:00.004+02:00

Minulla on ilmeisesti juuri nyt asiat liian stabiilisti ja hyvin, koska pystyn käyttämään yllättävän paljon aikaa mahdollisten tulevaisuudessa tapahtuvien kauhuskenaarioiden vatuloimiseen. Olen nähnyt painajaisia tai muuten vaan erilaisia pahoja asioita pompahtelee mieleen. Pääasiassa ne liittyvät siihen, jos jompikumpi meistä sairastuu tai kuolee. Olen muun muassa nähnyt unta, että sairastun kuolettavaan silmäripsisyöpään. Mutta ihan yhtälailla mietin sitä, mitä tapahtuu, jos Muru kyllästyy verkkareissa luuhaavaan takkupäähän ja ymmärtää jonkun kirkassilmäisen hoitajaneitosen olevan elämänsä rakkaus. Yksi omia ajatuksia ohjaava tekijä on ollut lähiystäville viimeisen puolen vuoden aikana tapahtuneet ikävät asiat joita on paljon. Lisää lapsettomuutta, keskenmenoja, täysin sivullisten ihmisten väkivaltaisia kuolemantapauksia, sairastumista sekä fyysisestä että henkisesti ja ennen kaikkea neljän pitkäaikaisen ystävän eroprosessit, joissa kaikissa on ihan absurdeja piirteitä toisista naisista yllätyksellisiin oikeuden päätöksiin. Onneksi monella on myös tosi iloisia asioita meneillään, mutta kyllä näitä kuvioita seuraillessa on käynyt kerran jos toisenkin mielessä, että ei tämä meidän arkisen elämänmakuinen onnikaan ole välttämättä pysyvää. Syystä tai toisesta.

Minä olen aina ollut kovin huoleton elämän ja elämän kolhujen kanssa. No, mitään todella vakavaa sairastumista tai kuolemantapausta ei ihan lähipiirissä ole ollut. Mutta isoja pettymyksiä, eroja ja uusia alkuja on omaankin elämään mahtunut. Eikä pienimpänä lapsettomuus. Tähän asti oikeastaan aina asenteeni on ollut se, että kun asiat menevät pieleen, siis todella pieleenkin, huudetaan hetki, pyyhitään kyyneleet ja suunnataan uuteen. Lapsettomuuskriisin keskellä kun en voinut vaikuttaa siihen asiaan, halusin saada jotain muutosta tapahtumaan jollakin rintamalla, joten vaihdoin työpaikkaa. Elämä kantaa ja elämä tuo aina mahdollisuuksia. En ole ollut mitenkään erityisen kiintynyt materiaan tai yrittänyt pistää puitteita sen kummemmin kuntoon. Olen ollut ihan yhtä onnellinen vuokrayksiössä kuin isossa omistusasunnossa. En siis ole tämänkään ikäisenä juurikaan huolehtinut tulevasta. Ennen lapsia.

Nyt tilanne on täysin toinen, se ei sinänsä vaadi opettelua, mutta nyt mahdolliset huonot asiat tuntuvat kaikki ihan kestämättömiltä lasten kannalta. Ja minä kun olen minä, murehdin asioita miettimällä niihin ratkaisuja. Joten saatan selata asuntosivuja miettien, mihin minulla on lasten kanssa varaa, jos Muru kuolee. Tai missä me asumme, jos kyseessä onkin ero. Nämä kun ovat taloudellisesti himpun verran erilaisia asioita. Samoin päässä pyörii, minkälaiseen autoon on varaa ja säilyykö lasten päiväkoti. Eihän niistä toinen edes ole siellä vielä!

Jonkun painajaisen jälkeen puhelin peloistani Murulle. Hän oli miesmäiseen tapaan hieman ihmeissään asioiden edelle menemisestä. Useamman keskustelun jälkeen hän otti asiaan edelleen miesmäisen lähestymistavan, tehdään asialle jotain. Ja se jotain oli sitten henkivakuutukset molemmille. No tuohan nyt ei varsinaisesti ollut se huolehtimiseni pointti. Taloudellisista asioista on sinänsä helppo puhua ja murehtia, koska ne ovat konkreettisia. Ihan eri asia on miettiä, miltä sitten tuntuu, miten he tai me pärjäisimme ilman neljättä perheen palasta.

Samaan aiheeseen liittyy meillä myös the big issue, avioliitto. Me emme edelleenkään ole naimisissa, vaikka aiheesta on puhuttu jo pitkään. Mutta jos ei tule kosintaa niin sitten ei. Epäilen Murun odottavan hieman seesteisempää hetkeä ja täysipäisempää vaimokandidaattia. Joka tapauksessa, avioliitto tuntuu nyt lasten kannalta hurjan paljon tärkeämmältä asialta kuin koskaan aikaisemmin. Minä en ole ollut mikään kirkkohäitä ja kermakakkupukua pienestä pitäen toivonut tapaus. Mutta nyt toivon meille yhteistä sukunimeä ja ehkä ajatuksen tuomaa jonkinlaista henkistä turvaa. Sitähän se ei sinänsä tuo, asiat voivat mennä ihan yhtä pahasti pieleen. Mutta jokin omassa ajatus- tai arvomaailmassani on muuttunut, koska asia tuntuu nyt tärkeältä vielä enemmän yhdistävältä tekijältä. Taloudellista turvaa en tässä sinänsä osaa edes ajatella, koska olen äärimmäisen huono näissä asioissa.

Hups kirjoitti erinomaisen pohdinnan juuri tästä aiheesta eli avioehdosta ja sen sisällöstä, kun nainen ja mies ovat eriarvoisessa lähtötilanteessa naisen hoitaessa kotona lapsia. Heittelin huolettomasti kommentteja siitä, miten kuvittelisin asioiden olevan, jos meille avioehto laadittaisiin. Sehän kyllä automaattisesti meidänkin tilanteessa laaditaan, koska omistamme eri osuudet asunnosta ja aikaisempaa omaisuutta on eri määrät. Myös tulevat perimiset menevät hyvin eri lailla. Se, mikä toimii taloudellisena järjestelynä nyt ja mistä on nyt selkeästi sovittu, ei ehkä kuitenkaan olisi sellaisenaan käypä avioehtoon. Menin älypäänä tietysti kysymään asiasta heti Murulta, joka oli taas himpun verran ihmeissään kun tivasin, mikä on kotona vietettyjen vuosien osuuden määrittely avioehdossa hänestä noin periaatteellisella tasolla.. Se kun on aika pitkä pätkä monen parin avioliittovuosia ja nainen on tosi altavastaajana, jos ei pidä puoliaan.

Tähän väliin, avioehdon tai edes asioiden pohtimisen tärkeydestä huolimatta, toteamus, että ainakin niissä eroissa joita olen läheltä seurannut, taloudelliset asiat jäävät toisarvoiseksi. Juu, kyllä niistä väännetään, mutta suurin vääntö käydään lapsista. Heidän etuaan kun ei mihinkään kirjoiteta vaan riitely ja riepottelu jää erovaiheeseen. Absurdia sekin.

No mutta, meillä homma menee niin, että omistamme eri osuudet asunnosta ja autosta. Lainat on suhteessa omistusosuuteen ja kumpikin maksaa omaa osuuttaan, siis periaatteessa vain itselle, vaikka omistus on yhteinen. Olikohan riittävän epämääräinen selitys. Kun olemme ostaneet isompia hankintoja, ne on aina maksettu osuuksilla suhteessa meidän tuloihin, mutta omistus on ollut yhteinen. Näin olemme sopineet, koska sillä kompensoimme tulojen eroa. Yllätys yllätys, että tuo ympäripyöreitä vuorokausia päivystävä tapaus tienaa rahtusen enemmän. Kun jään hoitovapaalle ja kun olin sillä edellisen kerran, Muru lyhensi myös minun lainaani minulle. Olen jotenkin automaattisesti ajatellut, että tämä järjestely toimisi myös avioliiton aikana ja se olisi paperilla näin. Käytännössähän em. asiat ovat kaikki palkkatuloihin liittyviä eli yhdessäolon aikana hankittuun pakettiin kuuluvia. Aikaisempi omaisuus tai mahdolliset perinnöt ovat lähtökohtaisesti selkeitä, mutta kun sitä pohtii taas siitä näkökulmasta, mitä niillä mahdollisesti maksetaan, homma menee monimutkaiseksi. No, ei tästä nyt enempää, koska en ole naimisssa prkl.

Vaan tätä asiaa pitäisi pohtia siltä kannalta, että juuri nyt, avoliitossa, tilanne on omalta kannaltani kaikista huonoin. Jos mies nyt rakastuisi siihen hoitsuun tai kuukahtaisi, minulla ei olisi oikeutta yhtään mihinkään paitsi omaan osuuteeni asunnosta. Vaikka eläisimme hamaan tappiin avoliitossa ja mies lopulta kuolisi luonnollisesti, minulla ei olisi siltikään oikeutta mihinkään. Ilman testamanttia. Onneksi lapsilla sentään on. Joten avoliitto ei ole ihan kaikista paras käytännön järjestely taloudellisessa mielessä, jos nainen on kotona ja jotakin peruuttamatonta tapahtuu.

Vaikka olen nykyisin näköjään hyvä murehtimaan tulevaa, olen oikeastaan todella naiivi näiden käytännön asioiden järjestelyjen kannalta, jos jotain todella tapahtuu. Avoliittolain muuttuminen, omien silmien avautuminen ja Hupsin tekstikin saivat tajuamaan, että ehkä tätä asiaa sietää ihan oikeasti pohtia. Juuri nyt. Minä asun tulevaisuudessa edelleen vaikka roskapöntössä ja suuntaan reppu selässä maailmalle (tai no ehkä jo sinne **** hotelliin), mutta lasten kodin ja arjen turvaaminen onkin ihan eri ja iso juttu.

Niin ja onhan tähän aiheeseen liittyen minulla myös surullinen oma historia. Olen ehkä joskus maininnut, että isäni kuoli äitini odottaessa minua. Sillä oli tietysti monenlaisia vaikutuksia sekä äitini että minun elämääni. Käytännössä olen kasvanut lähellä nyt pelkäämääni "mitä tahansa voi tapahtua" asetelmaa. Joten tämäkin historia huomioiden luulisi, että oman ja lasten tulevaisuuden turvaaminen olisi aika ykkösenä mielessä. Ehkä se äidin ”minähän pärjään itse” asenne on kuitenkin vielä selkeämpänä.

Ihan kiva tietysti olisi, että näistä asioista ei tarvitsisi murehtia ja tätä univelkaisen onnellista yhteiseloa kestäisi vielä pitkään pitkään. Onneksi nyt on asiat ihan hirmuisen hyvin. Se onkin muuten kiteytykseni viime vuosista. Asiat ovat hirmuisen hyvin. Sellaisella tolalla, etten tämmöisestä täyteläisyydestä ja elämän makuisesta elämästä osannut oikeasti edes haaveilla. Silloinkaan, kun vasta toivoimme lapsia.

Arkista tajunnanvirtaa

2012-01-12T21:38:00.001+02:00

Se aika. Se kiitää taas. Ruokaa sinne, tissiä tänne. Vaippa siellä, kakka täällä. Pupu hukassa, heppa vessanpöntössä jne. Mutta sen aikaisemmin kitisemäni väsymyksen, kiireen ja voimattomuuden sävy on muuttunut. Olen selkeästi sopeutuneempi ja väsyneenäkin jaksavampi. Nyt kun Sällivauva on jo pikkaisen suurempi, päivien rytmitys ja tekemiset ovat vaan niin paljon helpompia. Vaikka olen ihan yhtä kiinni ja moni juttu ei lasten kanssa (ihan vaan menemiset ulos tai kauppaan) koko joukkiona onnistu, meillä on hurjan kivaa. Niin kivaa, että olen löytänyt itsestäni uuden sisällä nysväävän puolen ja yksi osa siitä on kakkumaakari. Neidin 2-vuotissynttärit kolkuttelee ovella ja minä olen ottanut haltuun erilaisten tyllien käytön ja pursotukset, vaahtokarkkitaikinan ja monenmoiset moussetäytteet. Olen värkännyt suklaasta kirjaimia ja pakkaseen olen ahtanut muffineja, lihapullia ja kakkupohjia. Riisisuklaa namuja voi nappailla jääkaapista. Siis minä, kotihommia ymmärtämätön tumpele, olen onnistunut korottamaan leipuritaitoni potenssiin parikymmentä näiden kahden marakatin kanssa, jei!

Jotenkin uusi vuosi tuntuu ihanan uudelta ja raikkaalta vielä. Se on täynnä mahdollisuuksia. Näiden kahden kanssa varsinkin. Ihmettelen ajan kulumista ja ukkelin maailman haltuunottoa, vaikka samalla odottelen jo jotakin uutta vaihetta. Olen ihan ihmeellisen myyty tuohon supertyytyväiseen Sällivauvaan, joka ei turhasta hötkyile ja pötkyile, availee vain suutaan, kun sinne lappaa ruokaa. Kiljuu ja kommunikoi kyllä. Ja pistää kiltisti silmät kiinni tasan klo 21 ja nukkua pösöttää aamuun asti. Syötöillä tietenkin, mutta heräämättä. Miten voi olla noin rauhallisen tyytyväinen epeli? Koputan puuta.

Samalla ajattelen haikeudelle sitä, miten enemmän täröillään olin neidin kanssa vuoden 2010 käynnistyessä. Aistit niin valppaina, etten silloin huomannutkaan, kuinka paljon pieniä pienen ihmisen olemisen nyansseja jäi huomaamatta. Kun kaikki oli vaan sitä syöttöä ja imetysahdistusta ja huonoa kasvua. Voi pieni tyttö, mihin äiti silloin keskittyikään. No, onneksi kyllä ihmettelen ja ihastelen neidin metkuja nykyisin senkin edestä. Niin iso. Ja niin pieni. Niin taitava. Ja niin oivaltava.

Sällivauvalla oli viime viikolla neljän kuukauden neuvola ja hymyillen voin todeta, että 7,6 kiloinen nelikuukautinen voi olla miinuksella. Hupaisaa, mutta ukko on sen verran pitkä, että kunnioitettava painolukema ohjaa kasvun miinuskäyrälle. Se pituus oli nippa nappa 69 cm. Vertailuna voin todeta, että Isokisko painoi tässä vaiheessa noin sataa grammaa vajaat kaksi kiloa vähemmän. Että siihen malliin erilaisia otuksia voi samoista geeneistä tulla. Ei liene yllätys, että tällä kertaa en ole huolissani kasvusta.

Pieni ihmetyksen aihe neuvolassa sentään ilmeni. Sällivauva ei varaa jaloilleen. En nyt tiedä, kuinka tomerasti tämän ikäisen pitäisi jalkojaan käyttää, mutta kokematon kandi oli laittamassa meitä jo seurantaan. Kunnes kokenut terkkaritäti toppuutteli ja totesi, että jos nyt sinne 5 kk neuvolaan maltetaan katsoa. Olen herraa tietenkin sen jälkeen hyppyytellyt ja vetkuttanut jalkoja ja kyllähän ne aikamoista makaroonia on. Herra kyllä sätkii ja potkii jaloillaan, että kyllä niissä nyt joku motoriikka sentään pelaa. Mutta mitä sekin nyt sitten tarkoittaa, jos ei tässä vaiheessa varaa ja kuinka paljon pitäisi varata ja mitä se nyt voi tulevaan tarkoittaa?

Ruokailun saralla kokeilut sujuvat ihan mallikkaasti. Maissi, bataatti, peruna-porkkana, päärynä, luumu ja mango on nyt hallussa. Nopeamminkin makuja olisi varmaan voinut totuttaa, mutta mikään kiire ei ole ollut. Oikeastaan laadut ovat tässä myös siksi, että muutamana päivänä Sällivauvan kasvot ovat lehahtaneet ruokailun jälkeen punaiseksi, ja olen ihmetellyt, siellä nyt joku allergiapommi muhimassa. Pidemmän tarkastelun perusteella onkin sitten ollut niin, että niinä päivinä olen itse syönyt tosi mausteista ruokaa ja herra on reagoinutkin ilmeisesti siihen. Onneksi mitään sen kummempia oireita ei ole ollut, joten en ole panikoinut tästäkään. Jos Isokisko olisi reagoinut muinoin samoin, olisin tehnyt jo kotidiagnoosin ja kiikuttanut lapsen allergiatohtorille. Näin se ”kokemus” rauhoittaa.

Olen edelleen onnellisen muistamaton ja arvaileva, kuinka paljon ruokaa Sällivauvaan pitäisi lappaa. Odotin kiinteiden aloitusta kuin kuuta nousevaa, mutta nyt kun niitä menee, suren vähenevää imetystä enkä meinaa tohtia nostaa määriä. En suoraan sanoen raaski antaa kiinteitä niin paljon kuin herra vetäisi, kun haluan että luomumaito kiinnostaa myös. Siis häh. Minä kaikenlaisen korvikkeen ja ruuan hyväksyjä ja realisti-imettäjä haikailenkin nyt homman hiipumisen perään.. Eihän se nyt mihinkään ole vielä hiipumassa, mutta näin kuitenkin ajatus jossain mielenpohjalla juoksee. Jotta tästä syystä kiinteitä menee nyt ehkä purkki + pari lusikkaa päivässä jaettuna 2-3 kerralle. Iltaisin olen antanut vellikorvikesekoitusta ja kyllä se edelleen ekaa yöpätkää pidentää. Enää ei tarvitse kuin osata itse mennä ajoissa nukkumaan. Vellittelystä ajattelin luopua siinä vaiheessa kun puurot saadaan mukaan.

Olin aikaisemmin ajatellut, ettei minulla ole tarve pitää mitään imetysjulistusta tai yhteenvetoa. Mutta ehkä nyt vähän kuitenkin. Kun siihen nyt liittyykin haikeutta, kuten tämä kiinteiden aloittelu on osoittanut. Minusta on ollut mahtavaa, että toinen lapsukainen on korjannut omia imetystraumojani. Sama kokemus taitaa olla useammallakin kanssabloggaajalla. Koen, että olen saanut nauttia nyt imetyksen parhaat palat parhaalla mahdollisella tavalla. En tietenkään osannut kuvitella, että imetys voi olla näin helppoa tai paremminkin että lapsen ruokkiminen voi olla näin helppoa. Kun Sällivauva ekan kerran synnytyssalissa nappasi kiinni, on teho ja tekniikka ollut hallussa. Tilanne on vähän ”vie sinä, minä vikisen” tyyppinen. Ote on ollut automaattisesti oikea, mitään ei ole tarvinnut muuttaa. Kaikki asennot sopivat herralle ja ruoka maistuu satunnaisia puheripuleita lukuun ottamatta. Rinnat eivät ole olleet kertaakaan kipeät tai osoittaneet mitään muitakaan kurjia oireita. Tai no, silloin kyllä kun joka paikka oli kohtutulehduksen aikaan alkuun kipeä. Nännejä ei arista eivätkä ne ole menneet rikki. Osaan imettää nykyisin melkein unissani. En ole tarvinnut kertaakaan rintakumia. Maitoa riittää omista epäilyistä huolimatta. Herra syö kauniisti myös julkisesti. Itse en sen sijaan edelleenkään innostu julki-imetyksestä. Meikäläiselle sopii parhaiten, että reissuun tai asioille lähdetään puutiaiseksi syötetyn ukkelin kanssa.

Neidin imetys- ja ruokataistelu opetti, että täyspäisiä (tai noh..) lapsia kasvaa myös ilman sujuvaa imetystä. En kai hommasta olisi silloinkaan niin paljon huolehtinut, jos neiti olisi juonut ja syönyt muuta ruokaa ja kasvanut. Koska kasvuhan se murehdutti enemmän kuin tissinkäyttö. Terapeuttisen vaikutuksen lisäksi on hyvä, että olen kokenut kaksi kovin eritapaista ja ruokaista lasta. Se on opettanut hyväksymään lähes minkä tahansa syöttötavan oikeaksi, jos tilanne niin vaatii. Kovin työ asennemuokkauksessa ruokailun ja imetyksen suhteen on käyty juuri omassa päässä.

Vaikka kokemukseni imetyksestä on nyt hyvä, en silti ajattele imettäväni edes yhden vuoden ikään asti (ehkä). Eikä minulle varsinaisesti jää hommaa ikävä. Olen vain iloinen siitä, että olen selvinnyt hommasta hienosti tärkeät ekat neljä kuukautta. Ja oppinut, että lapsissa on tosi suuria eroja. Kyse ei minusta tosiaankaan ole vain äidin suhtautumisesta imetykseen, vaan myös siitä, että ymmärtää lapsien suhtautuvan siihen jokainen omalla tavallaan jopa äidin pyrkimyksistä huolimatta.

Merkillistä haikeutta aiheutti meitä aiemmin hoitaneen klinikan kirje. Pakkasessa on viisi (olinkin unohtanut määrän) alkiota odottamassa. Jatkammeko pakastusta vai tuhotaanko alkiot? Tietenkään meidän ei kannata pakastusta jatkaa, mutta tuhoaminenkin tuntuu yllättäen pahalta. Voi kun niitä voisi hyödyntää edes tieteessä. Tuntuisi, että niilläkin solumöykyillä olisi ollut silloin joku tarkoitus.

Joku analyysi viime vuodesta ja tulevasta odottaa mielenpohjalla. Koska se jäänee ajanpuutteen vuoksi tekemättä, listaan tähän muka tärkeimmät asiat. Etkö sinä hyvä Muruseni ymmärrä jo kosia!? Pysytään kaikki terveinä. Korjatkaa joku pliis polveni, se rajoittaa yllättävän paljon. Ratkaistaan pulma "pysytään kotimaassa vs. Murun tutkimuksen perässä maailmalle”. Aika olisi pian, jotta homma toimisi lasten kannalta. Mikä maa? Lisäksi kroonistuneeseen talokuumeeseen tarvitaan tehokas lääke. Kaksi viimeisintä asiaa aika lailla sulkevatkin pois toisensa. Kyllä se kliseinen ”omaa aikaa liikkumiseen ja harrastamiseen edes kaksi kertaa viikossa” yhtälö odottaa myös ratkaisua.

Mysteerin päätössanat ja uuden vuoden arki

2012-01-03T13:08:00.000+02:00

En ole raskaana. En ole raskaana. En ole raskaana. Sain labratulokset viime perjantaina ja hcg oli rahtusen koholla, oliko se nyt 6 tai 7 eli juuri ja juuri rajan yläpuolella. Lääkärin mukaan tästä ei voi päätellä mitään. Varmistumattomiksi selityksiksi jäävät kemiallinen raskaus, kohdunulkoinen versio tai mahdollinen pieni istukan palanen kohdussa, joka olisi pitänyt arvoa yllä. Tähän en kyllä itse usko, koska onhan se kohtu nyt kertaalleen kaavittukin. Joka tapauksessa lapseen johtavan raskaana en ole, mikä helpotus. Hedelmöitys on kuitenkin ilmeisesti tapahtunut, joten kaikki spekulaatio ja kommentit ehkäisystä ovat enemmän kuin oikeita. Nyt on paketti pöydän laatikossa, mutta lähinnä minä olen tilanteen jälkeen juossut miestä karkuun. Säikäytti tilanne häntäkin sen verran, että pahimmat himot tuntuvat olevan sielläkin hukassa. Näin jälkikäteen asiasta voi kirjoittaa jo vähän vitsaillenkin, mutta olipa koko kokemus kurja ja hurja. Miten jostakin, jota on aikaisemmin toivonut niin paljon voikin tulla jotakin niin ahdistavaa. Oli ihan terveellistä katsoa itseä peiliin ja miettiä, mitä tuo kaikki olisi merkinnyt, jos tosiaan olisin ollut raskaana.

Muissakaan labroissa ei ollut mitään poikkeavaa. Hemoglobiini oli 137 eli en voi pistää tätä nuupeaa yleisoloa muun kuin väsymykseen ja kuiviin imevän Pikku herran piikkiin. Syön kuin hevonen ja se näkyy hiipuneena painonputoamisena, mutta paha olo iskee silti monta kertaa päivässä. Verensokeri pysyy matalalla ja siksi yritän mättää ruokaa kirjaimellisesti rekkamiehen annoksina. No, ainokainen uuden vuoden lupaukseni liittyy kuukauden karkkilakkoon, joten olen ilman suklaata tai muita vastaavia piristeitä jo toista päivää ja vieroitusoireet ovat valtaisat. Kurkin kaappeihin ja kohta syön todennäköisesti sokeria suoraan purkista. Eilen haukkasin palan pakastetorttutaikinaa makeanhimoon. Jotta terveellä pohjalla tämä homma.

Kun nuo elämän peruskysymykset on nyt vatvottu alta pois, on aika keskittyä arkisiin asioihin. Uusi vuosi on alkanut täällä tunnelmissa ”totuta nuori mies ruokaan ja pian”. Rintamaito ei enää selkeästikään riitä, koska yöheräämisiä on nyt vakiona neljä. Ollut siis useamman viikon. Tai eivät ne heräämisiä ole kuin minulle, puoliunissaanhan ukkeli ateriansa popsii. Minä kävelen väsymyksestä kohta seinille, vaikka saankin unen päästä aina nopsaan kiinni. Mutta katkennut uni on katkennut uni. Kun neiti on ollut kotona enemmän ja vähemmän koko joulukuun ja samaan aikaan ovat olleet katkeilleen unen jaksot, olen ollut taas ensiluokkainen äiti ja leikkijä päivisin. Onneksi arki alkoi tässäkin asiassa.

Teenpä kyllä toisenkin lupauksen ja se on nukkua tänä vuonna ainakin yhdet täydet 8 tunnin yöunet konstilla millä hyvänsä. Joku voi tarjota hyviä vinkkejä imetyksen tehostamiseen, mutta minä olen sitä mieltä, että se ei nyt vaan riitä. Tehostettu on kaikin keinoin ja enää ei määrä tunnu kasvavan. Minusta ei heru tämän enempää. Herra imaisee sen, mitä baarista irtoaa, ja on siis erityisesti öisin nopeaan uudesti nälkäinen. Tuputus tai vielä tiheämpi imetys ei toimi päivisin, koska herra syö myös vain ja ainoastaan silloin kun huvittaa ja täsmälleen sen määrään, mikä riittää pitämään nälän hetken pois. Muu aika tissillä menee erinäiseen rähinään, jokelteluun ja kurkkulaulantaan. Joten ainoa vaihtoehto pitää minut lähes täysjärkisten kirjoissa ja jaksava tälle toiselle ipanalle on ruutata herraan muuta topakkaa ravintoa. Kyllähän ne uusimmat tutkimukset taas toteaa, että neljä kuukautisena olisi hyvä aloitella kiinteitä. Jotkut allergiat kun tuppaavat tulemaan helpommin, jos kiinteiden aloitusta pitkitetään. No, oli miten oli noin teoriamielestä, tämän äidin oma mieli sanoo, että juuri nyt on hyvä aika. Niin ja vaikuttaahan tähän aloitukseen ja ruuan tarpeeseen tosiaan kokokin. Sällivauva alkaa olemaan ehkä 7,5 kg ja senttejä on todennäköisesti (vaatteiden perusteella) lähemmäs 70. Ruuan tarve on himpun verran eri kuin saman ikäisenä lähes kaksi kiloa kevyemmällä siskollaan.

Projekti Ruoka on aloitettu itse asiassa jo viime viikolla. Starttasimme päärynällä ja sen jälkeen bataatilla. Kumpikaan ei ole aiheuttanut järkytysreaktioita, muttei tuo herra nyt ihan ilostakaan kilju. Tai itse asiassa kiljuu kyllä, koska hän kiljuu ja pärisee joka tapauksessa koko ajan. Nauraa jopa ääneen, mikä on varsin valloittavaa. Masu on mennyt harjoittelusta jonkun verran ymmälleen, koska kakka on jäänyt parina päivänä väliin ja sitten sitä onkin vellottu juoksevan vihreässä lietteessä.

Merkillistä, miten olen muuten unohtanut täysin, miten ja missä tahdissa näitä kiinteitä lisättiin. Tai paremminkin niin, että neidin kanssa aloiteltiin jo kolmen kuukauden iässä ja koska koko syöminen oli niin mystistä silloin alkuun, olen kuin ekaa kertaa käymässä kiinteiden kimppuun. Jos kohta tämä lounaan määrä kasvaa vaikka puoleen purkkiin niin mitä sitten? Milloin voi jo syödä koko purkin ja milloin lisätään seuraava ateria? Odotan kuin kuuta nousevaa sitä vaihetta, milloin saan tarjota herralle jotakin topakkaa ateriaa iltaisin. Josko se vaikuttaisi siihen uneen edes hieman. Harkitsen myös vellipulloa iltaan ja pian, koska kaipaan niin – UNTA! En nyt ole mitenkään ”by the book” näiden ruokien suhteen vaan yritän lisätä asioita pikku hiljaa ihan oman tuntemuksen mukaan. Puuroja aloittelemme todennäköisesti pikkaisen ennen viittä kuukautta tai sitten tosiaan se velli. Saa nähdä, onneksi tänään on neuvola ja voin vuodattaa pohdinnan tutulle terkkarille ja saada ihan täysipäisiä neuvoja.

Varasimme Murun kanssa lennot ja hotellin naapurimaamme pääkaupunkiin helmikuulle. Lähdemme morjestamaan ystäviä ja ottamaan jotakin oman ajan tyyppistä. Tarkoittaa kyllä allekirjoittaneella niitä yöunia. Siihen mennessä olisi hyvä saada Sällivauvan ruokapolitiikka järjestykseen, jotta hoito sujuisi hyvin. Vaikka pienen pieni omatunto kolkuttaa jossakin, voinko jättää reilun viiden kuukauden ikäisen vauvan isovanhemmille, isompi ääni sanoo KYLLÄ VOI. Jotenkin homma rulla mallillaan eli luotan ukkelinkin pärjäämiseen hoidossa ja omasta itsestä huolehtiminen tuntuu juuri nyt entistä tärkeämmältä.

Teemalta tuli viikonloppuna mahtava elokuva tai paremminkin dokumentti ”Elämä päivässä”. Suosittelen! Siihen oli kerätty, poimittu ja yhdistetty tuhannen ihmisen kuvaamista tietyn saman päivän tapahtumista koko vuorokauden kattava kollaasi. Minuutti sieltä, toinen täältä. Musiikki sitoi kellonajat ja aihepiirit yhteen. Iloisia, koskettavia ja samankaltaisia asioita ympäri maailmaa. Me pohdimme, mitä me olisimme kuvanneet yhden päivän ajalta. Todennäköisesti sellaisen iltahetken, jossa Sällivauva pötköttää hoitopöydällä ja seuraa viereisessä lavuaarissa (juu meillä harrastetaan lavuaarikylpyjä..) polskivaa ja laulavaa siskoaan. Muru ja minä laitamme vieressä pyykkejä, toinen saattaa jopa hiippailla saunaan. Rauhallinen ja iloinen rituaalihetki tässä huushollissa. Kaikki yhdessä ilman sen suurempaa kaaosta.

Huonon vitsin selvittely vol. I

2011-12-27T13:52:00.002+02:00

Nyt olen sitten käynyt lääkärissä.Kohdussa ei ole elämää eikä onneksi myös mitään ylimääräistä kudosta. Lääkärin mukaan todennäköisin vaihtoehto on kuihtumassa oleva kohdunulkoinen raskaus. Tämä selittäisi hcg:n kasvun ja epämääräisyyden eri testeissä. Kävin labrassa ja siellä otettiin hcg:n arvo sekä muutamia perusverikokeita. Niiden perusteella perjantaina käymme vastaukset läpi ja hän sitten ehdottaa mitä tehdään. Jos veressä näkyy hcg:tä tilannetta seurataan ja mahdollisten vatsakipujen vuoksi pitää sitten ponkaista lääkäriin. Jos hcg:tä ei ole, tarkastellaan muita verihommia, selittäisivätkö ne tätä huonovointisuutta. Ja jos ei sieltäkään löydy mitään, tarkistetaan vielä kilpirauhasen vajaatoiminnan tilanne. Ja sitten taas mietitään ja seurataan.

Olen tietenkin äärimmäisen helpottunut, että raskautta ei ole. Me emme kerta kaikkiaan toivo kolmatta lasta. Jos olisin nuorempi ja ikäero lapsilla ihan toista luokkaa, asia ei olisi ongelmallinen. Nyt raskaus olisi ollut kurjin tuomio, koska silloin olisin oikeasti joutunut tekemään valinnan elämän lopettamisesta. Mutta koska näin ei ole, en edes yritä heitellä mitään moraalipalloja tai perusteita asialle. Vaikka asian voi tässä huolettomasti kirjoittaa, sitä se ei ole.

Ehkäisy korjataan asap. Muru ilmoitti menevänsä ostamaan "family packetin" kondomeja. Ihan kiva, mutta tuskin nyt mitään jättipakkausta tässä tilanteessa tarvitaan.. Olisi muuten ihan mielenkiintoista tietää, kuinka moni luottaa täysimetykseen ehkäisykeinona. Jotenkin oma perstuntuma on se, että huolimatta tiedostetusta mahdollisuudesta, imetyksen ehkäisytehoon luotetaan. Kuten jo totesin, meillä syy tähän luottavaisuuteen oli aikaisempi historia, vaikka tuo yksi luomuihme tuolla möngertääkin. Ehkä vaan pidämme itseämme edelleen huonosti sikiävänä yhdistelmänä.

Nyt muutamaksi päiväksi huomio muihin asioihin. Kuten siihen, että pieni Ruttupossu joutuu kiinteiden kuurille. Tänään alkaa ison miehen elämä ja päärynäsoseeseen (tai maissiin) totuttelu. Mihin ihmeeseen nämä viikkoa vajaa neljä kuukautta hujahtivat? Säännöistä poiketen aion ottaa ruokavalioon mitä pikemmin myös vellin. Kolmen yösyötön tahti alkaa todellakin tuntua, vaikka muuten nukunkin hyvin. Jospa tujakka velliannos pidentäisi väliä ja ainakin yksi syöttökerta jäisi pois. Mitähän ihmettä muuten siinäkin tapahtui, kun pari viikkoa meni jo hienosti yhdellä syömisellä ja nyt herra taas imee öisin kuin viimeistä päivää. Tai no, ehkä siihen on syynä päivisin tapahtuva tissillä seurustelu, jolloin itse syöminen tahtoo jäädä, kun pitää napittaa ja tapittaa ja kujertaa ja vaikka mitä.

Joulun huonoin vitsi

2011-12-26T20:52:00.001+02:00

Joulusta tuli taas hieman erilainen hitto vieköön. Oli kyllä perinnettä, riekkuvia serkuksia eli täpiseviä taaperoita, liikaa paketteja vaikka piti olla kaikille vain yksi, tonneittain suklaata ja liian vähän kuohuviiniä. En nyt jaarittele siitä tai muista uhmispuhmiksen kanssa elämisen metkuista. Sillä. Kaksi raskaustestiä neljästä näyttää plussaa. Taas. Jouluna. Se oli sitten neljäs joulu näissä merkeissä. Kolmas kun ihmetellään, onko vai eikö vai mitä nyt. Muru heitti vitsinä pari päivää ennen joulua, että olishan se hupaisaa, jos et tänäkään jouluna saisi syödä graaveja kaloja, mätejä ja viinejä. No, hupaisaa totta tosiaan. On hymyt aika hyytyneitä.

Teknisesti on lähes mahdotonta, että olisin raskaana. Kohtu on kaavittu vasta reilut kaksi kuukautta sitten, se oli tulehtunut, puhkesi kaavinnassa ja on nyt arpinen hapero säkki. Seksiä ei ole toooosiaankaan ihan joka illalle riittänyt ja täysimetys nyt on kohtuullisen hyvä ehkäisy. Ainakin silloin jos taustalla on lapsettomuus. Juu juu, tiedän, ettei imetys ehkäise täydellisesti, mutta nämä muut olosuhteen mukaan lukien. Joten, taas olemme merkillisessä tilanteessa. Hyvin merkillisessä.

Ai miten päädyin tekemään testejä. Reilun viikon on ollut huono olo. Veristä vuotoa oli muutamana päivänä. Mahaa vihlaili. Tuli hillitön jano, vaikka juon imetyksen vuoksi kuin sieni. Eka testi ei näyttänyt välittömästi plussaa, joten heitin sen roskiin. Neiti oli sen sieltä kaivanut ja piirteli positiivisella testillä seinään ehkä vartti testin tekemisestä. Oli pieni shokki ja aika nopsaan Volvo kääntyi apteekin suuntaan uuden testin hankintaan. Joka näytti negaa. Helpotus. Paha olo jatkui, joten jouluaattona apteekkiin. Predictorin testiin pärähti heti plussa. Paniikki. Yksi valvottu yö. Joulupäivänä taas päivystävään apteekkiin. Nega. WTF??

Huomenna on lääkäri, koska tilanne on kuitenkin selvitettävä. Teoreettisen häviävän pieni mahdollisuus on tietysti, että olen raskaana. Siinä onkin sitten pähkäilemistä. Kaikki muut vaihtoehdot, minkä takia testi näyttää väärää plussaa, ovatkin sitten aika paljon huonompi. Sairauksia, joista yksikään ei ole alkuunkaan hyvänlaatuinen. Näitä ei sitten olisi kannattanut googlata jouluaattoiltana. Tuli se uneton yö.

Käsittääkseni vääriä plussia ei ole. Paitsi kemiallinen raskaus tai paremminkin alkuvaiheen keskenmeno. Mikä tietysti tietäisi kuukautisia. Joita ei näyttäisi vielä olevan tulossa. Onko muita mahdollisuuksia?

Jos nyt olen raskaana, näyttää siltä että lisäännymme nykyisin pelkästään näkemällä toisemme. Tai kuin kanit. Todennäköisesti seuraavaksi tulisin raskaaksi myös sterilisaatiosta huolimatta. Huono vitsi, tiedän. On niin kummallista, että oikeasti kyllä naurattaa. No, itkettää myös.

Joulu tulla jolkottaa, arki arki kiiruhtaa..

2011-12-17T18:41:00.002+02:00

Lääkäreiden lapset ovat kuulemma alidiagnisoiduimpia lapsia. Sekin tuli sitten selväksi kun lopulta eilen marssin Isokiskon kanssa lääkäriin ja lääkäri (komea setä, siitä lisää myöhemmin) totesi neidillä kaksi pahasti märkivää korvaa ihmetellen, miten lapsi ei ole tätä kivuliaampi. Tätä oli edeltänyt toki viikkojen hanan valuttelu, öinen yskä ja piestyä sikaa kiukkuisempi käytös. Viimeksi mainitun olemme pistäneet viheliään tahtoiän piikkiin, mutta ehkä kivulla on ollutkin osasyynsä. Kuumetta ei ole ollut, mitä nyt viime viikonloppuna kerran 37,5. Silloin alkoi myös silmätulehdus, johon tietenkin kotitohtori määräsi dropit. Kun rähmintä ei meinannut loppua ja neiti nukahti keskiviikkona tarhatädin syliin ulkona, uskoin, että neiti tosiaan saattaa olla sairas. Lääkkeet tuntuvat tepsivät ja energian määrä ylittää sallitut rajat.

Viikkojen, tarkalleen yli viiden viikon, puolikuntoilu ja kotona oleilu on muuttunut rutiiniksi. Tai ehkä olen vain lopulta alistunut kohtaalooni siitä, kuinka nakissa vielä hetken olen. On niin paljon päiviä, joina olemme neljän seinän sisällä jumissa eikä kahden kanssa ulkoilu onnistu sairastelun tai risteävien rytmien vuoksi. Jotenkin se, että ulkoilu ei onnistu, tuntuu kaikista hankalimmalta sietää. Tai liikkumattomuus muutenkin. Ei nimittäin onnistu kaupoissa tai muissa julkisissa paikoissa kolmistaan ipanoiden kanssa hengaaminen, koska neiti ei pysy missään kulkuvälineessä ja sinkoaa vapaana ollessaan päämäärättömästi minne vaan. Tilanteen hallintaan vauvan ollessa mukana kanssa tarvitaan tällä hetkellä kaksi. Toinen vaihtoehto on noutaa neiti jostakin infopisteestä ”pieni tyttö odottaa äitiään” –kuulutusten jälkeen.

Mitäs vielä. Kaikki jouluhommat on palasina maailmalla, mutta onneksi menemme valmiiseen pöytään. Meiltä ei lähde joulukortteja vaan erinäisiä pahoitteluja montaa kanavaa pitkin tästä ristiriitaisia tunteita sukulaisissa herättävästä puutteesta. Jalastani on polven kierukka revennyt, joten se lisää lystiä sikäli, että en edes kykene poistumaan neljän seinän sisältä, vaikka Muru tai muu apu olisi paikalla. Magneettia ja tähystysleikkausta odotellessa.

Mutta näinä viikkoina on ollut aikaa ajatella ja katsoa peiliin monessakin asiassa. Omat voimakkaat reaktioni tähän totaaliseen kiinni olemiseen ja tarvitsevuuteen ovat saaneet pohtimaan sitä, millainen olen äitinä. Tai mitä sitten luulin odottavani, mikä on kuvitelmieni mukaista, mitä en edes osannut odottaa. Molemmat näistä aiheista ovat oman postauksen arvoisia. Samoin mielessä on pyörinyt tulevat työjutut tai paremminkin tuleva työminä. Olen aina ja edelleenkin aika työkeskeinen. En niinkään ura- ja etenemiskeskeinen vaan sitä oikeaa etsivä. Oikea olisi tässä tapauksessa mielenkiintoinen organisaatio ja sopivan haastavat hommat. Mutta tarkoittaako se matkapäiviä, venyviä työpäiviä tai muuta sellaista, jota ei ole työrintamalla tarvinnut ennen lapsia miettiä. Tästäkin aiheesta lisää.

Sitten se tosi oleellinen asia. Miten onkaan, että käyttämässämme lääkärikompleksissa kaikki (tai ne kolme, joiden pakeilla olemme olleet) lastenlääkärit ovat miellyttävän näköisiä (siis hyvin komeita), tyylikkäitä, kommunikoivia nelikymppisiä miehiä. Tämän täytyy olla joku sisäänrakennettu markkinointikikka, jolla lapsistaan huolissaan olevat äidit kiikuttavat pikkuisensa näiden setien tutkittavaksi mitä pienemmästäkin syystä ja ovat helpottuneita ruskeasilmäisestä empatiasta. Toimii!

Vaikka olenkin keskittynyt viime aikoina valitusosastolle, on meno hyvinä hetkinä (tai pääosin kaikkina hetkinä) ihanaisen eläväistä ja liikuttavaa. Isokisko on alkanut puhumaan itsestään minä-muodossa ja jostain syystä puhuu muuten konditionaalissa. Lääkärissä hän tutkimuksen jälkeen totesi: ”Kiitos, minun pitäisi nyt päästä pois täältä”. Aika montaa muutakin asiaa pitäisi. Enkä edes yritä kuvata sitä, mitä tapahtuu, jos jokin ei mene sen ”pitäisi” mukaan. Niin helppoa olisi antaa periksi, varsinkin näissä sisäjumitusangsteissa, mutta toistaiseksi meidän yhteisesti sovittu tiukahko kasvatusrintama pitää. Jotenkin tuo neiti onnistuu kaikessa pienuudessa ja samanaikaisessa isoudessaan olemaan ihanan liikuttava ja pikkuvanha. Superjuttu on aakkoset. Neiti tavaa kirjaimia joka käänteessä ja hallitsee ne jo aika hyvin. Ei hän tietenkään mitään aakkosten käsitettä tai tarkoitusta ymmärrä, mutta ulkoaopettelu on ollut näköjään tehokasta. On mummu-kirjainta, sieni-kirjainta, koira-kirjainta ja vaikka mitä. Kaupan valomainoksista neiti pongaa tutut kirjaimet ja ainoa asia, mitä hän haluaa juuri nyt piirtää on kirjaimet. Liikuttavaa. Olen tietysti myös salaisesti ylpeä siitä, jos tämä mahdollisesti enteilisi varhaista lukemaan oppimista ja kiinnostusta kirjojen maailmaan.

Pikkuveikan nyyttivaihe on auttamattomasti ohitse. Miten vähän se kestikään! Nyt täällä majailee superaurinkoinen touhottaja, joka ei pysy selällään hetkeäkään. Olemisen tuska on välillä suuri, kun herralla on kova hinku mahattelemaan, mutta ei sitä päätä jaksa määrättömästi kannatella. Myös äänijänteet ovat ahkerassa käytössä ja tämä yksilö on varsin aktiivinen kurkkulaulaja. Mikä suunnattomasti huvittaa isokiskoa. Jotenkin tuntuu, että varsinkin tämä ääntelyyn perustuva kontaktin otto on paljon aikaisempaa ja selkeämpää kuin isokiskolla aikoinaan.

Ruokailun osalta pullon opettelussa on tapahtunut selkeä edistys. Herralle kelpaa pullo ja siitä nautittava neste on nyt suhteessa 50 % mamman maitoa, 50% Nannia. Tämä passaa nyt hyvin. Jos se Nan alkaisi kelpaamaan yksinkin jossain vaiheessa, ei omien menojen suunnittelu olisi niin hankalaa. Joten siinä vielä tavoitetta. Lypsämällä kun ei edelleenkään paljoa irtoa, niin tehokasta on varaston kierto tällä hetkellä. Mutta voi hyvänen aika, parin viikon päästä voi jo alkaa totuttelemaan soseisiin. Kohtahan tuo ukkeli lähtee yksin Kebabille!

Isovanhemmilla on muuten lähtenyt joulu täysin lapasesta. Itse tulen kodista, jossa joulussa ei lahjoilla ole ollut niin suurta merkitystä, mutta miehen perheessä lahjonta on the issue. En nyt raatsi kieltää pienille useampia lahjoja hankkimasta, mutta sen vaan tietää, että paljouteen tottuessa jo tämän ikäisenä, ei hommalla ole tulevaisuudessa rajoja, kun he ymmärtävät itse pyytää. OIen yrittänyt ohjaille hankintaa tarpeellisten vaatelahjojen suuntaan, mutta leluosaston panos tulee olemaan merkittävä. Mikä on minusta oikeasti vielä tämän
ikäisellä ihan hassua, kun ainakin meillä näkee sen, että neitiä kiinnostaa muutama toimiva juttu ja aika moni lelu on turhake. Meillä ne jatkuvassa kulutuksessa olevat jutut ovat duplo-ukkelit ja traktori, pari nukkea ja kirjat. Niin ja kynät ja piirtäminen. Muuten kaikki erilaiset vipstaakit saavat olla rauhassa. Joulupukkikin tulee. Ymmärtääköhän tämän ikäinen siitä vielä mitään? Telkkarista kyllä toljottaa harmaapartaisia pukkeja ihmeissään, mutta saas nähdä, miten käy tositoimissa. Tuleekos muille pukkeja ja jos niin minkä ikäisestä niitä on alkanut visiteeraamaan?

Lopuksi on ihan pakko jakaa resepti. Olen elänyt viimeisen viikon tämän tryffeliohjeen low carb -painotteisella ihanuudella. Ja sen kyllä huomaa. Rakastan leipomista ja ruuanlaittoa, koska ne ovat ainoa ”käsityö” mikä meikäläiseltä sujuu. Ja nämä ovat ihan taivaallisia!

Marianne-tryffelit
2 dl kuohukermaa
200 g tummaa suklaata
200 g vaaleaa suklaata
1 pss Marianne crushia
Kiehauta kerma ja lisää siihen paloitellut suklaat. Tarvittaessa pidä levy pienellä ja hämmennä niin kauan, että suklaa sulaa. Kun massa on hieman jäähtynyt (kädenlämpöistä), lisää Marianne-seos. Laita jääkaappiin jähmettymään. Kun massa on jähmeää, ota teelusikalla pieniä palleroita ja pyörittele ne käsissä palloiksi.
Pyöritä lopuksi pallot kaakao-perunajauheseoksessa (1 ½ dl oikeaa kaakaota ja ½ dl perunajauhoa hyvin sekoitettuna). Säilytä viileässä. Njam!

Ja rauha palasi taloon

2011-12-08T12:54:00.000+02:00

Lähiössä on jälleen rauha tai ainakin tulitauko. Olen saanut nukuttua paremmin, lapset eivät sairasta ja apuakin on miehen ja anopin muodossa ollut tarjolla. Edellisen reippaan reagoinnin jälkeen on jälleen todettava, että väsymys on katalinta myrkkyä meikäläiselle. Väsymys ja jumiutunut arki yhdessä ovat yhdistelmä, joka vie värit kaikesta normaalisti hyvästä. Reagoin voimakkaammin asioihin, joita normaalisti siedän, ärsytyskynnys lasten metkuille on olematon ja mieli haikailee suunnilleen entisen elämän pariin. Kaikki on negatiivista, varsinkin jos on väsynyt pimeimpään marraskuun aikaan.

Kun olen hanakasti kritisoinut yhtä sun toista äitiyteen liittyvää tutkimusta ja keskustelua niin toteanpa nyt tämänkin. Pienten lasten äitien väsymyksestä ja sen vaikutuksesta lasten ja perheen hyvinvointiin puhutaan aivan liian vähän. Aivan liian vähän. Äitien jaksaminen on aika monen perheen hyvinvoinnin kannalta ihan ydinjuttu ja silti moni äiti vaan paahtaa ja paahtaa hammasta purren. No, täällä osa väsymyksestä on itse aiheutettua kun kuvittelen olevani niin korvaamaton, oletan että mies (ja koko lähipiiri) osaa lukea sanomatta tarpeeni ja toimii sen mukaan. Että monessa asiassa voin katsoa peiliin, vaikka en tieten tahtoen yritäkään pistää itseäni liian lujille.

Merkillisiä ovat nämä natiaisten vaiheet. Neiti heräili öisin silloin mustimpina hetkinä sairastelun lisäksi useammaksi tunniksi riekkumaan eli pääasiassa laulamaan kaikki tuntemansa laulut. Nyt se on yhtäkkiä mennyttä, neiti possuttaa unta maailman tappiin ja aamuisin häntä joudutaan herättelemään uniltaan. Ukkeli alkoi samoihin aikoihin nukkua öitään yhden syötön voimalla ja sekin taitaisi jäädä tekemättä, jos en puoliväkisin nappaisi herraa tissiin kiinni. Hyvä niin. Rinnat eivät ole pitkienkään öiden jälkeen pakkautuneet, joten ihmettelen kovasti maidon määrää, mutta eipä tuo Jäpikkä toistaiseksi nälkääkään oikein itkeskele. Joten lasten kannalta edellytykset hyville yöunille ovat juuri nyt olemassa, jiihaa!

Hyvää teki mielelle myös maanantainen irtiotto. Meillä oli Murun kanssa sen luokan edustuskinkerit, että minä verhouduin iltapukuun ja Muru kaiveli kaapin kätköistä frakkinsa. Kampaamon tädit tälläsivät tukan ja meikkaaja loihti silmäpussit piiloon ja tummensi lähiömamalle kohtalokkaat smoky eys-silmät. Oli kivaa tarrata kuohuviinilasiin, syödä liikaa muiden tekemää ruokaa ja nauraa liian kovaa muiden humalaisten jutuille. Kantti riitti lopulta kahteen juomaan ja päätin olla sittenkin autolla. Tämä oikeastaan siksi, että ulkona oli järjetön keli ja taksia emme olisi saaneet ennen aamua. Kolttu oli ratketa loppuillasta rintojen kohdalta liitoksistaan, mutta kätevästi efekti latistui, kun kävin suihkimassa ylimääräistä tuotantoa lavuaariin.. Neiti ihmetteli ennen lähtö äidin kovasti muuttunutta ilmettä ja yritti tyypilliseen tapaansa räplätä tukkaa, joka olikin nyt hyvin nou nou. Hän myös onnistuneesti testasi kävelyn 10 senttisillä koroilla silmän välttäessä.

Jäppisellä oli kolmikuukautisneuvola ja kaikki oli mukavasti mallillaan. Pituutta oli 65 ja risat, painoa liki 6900 g. Sutjakka poika. Rokotushommeleita tuli kerralla kolme ja tuosta määrästä minäkin jo huomaan jonkinlaisia sivuoireita. Pieni on kiljahdellut sydäntäsärkevää kipuitkua muutaman kerran tämän vuorokauden sisään, mutta en oikein osaa paikallistaa, mihin ihmeeseen sattuu. Ehkä loukattuun itsetuntoon, kun täti niin brutaalisti hänen reisiinsä kajosi. Kiitän edelleen meidän ihanasti jalat maassa olevasta terkkarista. Hän totesi, että suositukset täysimetyksen suhteen ovat taas muuttuneet, mutta eiköhän se ole joka tapauksessa tuon kokoiselle ukkelille jotakin lisäravintoa tarjota kuukauden päästä. Hän myös rohkaisi käyttämään korviketta jo nyt jos tuntuu, että maitoa ei vain riitä. Maidon riittävyydestä tähän sen verran, että en vaan ilmeisesti osaa syödä niin paljon, että maitoa tulisi reilusti. Muuta syytä en keksi, kun olo on koko ajan tyhjiin pumpattu ja tissit sellaista löysää puuroa, josta tuo epeli tuntuu vaan kaiken kerralla riistävän. Kuinka paljon sitä sitten pitäisi syödä, kun vetelen nyt jo huomattavasti enemmän ruokaa kuin Muru? Saati sitten suklaata.. Vielä siitä korvikkeesta. Pointti ei ole siis se, että haluaisin sitä ehdoin tahdoin antaa vaan se, että minusta salliva ja maalaisjärkinen terkkari on äidille aarre, siksi arvostan hänen testikehotustaan. Niin monta tarinaa kun on siitäkin, että terkkarit menevät täysin normien mukaan (periaatteessa niin tietty kuuluukin) huomioimatta vauvan, äidin ja perheen yksilöllistä tilannetta.

Lopetukseksi jo perinteinen katsaus Tärpästikkelin edesottamuksiin. Pimppi on pop. Olemme yrittäneet selittää, että pimppiin ja pyllyyn kosketaan vain silloin kun pestään tai pyyhitään pesulapuilla. Ei tietenkään mene perille vaan niitä alapään hommeleita on vaan niin mielenkiintoista tutkia. Eilenhän se paras sitten nähtiin ja kuultiin. Neiti räpläsi sormellaan tuolta etupuolelta, nosti salamannopeasti sormen suuhunsa ja sanoi ”Namskis”. Mitä ihmettä näissä tilanteissa tehdään??!

Äidin angstit ja muuta mukavaa

2011-11-28T14:57:00.001+02:00

Mielessä on taas muutama sananen kahden pienen lapsen kanssa kotona olosta, pienen lapsen laittamisesta päiväkotiin äidin ollessa kotona vauvan kanssa, imetyksestä ja kaikesta muusta lempiaiheisiini liittyvistä teorioista lasten parhaaksi. Mieliala on sellainen, että takerrun kiukuspäissäni (eli väsyneenä) taas tähän "miten pitäisi" -asetelmaan.

Taustaksi tuleville sanasille sen verran, että olen harjoittanut viimeiset kolme viikkoa tiivistä ympärivuorokauden kotona olemista näiden kahden kanssa ja viimeisen viikon isokiskon sairastaessa lähes yksinhuoltajamaisesti Murun päivystysten vuoksi. Tiedoksi vaan, että neljä päivystystä normityön lisäksi yhden viikon aikana lapsen sairastaessa on liikaa rakkaani. Olen käynyt ulkona lenkillä muutaman kerran, muuten oma aika on ollut kello mielessä Citymarketissa juoksemista. Isolla kiskolla on ei-kausi tosi isolla E:llä, ja muutenkin oleminen on pienellä välillä kovin tuskaisaa kun pitää etsiä rajoja ja opetella hallitsemaan omia tunteita. Olotilan muutos näkyy jatkuvana katkeamattomana neuvotteluna asiasta kuin asiasta. Yritämme sentään neuvotella raivopään kanssa, vaikka aika monesti pelkkä myöntyminen olisi niin paljon helpompaa. Hyvä esimerkki on portaiden alas tuleminen. Niihin pariinkymmeneen askelmaan kuluu helposti 15 minuuttia, jos aikoo saada homman sujumaan hyvällä. Saako äiti olla samaan aikaan portaissa, saako äiti pitää kiinni portaita laskeuduttaessa, pitääkö äidin jäädä yläkertaa vai mennä alas, voiko portaissa kikkailla ja pomppia jne. Jos hommia ei hoideta piiiiiitkällisillä neuvotteluilla, jossa vaihtoehdot ovat vähissä, on luvassa A-luokan itkupotkuraivarit, jotka näyttävät välillä riivaajan valtaan joutuneen kamppailuilta. Kai se sitä onkin. Kesto helposti puoli tuntia. Ulos emme ole juurikaan liikkuneet, koska neiti on ollut vielä helposti hengästyvä kurkunpääntulehduksensa jäljiltä. Rytmitkään eivät tällä hetkellä sovi kerta kaikkiaan yhteen. Nuori herra tankkaisi isokiskon aamupäivän ulkoilun aikaan ja nukahtaa neidin ruokailun aikaan herätäkseen kun Tärpästikkeli menee päiväunille. Melko voimakas tahtoikä aiheuttaa myös sen, että ulkona on tylsä olla huutavan neidin kanssa, joka menisi pää sadantena jalkana minne vaan, eikä todellakaan ymmärrä, että äiti ei pääse vaunujen kanssa joka paikkaan perässä. Kuulostaa ehkä laiskuudelta, kun rutisen enkä tsemppaa ja ulkoile vaikka huutavien kakaroiden kanssa, mutta oikea vastaus on että en jaksa. Taidan olla tositosi väsynyt tämän sairastusputken ja totaalisen oman ajan puutteen jäljiltä. Ekan kerran muuten tosi väsynyt.

Joten me olemme olleet paljon sisällä kolmisin. Ja päivien ja viikkojen haasteista on herännyt itselle muutama kysymys näille teoreetikoille. Jos imetyksen ja vauvan kanssa bondaamisen kannalta olisi tärkeää pesiä sohvan nurkassa, tarjota baarin antimia mahdollisimman tiuhaan ja muutenkin olla vauvaa lähellä, miten se tehdään, kun tuntikausia päivästä menee isosiskon metkujen selvittelyyn ja vahtimiseen? Käytännössä meillä vauva makoilee tai istuskelee yksikseen ja välillä häntä retuutetaan uuteen huoneeseen makoilemaan tai istuskelemaan, kun tämä äiti yrittää järjestää aktiiviselle isokiskolle puuhaa tai ihan vaan vahtia tekosia. Kun tämä äiti sitten istuu sinne sohvan nurkkaan imettämään ja yrittää halitella vauvaa, isokisko kiehnää juuri nyt mustasukkaisena kyljessä tai ampaisee unohdetun tussin perään ja piirtää vaikkapa valkoisen nojatuolin päällisen täyteen ”ihania kukkia”. Miten siis kiintymyssuhdeteorian tai muun vastaavan kanssa taataan isommalle, mutta kuitenkin pienelle kotona olijalle jatkuvasti käytettävissä oleva syli ja tuki ja turva? Käytännössä pieniä hylkäämisiä tapahtuu hänelle päivittäin kotona useita äidin toimesta äidin keskittyessäni vauvaan. Siinähän lapsi on aitiopaikalla seuraamassa, miten äiti valitsee usein vauvan hänen sijaansa. Vaikka kuinka lepertelen ja pyrin huomioimaan isomman, tasapuolisuudesta ei ainakaan meillä juuri nyt voi näissä hommissa puhua. Kärsijöitä on tasapuolisesti molemmat. Toisaalta, miksi vauvalla ei saa suoda mahdollisuutta olla täysin äidin huomion keskipisteenä päivisin? Onhan se mahdollisuus ollut esikoisellakin. Erityisesti tämä näkökulma tai sen puuttuminen sapettaa niissä keskusteluissa, joissa korostetaan lasten yhtäaikaisen kotona olemisen tärkeyttä. Tai sitten minä osaan organisoida nämä päivät niin surkesti, etten osaa järjestää molemmille riittävästi ”omaa aikaa”.

No joo, tämä suppeaan surkean lätinän pointti oli se, että ideaalia tilannetta, jossa molempien lapsien tarpeet otetaan jonkun tutkimuksen tai teorian mukaisesti huomioon, ei vaan minusta ole. Ainakaan täällä, enkä sitä oletakaan. Imetykseen keskittyminen ei onnistu kahden pienen lapsen kanssa toisen vaatiessa huomiota. Isosisko ei välttämättä saa päivähoitopaikkaa enempää huomiota myöskään kotona, koska vauva vaatii välillä niin paljon. Veikkaisinpa myös, että nämä huomiotta jättämiset äidiltä ovat rankempia kuin tarhan tädeiltä.

Miksi sitten edes vehtaan tai jaksan palata näiden samojen pointtien äärelle. Siksi, että minua vituttaa suoraan sanoen niin paljon se kapeakatseisuus jostakin aiheesta, jota katsotaan laput silmillä kun samalla saattaa olla muita tekijöitä, jotka vaikuttavat kokonaisuuteen. Näitä keskusteluja kun tuntuu vaan vellovan, kuten viimeisin tutkimus, jonka mukaan liian vähän ja liian pitkään imetetyistä lapsista tulee aggressiivisia. Minä kyllä imetin neitiä juuri tutkimuksen mukaisen ”ideaaliajan”, mutta hiton kiukkuinen tuo tuntuu silti olevan.
Lisäksi tämä lätinä on omaa huonoa omaatuntoa siitä, että olen totaalinen hermoraunio, kun olen ollut kotona nämä viikot aamusta iltaan molempien lasten kanssa juurikaan vailla apua. Vaikka näennäisesti sujuu hyvin ja rakastan molempien kanssa puuhastelua ja vaiheiden seuraamista, kaksi tässä vaiheessa olevaa lasta jatkuvasti kotona ei vaan ole minun ideaaliajanjaksoni lasten kanssa. Paskaäitipaskäitipaskaäiti. Olin ûberkiitollinen tänään siitä, että sain Tärpätikkelin terveenä tarhaan. Ja täällä kotona on muuten todella paljon iloisempi ja aktiivisempi vauva, kun Mamalla on aikaa keskittyä puhtaasti häneen. Puhumattakaan kuinka paljon tasapainoisempi on tämä äiti, kun on saanut syödä aamupalan rauhassa, nukkua 20 minuutin unet ja käydä vauvan kanssa lenkillä kirpakassa auringossa. Odotan ilolla, että pikkumies hieman kasvaa ja tilanne tämän oman itseni jakamisen kanssa helpottuu.

Homman voisi kiteyttää omasta näkökulmastani seuraavasti:
- Hieman (tai paljon) suurempi ikäero olisi huomattavasti helpompi, varsinkin jos aikoo olla molempien kanssa kotona.
- Hoitoapu eli vanhemmat tai sisarukset lähellä olisivat lottovoittoakin suurempi asia. Itseasiassa en tiedä alkuunkaan, miten selviämme tulevista vuosista, kun kaukanakin olevat isovanhemmat vanhenevat entisestään eivät jaksa näitä rasavillejä. Pitää vaan opetella käyttämään ”maksullisia palveluita”.
- Opeta tuo pienempi poikanen juomaan myös korviketta ja pian, jotta saat hyvä nainen hieman hengähdysaikaa.

Ohi aiheen. Havahduin tosiasiaan, että olen kadottanut elopainostani tämän vajaan kolmen kuukauden aikana 15 kg. Tahti on taannut sen, että olomuoto ei pienenemisestä huolimatta ole kovin hehkeä. Masu on kuin puolityhjä Siwan muovikassa ja noin yleisesti vaahtokarkkikin on kiinteämpi kuin meikäläinen. Vanhat vaatteet mahtuvat päälle, mutta eivät ne nyt ihan samalta näytä.. Mutta kyllä se imetys näköjään laihduttaa, kun imijä imee tarpeeksi tehokkaasti. No, osansa on tällä hektisellä menollakin..

No niin, nyt helpotti. Jospa tämä meno taas tästä lutviutuisi..

Kuolema kuittaa univelat

2011-11-22T16:26:00.000+02:00

Olin jo muutama päivä sitten kirjoittanut pitkän pätkän aiheesta ”kuinka mahtavaa on kun lapset nukkuvat hyvin” sekä muista leppoisasti sujuvista asioista. Nuori herra harvensi syöntivälejään ja äidin unipätkät pidentyivät siedettäviksi. No, välittömästi oman hehkutuksen jälkeen herran röörit menivät uudelleen tukkoon, mikä tarkoittaa tuhisevaa, korisevaa reppanaa aamuyön tunteina. Keittosuolaliuostippoja kuluu ja nenäimuri ( NenäFrida tai vastaava..)on ollut ahkerassa käytössä. Kun opimme siihen, ettei herra korinastaan huolimatta tukehdu, yöunet rauhoittuivat meilläkin.

Onnea kesti vuorokauden eli siihen asti, että Tärpästikkeli alkoi yskähdellä hälyttävästi ja päätyi lopulta TAYS:iin. Mistä se johtuukin, että tarve lähteä sairaalaan tulee aina yöllä? Se tarve siis tuli ja neidillä todettiin laryngiitti (kurkunpääntulehdus) ja jälleen ahtautuneet keuhkoputket. Ensihoitona oli turvotusta laskevaa adrenaliinia ja senhän arvaa, mitä tapahtuu, kun tuohon lapseen laitetaan vastaavaa boostia keskellä yötä. Vaarassa oli kaikki osaston irtaimisto akvaariosta henkilökuntaan. Nyt sitten vietetään ties kuinka monennetta päivää pyjamabileitä sisätiloissa ja tämän äidin usko normaaliin elämään ja vaikkapa omaan kauppareissuun on juuri nyt koetuksella. Päivät, viikot ja kohta kuukaudetkin menettävät merkityksensä. Olenpahan taas kunnostautunut nettishoppailijana, kun en kaupungille kykene. Iltapukukin tuleviin juhliin tuli alle viikoissa Ameriikasta ja ihan oikeilla mitoilla.

Tämä oli pitkä alustus siihen, että en nyt lätise aikomaani tarinaa nukkumisesta, koska täällä ei nyt nukuta ihan priimasti. Uskon ja toivon kuitenkin, että molemmista natiaisista sukeutuu jälleen päivien tai viikkojen sisään mallikelpoisia nukkujia. Sillä sellaisia he molemmat onneksi ovat.

Kaiken tämän hässäkän (ristiäisetkin olivat ja menivät) keskellä Pienestä Pussirotasta on kuoriutunut rauhallinen ja tarkkaavainen hymypoika. Pienenpieni vauva on ollutta ja mennyttä ja tämä versio viuhtoo, ähisee ja yrittää puhella aivan vimmatusti. Ihan mahtavaa on se, että herralla ei tunnu huonoja hetkiä olevan. Hän on sopeutunut kohtaloonsa kailotuksen keskellä, eikä ole moksiskaan, että hänet ”unohdetaan” jonnekin viltin nurkkaan pötköttämään kun melko vilkas isokisko vaatii huomiota.

Minä olen selkeästi tämmöisen vanhemman vauvan kanssa enemmän sinut kuin täysin lötkön ja kontaktia ottamattoman hylkeenpoikasen. Oma ihmeellinen magia pienen pieniin vauvoihin toki liittyy, mutta jotenkin tämä yhteyden syntymisen jälkeinen ihminen on omempi. Enpäs muuten tiedä, onko melko potra koko syynä siihen, että herralla on voimaa pungertaa ja ängertää. Tämä Pussirotta nimittäin kääntyy mahalleen kunnioitettavassa kahden ja puolen kuukauden iässä. Ensin luulin, että kääntymiset olivat painovoiman aiheuttamia sattumuksia, mutta nyt se on jo selkeästi tavoitteellista toimintaa tutin tai muun mielenkiintoisen perässä. Sitterin lelukaaren lelut saavat myös jo melkoista kyytiä. Kohtahan tässä alkaa kiinteiden maistelu ja seuraavaksi mennäänkin jo kouluun… Nyyh, aika kiitää ja samalla ihanaa, että se kiitää ja asiat sen kuin rutinoituvat ja helpottuvat.

Poikasen kanssa olen jotenkin niin valppaana ja aistit avoinna, että ihastelen jokaista hymyä ja yritystä tuottaa ääntä tai mitä herra nyt keksiikään. Olen muistellut, osasinko keskittyä samanlaisiin juttuihin Tärpästikkelin kanssa ja totuus taitaa olla, etten osannut. Joko olin niin kuutamolla, väsynyt tai muuten vaan asioita ymmärtämätön, että sellainen pienen ihmisen puhdas ihastelu jäi vähemmälle. Tai olen varmaankini tarkkaillut ihan samanlaisia asioita, mutta nyt olen enemmän kiinni tässä hetkessä, läsnä. Jotakin muuta ne omat anturit ovat selkeästi esikoisen kanssa havainnoineet. Ai niin, se oli sitä syömistä, syömistä ja painon kehitystä.

Mutta nyt omansa tuosta ihastelusta saa onneksi myös Tärpästikkeli. Kehittymisen vauhti on kiihtynyt ihan mielettömästi ja tuo ymmärryksen ja puheenpapatuksen maailma on vaan niin kiehtova ja verbaalinen taitavuus jo huikeaa, että voisin nauttia tästä showsta melkein ilman yöuniakin. Miten ihmeessä saisikaan taltioitua (edes jonnekin muistin perukoille) noita äänenpainoja sanoissa ja sanonnoissa. Aamusta iltaan kuuluu papatus ja laulu. Tällä hetkellä lasketaan myös jokaista asiaa ja opetellaan aakkosia. Liikuttavaa on myös neidin omien tunteiden nimeäminen ja tunnetiloista kertominen. Paha mieli, vihainen, iloinen, surullinen. Jokaiseen asiaan neiti tarkentaa nykyisin, miltä se hänestä tuntuu. Mikään ei ole myöskään suluttanut sydäntäni paremmin kuin käsiään ihastuksesta yhteen hierova neiti: ”Onpa äiti on kaunis, voi sentään”. Tosin epäilen, että tämä on tarkoin harkittu juttu, johon vedotaan viimeistään joululahjakatalogin tai jonkun muun tulevaisuuden tarpeen edessä.

Ettei nyt olisi vaan auvoista neitokaisen kanssa niin on kyllä todettava, että the tahtoikä on täällä. Tyypillisin sana on kyllä selkeästi ”ei”. Äitiä (onneksi välillä myös muita) kielletään tekemästä tai tulemasta tai olemasta tai hengittämästä. Olen aika monessa asiassa yrittänyt ottaa käänteispsykologian käyttöön. ”Eihän Sasi vaan halua syömään, Sasi jää varmaan yläkertaan, ei kyllä mennä ulos tänään ollenkaan, vaippaa ei kannata vaihtaa”. Voi olla tuhoon tuomittu tie, mutta en jaksa jankuttaa ja pyytää kolmeakymmentä kertaa neitiä vaikkapa ruokapöytään.. On myös oikeastaan ihan mahdotonta olla tiukkana kaikissa tilanteissa, joissa neiti hokee ”eitä”. Kun mieli vaan neidillä niin selkeästi tekee juuri sitä, mistä äiti puhuu,m utta myöntää ei vaan voi.

Ja miljoona muuta asiaa mielessä, muttei aikaa kirjoittaa. Ehkä taas pian.. Mutta yksi Iso Asia.Paperit sterilisaatioon on vetämässä. Aika jännä veto lapsettomuushistorian jälkeen. Tilanne, johon ei kuvittele joutuvansa. En vaan kaipaa elimistööni hormoneja enää missään muodossa. Saas nähdä, jonon pitäisi olla vain kuukauden mittainen. Piuhat kiinni jouluksi ja sitä rataa.

Hyvä äiti?

2011-11-03T12:41:00.003+02:00

Eilinen käynti neuvolalääkärillä nostatti taas pintaan pohdinnan, mitkä asiat ovat raskaudessa ja äitiydessä median (ihan valtamediankin) ja mielipidepalstojen kiivaiden keskustelujen kestosuosikkeja. Näissä aiheissa ei ole yleensä kultaista keskitietä vaan äärileirit puolustavat kantaansa henkeen ja vereen ja liputtavat oman linjan olevan aina se paras lapselle. Näistä äidit syyllistävät ja syyllistyvät ja näiden asioiden suorittaminen tuntuu olevan enemmän äitiyden mitta kuin tavalla tai toisella aikaansaatu ja kasvatettu tyytyväinen lapsi.

Minut syyllisti ja minä syyllistyin (edelleenkin, vaikka ratkaisumme takana seison) kokenut lääkäritäti, joka totesi: ”otathan sitten esikoisen jossakin vaiheessa kokonaan pois päivähoidosta, koska näin pienen lapsen paras paikka on kotona”. Että sillä lailla. Voisin kirjoittaa yhden pamfletin siitä, onko mielestäni oikein, että ammattilainen lausuu moisia subjektiivisia mielipiteitä oikeasta ja väärästä ottamatta alkuunkaan selvää, mikä on perheemme tilanne ja miten me tämän ratkaisun kanssa pärjäämme. Kun siinä illansuussa itkeä tihrustin Murulle ”huonoäitikompleksia”, sisuunnuin lopulta. Mikä ihme siinä on, että raskaus ja äitiys on täynnä näitä sudenkuoppia, jossa oman perheen lähtökohdista mietitty ratkaisu ei ole läheskään aina yleisesti hyväksytty. Ja miten juuri tässä aihepiirissä lapset ja perheet toisten syyttely on täysin sallittu tapa kommunikoida. Aiheuttaako mikään muu aihepiiri vastaavaa vastakkainasettelua. No, ehkä Perussuomalaisten menestys..

Sisuuntumisen seurauksena listasin tähän oman kokemukseni mukaan ne suurimpia intohimoja herättävät aiheet, joiden perusteella sitten voidaan jakaa ”hyvä ja huono äiti pisteitä”. Tarkoitukseni oli vain listata asiat yleisellä tasolla ottamatta kantaa siihen, miten meillä, mutta kyllähän niitä omia linjauksia sinne vaan ilmestyi.

Raskausajan ruokavalio. Lapsensa parasta ajatteleva äiti jättää pois kaikki naminamiherkut juustoista raakaan kalaan ja syö säännöllisesti ja vain sitä sallittua terveellistä ruokaa. Tosin mikä sekään tässä Karppaus vs. totuttu hyvä ruokavalio keskustelussa enää on. Lisäksi popsitaan riittävä määrä vitamiineja. Mielenkiintoista, että ”ennen vanhaan” kun rajoituksia ei ollut, ruoka-aineiden aiheuttamia keskenmenoja ei käsittääkseni ollut juurikaan nykyistä tiheämmin. Vaikka noudatin tietenkin kaikkia suosituksia, voisi hyvä olla kysyä, mikä on oikeasti tarpeellista rajoittamista, mikä muodikasta medikalisoimista.

Synnytys. Tiedostava äiti synnyttää luomuna sopivaa mantraa hokien, koska se on vaan niin voimaannuttavaa. Synnytys saattaa olla ilman lääkkeitä nopeampi ja edetä tehokkaammin, mutta oliko joku muu lääketieteellinen syy olla käyttämättä lääkitystä? En ole myöskään ymmärtänyt, mikä merkitys luomuilulla on äidin tai lapsen tulevalle elämälle, kun lapsi tuskin vanhempana äitiään lääkkeettömästä synnytyksestä kiittelee. Aika tehokkaasti sitä minusta lapseen kiintyy epiduraalista huolimattakin. Ehdotan myös, että luomuilevat äidit käyvät myös viisaudenhampaan poistossa ilman kivunlievitystä, koska siitäkin lähtee kivasti endorfiinit ja adrenaliinit liikkeelle. Toki ihastelen naisia, jotka rytäkkään ilman helpotusta pystyvät, mutta en tässäkään aiheessa siedä sitä, että luomusynnytys olisi jotenkin ihanteellinen. Minusta omaan synnytykseensä tyytyväinen äiti on ihanne, oli tapa mikä tahansa.

Raskaus yleensä. Raskaana oleva kantaa vaivansa ja kilonsa ilolla eikä valita, kun on kunnioitettavaan siunattuun tilaan päässyt. Raskautta ja masua on myös syytä olla ikävä välittömästi synnytyksen jälkeen. Valittaminen on vähintään kiittämättömyyttä. Eikä raskauskiloista, niistä hankalasti pois pudotettavistakaan, kannata hirveästi huudella. Hyvän asian vuoksihan ne on hankittu.

Imetys. Tästä voisi kirjoittaa romaanin. Jokaisen äidinhän pitää imettää ja jokaisen lapsen saa rintaruokittua, vaikka vauva söisi vain kantoliinassa pää alaspäin kaksikymmentäneljä kertaa vuorokaudessa. Kyllä varmasti rintamaito on vauvan parasta ravintoa, mutta terveen järjen käyttö olisi minusta sallittua siinä, kuinka pitkään aiheen kanssa kannattaa tapella, jos se ei vaan ota onnistuakseen. Varsinkaan kun uusimmat tutkimustulokset eivät edes osoita, että rintamaito olisi se allergioita vähentävä tekijä. Yleistä vastustuskykyä imetys varmasti lisää. Jos lapsi kasvaa korvikkeella, juo sitä tyytyväisenä eikä kärsi sairasteluista, mitä ihmeen vikaa siinä ratkaisussa on? Varsinkin jos pulloruokinta pitää äidin suunnilleen terveiden kirjoissa ja vähentää ruokkimiseen liittyvää stressiä. En ole pätkääkään imetysvastainen, pidän vain kynsin hampain niiden puolia, jotka eivät siihen syystä tai toisesta kykene. Jokainen äiti kun varmasti haluaa lapselleen parasta mahdollista ravintoa tarjota. Nostan samalla itselleni hieman hattua, että saan Ukkelin kanssa myös positiivisen imetyskokemuksen esikoisen tarjoaman imetyshaasteen rinnalle. Juuri kahden erilaisen imetyskokemuksen perusteella uskallankin vaatia, että kaikki kukat saisivavat kukkia tässäkin aiheessa.

Imetyksessä, kuten monessa muussakin näissä vastakkainasetteluissa ihmetyttää kovasti se, että vauvan temperamenttia tai persoonaa ei huomioida teorioiden perusteluissa. Kaikkien lapsien kanssa kun imetys pitäisi saada sujumaan. Minun kokemukseni perusteella ei. Jossain on raja siitä, kuinka paljon kannattaa yrittää, jos vauvaa ei vain kiinnosta tai vauva ei vain opi.

Nukkumisjärjestelyt. Nukkuminen taitaakin olla aihe, jossa eri koulukuntien välillä ei ole niin suurta vääntöä. Tämä on enemmän mielipideasia. Jossa nyt ehkä ääritilanteessa lapsen parasta on äidin ja tissin läheisyys perhepedissä.

Vaipat. Tiedostava äiti kestovaippailee tietenkin ja neuloo tai virkkaa myös kaikki kuoriosat (onko se päällikerros kuoriosa?). Ekologisesta näkökulmasta tietenkin erittäin kannatettava juttu, niille jotka sen jaksavat. Jos nykyisessä tilanteessa kahden tämänikäisen kanssa harrastaisin kestovaippailua, tarkoittaisi se noin viittätoista vaipan pesukertaa vuorokaudessa. Missä vaiheessa veden- sähkön ja pesuaineen kulutus menee epäekologiselle puolelle?

Rokotukset. On helppo olla rokotevastainen, kun Suomessakin aikaisemmin yleiset polio, tuberkuloosi, kurkkumätä, hinkuyskä jne. on saatu käytännössä karsittua pois. Rokotuksilla. En missään nimessä kannata hätäisesti tehtyjä kokeita tai heppoisia ratkaisuja, kuten possunuharokotteen kanssa. On myös hassua olla rokotevastainen, jos kuitenkin on valmis käyttämään sairauden hoitoon lääkkeitä, joihin liittyy aina riskejä ja sivuvaikutuksia.

Korvikkeet ja soseet. Esimerkillinen äiti täyttää pakastimen jääpala-astioilla, joihin on tehty valmiit porkkana- ja parsakaalisoseet. Korviketta lapselle ei anneta vaan rintamaito riittäköön sinne yhteen vuoteen asti kunnes saa totutella suoraan normimaitoon.

Muut ruuat jatkossa. Esimerkillinen äiti tekee kaikki ruuat itse, eikä mene ruokarajoittuneenkaan puolitoistavuotiaan kanssa sieltä, mistä aita on matalin eli Saarioisten laatikko-osastolta. Näissä perheissä lapset popsivat täysjyväleivän ja laatikoiden lisäksi kuuliaisesti raasteet, tomaatit ja kurkut. Entäs sitten, kun lapselle maistuu paremmin valmis- kuin kotiruoka?

Hoitojärjestelyt. Vaikka pieniä lapsia olisi kerralla enemmän kuin yksi, päiväkoti tai muu kodin ulkopuolinen hoito tulee kysymykseen vasta kolmivuotiaana. Niinhän ne kiintymyssuhdeteoreetikot jälleen sanovat. Lapsen aktiivisuudella, temperamentilla, persoonalla, kehitystasolla, äidin ja muun perheen jaksamisella eli niin sanotulla kokonaiskuvalla ei ole merkitystä tässäkään asiassa. Lapsen paikka on kotona. Piste. Edelleenkään sillä ei ole merkitystä, millaiset olot ja miten ne päivät siellä kotona sujuvat, kunhan lapsi vaan on kotona. Tämän teorian mukaan minä, mieheni ja oikeastaan koko oman sukupolveni on tuhoon tuomittu, koska 70-luvulla äitiysloma loppui kolmeen kuukauteen ja kaikki meidät (eli ne, joiden äideillä ei ollut varaa olla kotona) on pistetty johonkin hoitoon. Minä olin muuten perhepäivähoitajalla, joka opetti minut sanomaan paska.

Olisikohan siinä ne yleisimmät tai ainakin suurimmat aiheet noin pintaraapaisuna. Näitä tutkaillessa on selvää, että meikäläinen on yhtä kaukana ääripäistä kerätyn hyvän äidin kriteereistä kuin Nykäsen Matti Mensan jäsenyydestä. Silti meillä tuntuu asuvan kaksi kohtuullisen tyytyväistä, tervettä ja kehittyvää natiaista, joiden uskoisin jopa rakastavan äitiään.

Vaikka mielipiteitä on helppo laukoa itsekin jonkun ääripään puolesta ja siltä se varmasti kuulostaakin, yritän kuitenkin kaikissa näissä asioissa uskoa ”äiti ja perhe tietää parhaiten” logiikkaan. Mikään ratkaisu ei ole aukottomasti oikea ja siksi fanaattinen keskustelu ja asioiden mustavalkoinen puolustaminen ärsyttävät suunnattomasti. Vaikka sorrun siihen itsekin. En kuitenkaan sorru siihen, että kun olemme tehneet tiettyjä ratkaisuja (vaikkapa sen hoidon suhteen) pitäisin meidän ratkaisuamme automaattisesti oikeana ja toitottaisin sitä vaihtoehtona muillekin. Juu, meistä ei tosiaankaan kannata ottaa mallia. Kaikista eniten ärsyttää ammattilaisten (kuten eilisen lääkärin) lausumat ehdottomuudet, koska heidän pitäisi tukea äitejä ja perheitä näiden ratkaisuissa eikä lisätä syyllisyyttä tai epävarmuutta muutenkin herkkien aiheiden ympärillä.

Neuvolalääkäriä lukuun ottamatta kaikki oli eilen hienosti. Aurinkoisen hymyilevä pikkumies oli 6050 g ja 61 cm. Jos seuraavaksi kirjoittaisin jostain ällöttävän positiivisesta ja kehua retostelisin silmittömästi tuota reipasta isokiskoa. Olen nimittäin niin äärimmäisen ylpeä pajunvitsamaisesta viihdepakkauksesta, jolla ei hiljaista hetkeä nykyisin päivään mahdu. Papatus alkaa ennen silmien aukaisua ja jatkuu siihen asti, että filmi menee poikki. Mahtavia tarinoita. Tehokkaimmin viestintä kiteytyy nykyisin äidin koulutuksessa: ”Äiti ei saa ottaa kirjaa Sasin kädestä”, ”Soo soo äiti, ei saa paukuttaa”.

Normipäivä

2011-10-25T14:17:00.001+03:00

En taida enää hallita aikaa. Enkä kyllä aakkosiakaan. Jossain tietokoneen uumenissa lymyää piiiitkä teksti väsymyksestä, hienoista pottataidoista, turhauttavan tiheistä imetyksistä, riittämättömyydestä, ystävyydestä ja kaikesta muusta todella oleellisesta.

En vain kykene kirjoittamaan ajatuksia loppuun enkä lauseita oikein. Joten liitän vain tämän kuvan. Kertokoon se enemmän kuin tuhat väärin kirjoitettua sanaa.

Normipäivä. Isokisko on lahjottu pottahommiin tuhannennella kerralla Mimiä ja Kukua, Poikanen on kiinni Emossa. Hommat tapahtuu ainakin näinä tuplapäivinä noin parin neliön pläntillä olohuonetta. Ai Gaddafi kuoli? Tanssii tähtien kanssa on alkanut? Mitkä presidentinvaalit? Ensi viikolla pakastaa? Niin tosiaan, pikkujoulukausikin on alkamassa.

Huono päivä, onneksi saa epäonnistua

2011-10-13T14:48:00.000+03:00

Miksi välillä vaan voi ketuttaa näin paljon ilman sen kummempaa syytä. Onneksi tänään on Kansallinen Epäonnistumisen päivä, vai miten se nyt virallisesti menikään. Minä olen nimittäin mokannut jo monta asiaa, neuvolassakin olen ollut Ukkelin kanssa vääränä päivänä väärään aikaan ja koska tädit olivat koulutuksessa, ei minulla ole mitään havaintoa, mikä olisi se oikea aika.

Suurempi moka liittyykin sitten ihmissuhteisiin. Hyvä ystäväni, jonka vanhimman lapsen kummi olen, odotti selkeästi vastakummiuspyyntöä kysellessään ristiäisistä ja kummiasioista. Olen vältellyt hänen kanssa aiheesta puhumista, koska tiesin tuon toiveen. Toisessa tilanteessa hän olisi myös ollut automaattinen henkilö kummiksi, mutta koska tällä hetkellä hänellä ja heillä on avioliitto täysin tuuliajolla, en häntä kummiksi pyytänyt. Näin siksi, että minusta olisi hullua pyytää tutusta, naimissa olevasta pariskunnasta kummiksi vain toista. Ja tällä hetkellä en sitä miespuolista ihmisrauniota lapseni kummiksi halua.

Tilanne on se, että mies on viimeiset viisi vuotta ollut enemmän ja vähemmän henkisesti ja fyysisesti sairas. Tämä näkyy niin, että ystäväni joutuu kantamaan täysin vastuun perheen arjesta ja kahdesta vilkkaasta pojasta. Mies makaa makuuhuoneessa milloin minkäkin vaivan vuoksi, kiskoo siellä sipsejä ja viiniä ja ihmettelee, miksi olo on aika heikko. Tästäkin osaan kirjoittaa näin inhottavasti, vaikka tiedän, että pohjalla on oikeasti masennusta, joka sitten heijastuu tietenkin jaksamiseen ja itsestä muuten huolehtimiseen. Mutta en voi henkisestikään sairaan kohdalla sietää jatkuvaa selittelyä sille, miksi omaa tilaa ei halua hoitaa. Hän on siis tilanteessa, että tajuaa sairautensa ja periaatteessa haluaa tehdä asioille jotain, mutta ei vain tee. Koska aina tulee muka jotain uutta, joka estää asioihin tarttumisen. Viimeisten vuosien aikana, kun olen vieraillut heillä, tilanne on ihan absurdi. Pojat hiiskuvat talossa hiljaa, kun isi on taas pipi ja herra käy esim. kerran viikonlopun aikana tervehtimässä vieraita. Muun ajan hän pötköttää kammarissaan. Mitkään lääkkeet eivät muka helpota riittävästi oloa, mikä voi tietenkin olla totta. Tämä herra myös luopui työstään, koska pystyi muka toteuttamaan itseään paremmin yrittäjänä. No, yritystä hän on yrittänyt käynnistää nyt lähes vuoden tekemättä mitään, joten jossain vaiheessa myös perheen taloudellinen tilanne ajautuu umpikujaan.

No niin, nyt kun latasin vitutukseni tätä henkilöä kohtaan, haluan kuitenkin todeta, että en missään muotoa väheksyä henkisten ongelmien merkitystä ja sitä, että niistä jotenkin vain paranisi sormia napsauttamalla. Mutta kun tämä vastenmielisyyteni tilannetta kohtaan tulee siitä, että näen, miten äärirajoilla ystäväni on yrittäessään huolehtia koko rumbasta, omasta vaativasta työstään ja tsempata myös miestä, jolta ei tule minkäänlaista tukea arkeen tai lasten kasvatukseen. Me olemme tosi avoimesti puhuneet heidän tilanteestaan ja tietenkin ystäväni on kriittinen miehensä tekemisiä kohtaan. Mutta hyvin häilyvä on se raja, minkä verran voin kritisoida tätä kumppania, ilman että ystäväni alkaakin puolustaa miestään. Eli tilanne on tosi paradoksaalinen, hän kritisoi tilannetta ja miestään, yrittää saada tätä hoitoon kaikin tavoin ja miettii jopa eroa. Mutta jos minä kritisoin miestä, esiin astuu miehen tekemisiä ja sairastamista puolustava ystävä. Lähes läheisriippuvainen. Mietin välillä, että jos kumppani olisi alkoholisti tai pahoinpitelijä, ulkopuolisetkin voisivat puuttua tilanteeseen. Mutta kun kyse on vaan hankalasta tilanteesta, jota selitellään sairaudella, kritiikkiä ei saakaan ulkopuolelta esittää. Minusta taas aidon ystävyyden pitäisi kestää se, että näistä vaikeistakin asioita pystytään puhumaan.

Kun tämä kummiepisodi nyt johti siihen, että kerroin ystävälläni, että tässä heidän epävarmassa tilanteessaan emme heitä kummeiksi osaa valita. Ja tämä kertominen nyt sitten oli se mokien moka, josta ystäväni tietenkin loukkaantui. Saa nähdä, miten näitä välejä korjaillaan. Ehkä minun olisi pitänyt olla kertomatta ja sivuuttaa koko aihe, todeta vain ketä kummeiksi tulee. Mutta onko sekään aiheen maton alle lakaisu oikein, kun tiedän että hän pyyntöä odotti. Plääh. Epäselvyydet ja riidat ystävien kanssa ovat ihan kamalia. Perheen ja puolisen kanssa saa ja kuuluukin räyhätä, mutta ystävien kanssa riitely on riistävää. Nyt olemme tilanteessa, että ystäväni on luvannut keskustella aiheesta kanssani kun pystyy.

Että semmoista. Lisäksi kaukana asuva sukulaiseni on tänään koulutuksessa meidän kaupungissamme ja tulossa meille iltapalalle. Eikös Muru sitten ilmoittanut, että hänen on kutsuttu jääkiekkomatsiin ja ihan aitioon nauttimaan illan antimista. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Ja synnytyskilotkaan eivät ole kadonneet viidessä viikossa. Onpa merkillistä, varsinkin kun ottaa huomioon melko suklaapitoisen ruokavalioni. Oma selkärangattomuus ketuttaa silti. Suurimpaan osaan omista housuista en vielä mahdu, mutta mammahousut ovat aivan liian suuret. Olen reilun viiden kilon välitilassa. Juuri niin suuressa tai pienessä, että vaatteiden olisi syytä olla yhtä kokoa isompia, mutta minkä verran niitäkään kannattaa hankkia, jos ajatus on pienentyä entiseen kuosiin. Oi naisen elämää.

Viikonloppuna pitäisi varustaa isompi natiaisista talven varalle. Miten sattuikaan, että kaikki entinen on pientä ja hankintalistalla on toppahaalari, välihaalari, talvikengät ja tumput sun muut tykötarpeet. Aikamoinen menoerä nimittäin. Laskin, että uutena kaikki tulee maksamaan helposti 300 €. Haalarit ovat ihan poskettoman kalliita, samoin kengät. Jotenkin oma ajattelu menee niin, että päällimmäisen kerroksen pitää olla hyvälaatuista ja kestävää, olkoon sisävaatteet sitten mitä tahansa. Vaikka en automaattisesti ole tässä erityisten merkkien perään niin haluaisin kuitenkin, että vaatteet ovat kivan näköisiä. Ja se nyt vaan on niin, että markettien halvat ja varmasti hyvä merkit ovat äärimmäisen tylsiä ja niin tyttö-poika värirajoittuneita kuin olla ja voi. Niin ja rumia. Reipas, retro ja muuten vaan fiksun näköinen maksaa. Olen myös katsellut käytettyjä netistä, mutta minusta on ihan älytöntä maksaa käytetyistä talvikengistä 30-40 €, mitä moni helposti hyvistä kamppeista pyytää. Taitaa olla huono päivä vaan ajatella tätäkin asiaa.

Eikä meillä saa pusuttaakaan. Neiti toteaa nykyisin ”so so äiti, ei saa pusuttaa. Sasi (neidin oma nimi itselleeni) iso tyttö.”

Mutkia omassa matkassa

2011-10-06T09:59:00.001+03:00

Hohhoijaa. Minä olen selkeästi hyvä synnyttämään vaurioitta, mutta todella huono toipumaan ilman ongelmia. Meikäläiselle poikkeuksellisen blogihiljaisuuden syynä on reilun parin viikon ralli, jonka tulos on komplikaation komplikaatio.

Kirjoitin tämän eilen oikein sairaskertomukseksi, mutta tulin ottamaan pois kaikki tylsät kuume ylös, kuume alas jorinat. Tarinan voi tiivistää siihen, että näiden viikkojen aikana olen ollut kaksi kertaa sairaalassa kolmen päivän antibioottitiputuksessa. Alun perin epäily oli kaikkea kohtutulehduksesta sepsikseen. Kohtutulehdus lienee lopullinen tulos. Tiputuksen lisäksi päädyin kaavintaan, joka päätyi taas kohdun puhkeamiseen, joka johti uuteen antibioottikierteeseen. Plääh. Nyt olen kuitenkin kotona enemmän ja vähemmän tolpillani. Vauva Jäppinen on ollut mukana sairaalassa ja siellä me olemme tutustuneet 80 senttisessä sängyssä huolella toisiimme, kun sairaalassa ei oikein muuta voi tehdä kuin maata ja tuijotella silmiin. Olkoon se asian positiivinen puoli. Tietysti sen lisäksi, että elo voittaa, olen toistaiseksi kuumeeton ja kaikesta selviää.

Oma fiilis on ollut lievästi sanottuna turhautunut. Olen joutunut jättämään väliin kaiken sen, mistä jo luulin pääseväni nauttimaan eli kunnon ulkoilusta ja vaunulenkeistä ja yhteisestä jumpasta neidin kanssa. Turhauttavinta on kuitenkin tämä epämääräisen nuupea ole. En ole ollut niin sairas, että voisin hyvällä omalla tunnolla maata sängyn pohjalla. Toisaalta en ole jaksanut tehdä kotihommia, en leikkiä ulkona neidin kanssa enkä lukea edes lehtiä. Olen vaan maannut jossakin välitilassa sohvalla vauva lähellä ja sekös turhauttaa. Ei siis vauvan läheisyys vaan se toimeton makoilu.

Sairaalasta päällimmäisenä mielessä on mielenkiintoiset havainnot vaihtuneista huonetovereista. Hyvänen aika sentään, kuinka erilaisia ovat ihmisten lähtökohdat lapsen saamiseen. Nämä huomiot kuulostavat juuri siltä toisen äidin ja tapojen syyttelyltä, mutta kyllä minä olen miettinyt, millaiset valmiudet äitiyteen on nuorella, joka kolmen päivän aikana soittaa hoitajan paikalle ja kysyy joka kerta, kummasta rinnasta nyt imetän. Tai lasta pukiessaan kysyy, kumpi hiha pitää laittaa ensin. Tai lapsen ihon öljyämisestä kysyy, pitääkö se öljy levittää ihoon. Mitä muita vaihtoehtoja on? Yksi näiden päivien seuralaiseni ei tehnyt elettäkään rauhoitellakseen itkevää ja lopulta suoraan huutavaa vauvaa vaan hieman hyssytti sänkyä ja ihmetteli, miksi vauva ei rauhoitu. Kun itkua oli jatkunut puolikin tuntia, teki yön tunteina mieli todellakin huutaa naapurille, että ota nyt hyvä ihminen se vauva edes syliin. Siperia varmasti opettaa ja ai sentään, millainen tunari olen todennäköisesti itsekin ollut ekalla kerralla, mutta silti.

Antibiootit saavat oman ja vauvan mahan sekaisin ja tämä parin viikon puolikuntoisuus ja lääkkeet –yhdistelmä on vaikuttanut myös maidontuotantoon. Meijeri toimii hiukan vajaateholla, joten katsotaan, miten tästä yli selvitään vai mennäänkö hiipuvaan suuntaan. Tiedän toki, että homman saa pelittämään ahkeralla imetyksellä ja lypsämisellä, mutta voimat eivät todellakaan riitä mihinkään pumppu- ja pulloralliin.

Vielä viime viikolla Jäppinen veteli huoletta antibioottimaitoa ja paino näytti sairaalassa 5200 gramman lukemia, mutta nyt on tahti selkeästi hiljentynyt. Nan-neitsyyskin meni sen sileän tien, kun lasta piti jollakin sairaalassa ruokkia meikäläisen kaavinnan ja sitä seuranneen puolen vuorokauden tokkuran ajan. Eipä ollut NAN juurikaan maistunut, mutta ei tullut myöskään mitään vatsareaktioita.

Että siinä ne päällimmäiset kuulumiset. Neidin puolesta surettaa, kun nyt vauvassa kiinni oleva äiti on kaiken lisäksi ollut poissa kotoakin. ”Äiti pipi, äiti sairaalassa” hän on julistanut tarhassakin. Toisaalta sairaalan tippapulloteline on ollut neidille erinomainen karuselli ja kiipeilyteline, ja sairaalassa on myös mahtavan pitkiä käytäviä juostavaksi.

Tärpästikkelille kuuluu muuten yksi iso uusi asia. Neiti on nukkunut kuivalla vaipalla viimeiset neljä yötä ja aamulla pottaan on tehty iso iso pissa. Meillähän pottahommien opettelu on ihan retuperällä, kun tämän rallin keskellä moisen systemaattisuuden toteuttaminen on ollut toisarvoista. Mutta mahtihomma, jos neiti päättää opetella tämän asian näin omatoimisesti ja vähän väärinpäin. Eikös nuo yöpissit ole yleensä se viimeinen osuus vaipattomuuden tiellä?

Nyt nettiin etsimään neidille Pipsa Possu –DVD:tä. On nimittäin aika pop.

Hjuumoria

2011-09-24T12:30:00.000+03:00

Näin osuvaan myyntipuheeseen törmää harvoin. Tekisi mieli kopioida oman garderoobin myynnin tueksi, mutta taidan olla kuitenki vähän perinteisempi..

Ja sitten alapääosasto aiheesta, josta ei kerrotu opaskirjoissa. En olisi nimittäin uskonut, että vajaa kolmeviikkoisella miehenalulla voisi olla stondis, mutta onpa sekin nyt todistettu. Jäppisen pili jöpötti eilen söpösti kohti kattoa. Luulin ensin, että kyseessä on jokin rituaali ennen perinteistä "tähtää pisu äidin napaan" sessiosta, mutta ei. Kyllä kyse oli siitä itsestään. Tilanne laukesi pikku hiljaa itsestään, tosin ilman varsinaista laukaisua. Muru oli melko ylpeä pojastaan, kuulemma nyt varmuudella "isin poika".

Viimeisenä huomio paikallisen lastenvalvojan tapaamisesta. Olimme tällä viikolla isyyttä tunnustamassa ja opimme virkailijalta hämmentävän faktan. Hänen mukaansa avioliitoissa syntyy avoliittoja huomattavasti enemmän lapsia, joiden isä ei ole oma puoliso. Näin siksi, että avoliitossa kun on tämä isyydentunnustamismenettely niin isyys varmistetaan. Vastaavaa kun ei avioliitossa tarvitse tehdä, jäävät "lipsahduksetkin" toteamatta. Sillä lailla.

Samanlainen, erilainen. Samanlaista, erilaista.

2011-09-22T09:14:00.001+03:00

Aloitanpa taas tutuin sanoin. Aika kiitää. Tuntuu, että tulokas on kahden ja puolen viikon sijaan ollut meillä jo ikuisuuden. Ensimmäisen lapsen tulon verkkaisesta tutustumisesta, loputtomasta huuhailusta, tuijottelusta, varpaiden laskemisesta ja kiireettömästä arjen rutiinien hakeutumisesta uomiinsa ei ole tietoakaan kun tämä sirkus pyörii. Isokisko (neidin oma termi)vaatii omansa myös äidistä ja tyypillisin tilanne lienee se, että roikutan puoliunista vauvaa sylissä ja kiljunkarjunlaulanohjeistan samalla kuuluvalla äänellä Tärpästikkeliä. Joten myös lempeästi puhuva äiti ja sylittely on ihan toista kuin neidin kohdalla.

Herra Tulokas on kaikin puolin salonkikelpoinen otus. Hän kiljuu nälkää kun on nälkä ja tyyntyy välittömästi, kun tarpeet on tyydytetty. Toinen kiljunnan aihe on paukut ja kakkulin väännöt. Muuten herra on varsin tyytyväinen kaikin puolin. Ei viihdy yksin matolla tai sitterissä samaan tapaan kuin siskonsa vaan vaatii syliä ja läheisyyttä juuri niin kuin oppikirjoissa sanotaan. Itse asiassa tämä tapaus on kaikin puolin sellainen oppikirjavauva, jollaisia luulin vauvojen olevan. Vaatii paljon syliä, vaatii tiheitä imetyskertoja, tekee kaikki imetystemppumetkut rinnalla (siis hamuaa hulluna, kesyttää ensin saaliinsa murisemmalla jne. ) ja tankkaa iltaisin juuri niin, että siellä sohvan nurkassa ollaan jumissa. Neidin kanssa kun olin ihan hakoteillä imetyksen suhteen senkin vuoksi, että mitään edellä mainituista normimetkuista ruokailuun liittyen ei ilmennyt. Joten näiden kahden ipanan suurin ero tähän asti kiteytyy suhteessa tissibaariin.

Nautin toki siitä, että imetys sujuu, mutta miten ihmeessä sitä onnistuu sujuvastakin sessiosta kehittämään peikkoja. Edelleen pohdin maidon riittävyyttä jatkossa, vaikka tiedän oikein hyvin sen kysynnän ja tarjonnan lain. Toinen homma onkin sitten vielä selkeämmin omien korvien välissä. Nimittäin tämä tiheästi imevä Jäppinen on aika rasittava (anteeksi ei niin lapsimyönteinen ilmaisu) siinä, että hän imuttelee kerralla aina maks. 5-10 minuuttia, simahtaa tai menettää kiinnostuksen ja ilmeisesti lyhyestä sessiosta johtuen vaatii sitten tiheästi lisää. Tiheästi tarkoittaa 2-3 tunnin välein. Se on varmaan ihan normitahti näin alkuvaiheessa, mutta kun oma kokemus on lapsesta, joka söi noin 6 kertaa vuorokaudessa, niin olihan se helpompaa ja selkeämpää eikä niin sitovaa. Juu, pienen vauvan kuuluu olla sitova, ei siinä mitään. Mutta kun on myös tuo toinen, jolle mielellään soisin aikaani. Yksi syy lyhyisiin imetyksiin on ilmeisesti suihkuavat rinnat, joita vastaan protestoidaan. Eihän se tietysti kiva ole, kun maito lentää kitalakeen ja usein myös suoraan väärään kurkkuun ja tuloksena on kakova ja maitoon tikahtuva poikanen. Mietin vain, että jos herra söisi harvemmin, mutta enemmän, homma olisi kaikille helpompaa. No, oli miten oli, pääasia, että herra kasvaa (luulisin, neuvola on huomenna). Jep, että aika maitomaisissa tunnelmissa täällä mennään. Piti kirjoittamani kaikesta muustakin, millainen Jäppinen on, mutta jotenkin sitä vaan uraudun näihin omiin turhautumisiini. Ja kun tuo ruokailu nyt on niin osa tätä arkea.

Muutaman isyysloman jälkeisen arkipäivän jälkeen voin todeta, että ratkaisu Isokisko hoidossa, minä vauvan kanssa kotona, on meille aivan oikea. Ne päivät, jotka olemme olleet kolmisin kotona, ovat ihan hurjaa hulabaloota ja neiti on kyllä se, jonka tarpeet, varsinkin leikki ja ulkoilumielessä, jäävät paitsioon. Nimenomaan siksi, että tämä Jäppinen vaatii ruokintaa ja pyllynputsausta niin usein, että neidin aikatauluja on hieman vaikea ottaa huomioon. Tottakai hän menee siinä sivussa ja ”alistuu kohtaloonsa”, mutta kun se ei ole minusta ollenkaan paras vaihtoehto. Toisaalta myös Jäppinen jää paitsi niistä rauhallisista silmiin tuijotteluhetkistä äidin kanssa, kun juoksen vaippaa pakenevan neidin perässä tai käyn ikuisia ruokataisteluja. Neidille kun ei tällä hetkellä mene alas mikään muu ”oikea” ruoka kuin Ikean lihapullat, great. Mutta kai niilläkin pari viikkoa elää.

Ystäväni esitti hyvän pointin, kun joku päivä avauduin tästä iäti kalvavasta huonosta omatunnosta eli neidin tarhaan laittamisesta. Hän totesi, että onhan minulla ja neidilläkin ollut kahdenkeskistä aikaa tutustua rauhassa toisiimme neidin ollessa vauva. Miksi seuraavilla lapsilla ei olisi samanlaista oikeutta vain äitiin alkutaipaleellaan. Aivan. Usein näissä perusteluissa, miksi lasten molempien lasten pitäisi tässä tilanteessa olla kotona, perustellaan asiaa vain sen isomman lapsen näkökulmasta. Ja olen miettinyt asiaa oikeastaan vain tältä kannalta itsekin. Mutta eikös tosiaan ole ihan jees sen nuorimman kannalta, että äiti on hetken aikaa vain häntä varten.. Edelleenkään en liputa, että joku vaihtoehto on ehdottomasti oikein, jokainen taaplaa tyylillään. Tämä oli vaan itselleni iso pieni tärkeä havainto asiaan liittyen.

Uskomatonta, mutta totta on sekin Mamaa ihastuttava seikka, että Jäppinen hymyilee jo! Ei mitään vatsankipristyshymyjä vaan parina päivänä selkeitä leveitä muikistuksia, kun hän saa lepäillä rauhassa ja tuijotella kasvoihin. En viitsinyt aiheesta ensin mainita edes Murulle, kun kuvittelin kuvittelevani. Mutta mummu totesi eilen saman asian ja lopulta me kaikki seisoimme pöhlönä Jäppisen ympärillä maanittelemassa hymyä kasvoille. Tulihan se lopulta. Voi "ooh" ja "aah" sitä ihastelun määrää.

Neiti häärää omalla tavallaan. Minä ite – on vahvin -ismi edelleen. Puheen kehitys on hurjaa. Lauseet ovat järjestään viisisanaisia ja aihepiiri pyörii nykyisen sen ympärillä, mitä ei saa tehdä. Soo soo, torutaan kaikkea ja lause ”ei saa potkia pupua päähän” on tämän hetken hitti. Maman sydän sulaa erityisesti, kun neiti laulaa ja leikkii ”tuiki tuiki tähtönen”. Miten voikin olla yhtä aikaa niin iso ja oppiva ja niin pieni ja haavoittuva.

Uusi arki

2011-09-13T23:05:00.000+03:00

Ensimmäinen viikko on kiitänyt lähes äänennopeudella. Totuttelua, vieraita, kotiarkea ja kaksi lasta, jotka tosiaan työllistävät enemmän kuin yksi. Vanhasta ilmaisusta lapsivuodeaika ja äidin pelkästä makoilusta ja vauvaan keskittymisestä ei ole tietoakaan, kun olen kuvitellut toipuneeni ja tehoillut kotihommissa miehen järjestämällä työleirillä. Murun mukaan on ihan ok tässä vaiheessa synnytyksen jälkeistä elämää antaa molemmille päivittäin tehtäviä tyyliin ”siivoa portaidenalusvarasto”, ”pese roskiskaappi”. Minähän olen sitten hormonihuuruisessa voimantunnossa pessyt ja puunannut. Joten viikko synnytyksestä meillä on siistimpää ja puhtaampaa kuin aikoihin ja olemme tavanneet ystäviä enemmän kuin esim. koko kesänä. Nyt sitten jostain merkillisestä syystä väsyttää.

Mutta tämä kaikki on mahdollista siksi, että vauvan kanssa on sujunut aika mallikkaasti. Viikon perusteella on varmaan turha linjata yhtään mitään, mutta on tässä itselle jo monta tärkeää etappia saavutettu. Niistä tärkein on yllätys, yllätys imetys. Vauvoissa on oman kokemukseni mukaan eroa, mutta toki vaikutuksensa on varmaan omalla asenteella ja stressin määrällä sen suhteen, miten asioita muka pitäisi tehdä. ”Vauvoissa on eroa” lausahdus perustuu siihen, että tämä Jytky hamusi rintaa heti synnytyssalissa suuhunsa, ei välittänyt äidin matalista nänneistä, puri kiinni hanakasti ja vaati ja vaatii lisää melkoiseen tahtiin. Ei tarvittu sairaalan imetysopetusta, kun herra hallitsi homman ilman kenenkään rinnan litistelyä ja tuputusta. Neidillehän ei tissi kelvannut edes virallisen koulutuksen jälkeen. Eikä maito muodassa tai toisessa pullostakaan. Joten aivan sama, miten imetys tästä eteenpäin jatkuu, minä tunnen itseni voittajaksi, kun olen voinut ilman rintakumia imettää useammassa asennossa ja homma sujuu. Toki olen jo ehtinyt epäillä, saako Jytky pikapyrähdyksillään riittävästi kasvujuomaa, mutta tämän päiväinen neuvola nro 1 todisti, että kyllä saa. Viikon ja päivän ikäisenä nuori herra oli kuronut pudottamansa painon umpeen ja vielä lihottanut itseään kunnioitettavat 150 grammaa. Hyvä meikäläisen tisut! Tai no, seuraavaksi voin tietysti alkaa jännittämään, mihin asti maitoa riittää, jos tarve on jo nyt suuri..

Valveilla, unessa ja muut nukkumiseen liittyvät hommelit ovat nekin juuri nyt mallillaan. Herra tietysti nukkuu pääasiassa aina, mutta pisin valveillaolo ajoittuu nyt sopivasti iltaan ja vielä niin, että Ylpeä Isosisko menee nukkumaan. Siitä sitten hamuttelua ja sylittelyä noin kymmeneen asti ja yöunille. Yöllä Jytky on herännyt aina kaksi kertaa ja imaisee tarvitsemansa siististi napaan. Ainoa miinus öissä on syöttöihin liittyvä ”toisesta päästä sisään, toisesta ulos” ilmiö, joka laittaa vaihtamaan vaipan pari kertaa syötön yhteydessä. Siihen tietysti tuhraantuu aikaa ja herra herää helposti oikein kunnolla killittelemään. Mitä muuten rytmiin tulee, hienoa on sekin, että Jytky possuttaa unta aamulla pitkään, mikä tarkoittaa sitä, että meillä on rauhalliset aamut ja täysin omaa aikaa Tärpästikkelin kanssa.

Mutta se teknisistä asioista. Olen kokenut muutenkin hirmuisen tärkeäksi sen, että emme ole menneet systeemiin, jossa Muru hoitaisi vain neitiä ja minä tuoretta tulokasta. Olemme pyrkineet tekemään kaikki hommat viestikapuloita vaihtaen. Ihan niinkin, että Muru syöttää (ja totuttaa) herraa pullosta, että minä saan ulkoilu- tai leikkiaikaa neidin kanssa. Silti välillä neiti pyytää sydäntä särkevästi äitiäitiä apuun ja äiti ei aina pääse apuun, kun tankkausapina roikkuu kiinni tississä.

Lapsettomuustausta ja ylitsevuotavan suuri kiitollisuus Tärpästikkelistä laittoivat minut jossakin vaiheessa pohtimaan, voiko rakkautta riittää näistä lähtökohdista kahdelle ja voiko toista edes rakastaa niin paljon kuin aina merkityksellistä ensimmäistä lasta. Jo nyt tiedän, että voi. Ehkä toistaiseksi helposti sujunut alkutaival, ehkä luottamus omiin taitoihin äitinä tai joku mysteeri x-geeni tekee sen, että tuohon hamuttelevaan jötikkään on ollut helppo tutustua ja rakastua. Ehkä ne todelliset kiintymyksen tunteet ovat nousseet jopa nopeammin, kun ei tarvitse keskittyä niin paljon itse asioiden sujumiseen. Tai sitten niiden vaan antaa mennä nyt helpommin omalla painollaan, sujuivat tai eivät. Eikä se rakkaus ole pois keneltäkään muulta tässä huushollissa. Taas on kaksi väsynyttä, mutta onnellista aikuista istuskellut sohvalla illan päätteeksi ja todennut ”meidän perhe”.

Jottei tämä olisi pelkkää siirappista ”hienosti ja helposti sujuu” tilitystä, muutamia miinusmerkkisiä tekijöitäkin löytyy. Niistä suurin taitaa olla meikäläisen kärsivällisyyden mitta, noin 1 mm. Todennäköisesti piilevästi pesiytynyt väsymys aiheuttaa sen, että saan epäreiluja kilareita asiasta kuin asiasta ja yleensä toisen (siis arvatkaa kenen) ei tarvitse edes tehdä yhtään mitään asiallisen reaktion saadakseen. Eikä se pinna ole yhtään sen pidempi maitomukia heittelevän tai kumppareita kuralätäkön viereen riisuvan Tärpästikkelin kanssa. Omat reaktiot harmittavat, mutta toisaalta katson oikeudeksi käyttäytyä melkein miten vaan, koska olen kuitenkin vain viikko sitten synnyttänyt ja totuttelen tähän uuteen olotilaan hormoneiden ohjailtavana.

Tulokkaalle pitäisi myös keksiä nimi. Eikä meillä ole hajuakaan, mikä herrasta tulee. Eilen lueskelimme vuoroääneen kalenterin nimilistaa ja kysyimme jokaisen nimen kohdalla neidiltä, olisiko pikkuveikan nimi tämä tai tämä. Topakka ei tuli kaikille muille paitsi vaihtoehdolle ”Erkki”. Just, Eki vaan. En myöskään muistanut, että nimi pitää päättää kahden kuukauden sisään, mikä tarkoittaa, että juhlatkin olisi syytä pitää samassa ajassa. Ei muuta kuin järjestelyhommiin. Kummeja on jo pyydetty, mutta taisimme siinäkin törmätä ongelmaa. Kummeja on tulossa kolme eli yksi + kaksi. Näistä tämä kahden yksikkö ei kuulu kirkkoon ja kummeina pitäisi olla vähintään kaksi ev. lut. kirkkoon kuuluvaa jäsentä, kun kerran itse kirkkoon kuulumme. Ilmeisesti jollakin papin poikkeusluvalla yksi virallinen ja kaksi siviilikummia, tai mitä nyt ovatkaan, on ok, mutta erikseen tätä on tiedusteltava.

Asioita, joita en myöskään muistanut ovat kynsien leikkaus vasta kahden viikon iän jälkeen ja D-vitamiinitippojen antaminen vasta niin ikään kahden viikon jälkeen. Molemmat on siis jo tehty. Tuttikin on otettu käyttöön ja kertsareilla mennään tälläkin kertaa.

Ai niin, olihan tässä pieni jännitysmomenttikin. Tai on varmaan edelleen. Minusta otettiin synnytystä edeltävänä päivänä äitipolin tarkistuksen yhteydessä steptokokki B –näyte, mutta tulos ei valmistunut synnytykseen mennessä. Vasta kotiutumisen jälkeen meille soitettiin sairaalasta, että näyte on positiivinen ja vauvan vointia pitää tarkkailla mahdollisen infektion varalta. Jos näyte olisi ehtinyt synnytykseen, positiivisissa tapauksissa synnytyksen yhteydessä annetaan suoja-antibiootti, jottei bakteeri tarttuisi vauvaan. Kaiken lisäksi minusta otettiin samainen näyte noin viikolla 35-36 ja silloin näyte oli nega. Tästä aiheesta on aika paljon keskustelua ja moni puoltaa rutiiniseulontaa kaikille raskaana oleville, jotta positiiviset tapaukset voidaan suojata. Ongelma on vain se, että bakteeri ei välttämättä näy aina ja esim. viikkoja etukäteen tehty testi voi antaa väärän tuloksen, ihan kuten itselläni kävi. Jos näyte taas otetaan synnytykseen tulon yhteydessä, se ei ehdi viljelystä tositoimiin mennessä valmistua. Ja toisaalta vain marginaalinen osa niistä vauvoista, joiden äidillä näyte on positiivinen, sairastuu. Joten mikä olisi oikea käytäntö. Toki itsekin säikähdin ja pari päivää meni lasta extravalppaana tarkastellessa ja mielessä kävi kuva teholla verenmyrkytyksen kourissa taistelevasta vastasyntyneestä, mutta en silti haluaisi antibioottia vain varmuuden varmuudeksi. Ääh, onneksi vaara on meillä ilmeisesti nyt jo ohi, joten voin olla miettimättä tätä aihetta.

Kvartetti kasassa

2011-09-06T17:01:00.001+03:00

No nyt on uutisia. Kotiin tiensä tänään löysi kymmenen varvasta, kymmmenen sormea ja posket, joiden ansiosta nuori herra näyttää lähinnä Jari Tervolta. Herra parkaisi ensihuutonsa eilen puoli kymmenen maissa aamupäivällä ja tuli maailmaan reilun neljän kilon ja kahdensadan gramman painaoisena sekä 52,5 cm:n pituisena. Raavas mies. Onneksi olin siinä uskossa, että tulokas on huomattavasti pienempi eikä tuo painopelko ollut mukana tositoimissa.

Kaikki meni kertakaikkisen hienosti, mistä syystä kotiuduimme jo vuorokauden sairaalakeikan jälkeen. On selkeästi löytynyt laji, johon meikäläisen fysiikka ja erityisesti kudostyyppi mukautuu ja se on ihme kyllä synnytys. Jos suoraan sanon, olen äärimmäisen ylpeä itsestäni ja siitä, miten hommasta suoriuduin. En sillä lailla ylpeä, että "ähäkutti tehkääs perässä" tai "näin hommasta voi jokainen selvitä", vaan yksinkertaisen ylpeän hämmästynyt siitä, että olen pärjännyt. Se on tässä rutistuksen jälkeen päällimmäisenä mielessä. Vähän kuten urheilusuorituksen jälkeinen endorfiini-tai vastaava hormoonipiikki.

Lyhyesti virsi kaunis. Supistukset alkoivat su ja ma välisenä yönä klo 1.30 ja heti säännöllisesti viiden minuutin välein. Tunnissa niitä tuli jo kolmen minuutin välein, joten minä lähdin klo 03 taksilla sairaalaan ja isovanhemmat hälytettiin pienen arpomisen jälkeen Vantaalta melkein parin tunnin matkan päästä. Muru jäi odottelemaan kotiin. Taksikuski oli mainio, saattoi polille sisään asti, ilmoitti minut potilaaksi ja oli valmis tulemaan tueksi, kun mies ei ollut paikalla. Taksikuski oli muuten nainen, joka autossa muistutteli hengittelemään rauhallisesti ja laski supistusten väliä.

Sairaalassa supparit jatkuivat ja parin tunnin kärvistelyn ja käyrällä makoilun jälkeen pääsin viideltä saliin. Tälläkin kertaa tuo aika synnytysvastaanotossa pallon päällä ja käytävällä kärvistellen meni yksin. Mutta ehkä murulla oli nyt parempi syys neidin hoito kuin edellisen kerran mielenkiintoinen leikkaus.. No, lopulta Muru tuli samalla ovenavauksella kun pääsin saliin eli jälllen suoraan mukaan tositoimiin. Salissa oltiin heti valmiina ilokaasuun ja epiduraaliin, joten puoli kuuden maissa olin jo kivuton ja samalla aika varma, että homma ei etene, kun en tuntenut kerta kaikkiaan mitään. Pari tuntia meni todella leppoisasti henkilökunnan kanssa jutellessa, aamupalaa mutustellessa ja odotellessa. Yhdeksän maissa tuntui täysin absudrilta, kun kätilö totesi paikkojen olevan auki ja sain alkaa ponnistamaan.. No, siinä vaiheessa sentään joku kipu tuli mukaan kuvioihin,joten ymmärsin sentään itsekin jotain tapahtuvan. Ponnistuvaihe kesti 11 minuuttia, joten enpä kehtaa tuon ponnistuvaiheesta kipuja valitella. Taitavien kätilöiden ansiosta tuon kokoinen paketti tuli maailmaan ilman repeämiä, mikä on minusta täysin käsittämätöntä.

Joten en voi muuta sanoa, kuin että olen täysin pöllämystynyt siitä, että olen eilen käynyt synnyttämässä, koska homma sujui niin helposti ja en fyysisesti koe hommaa edes läpikäyneeni. Koska oma hyvä vointi on niin iso ilo, tekee sitä nyt mieli hehkutella.

Itse Jäppinen, meidän Jytky, on topakka ihmisen alku. Kova syömään, halukas opettelemaan imemistä ja siksipä kova viihtymään rinnalla. Näin vuorokauden perusteella. Omanlaisensa, jotain samaa kuin siskossaan, isän sormet ja huulet. Olisko ne posket sitten äidiltä. Ja kyllä sitä rakkautta riittää kahdelle, ensi minuuteista alkaen.

Imetys on onnistunut nyt alkutaipaleella paremmin, mikä tietenkin saa oman fiiliksen kohoamaan entisestään. Olen jo nyt muutamasta ilman rintakumia tapahtuneesta imetyksestä ylpeä tulee jatkossa mitä tahansa. Katsotaan, mihin kovasti kipristelevä masu johtaa. Viimeksi kipuilu oli merkki tulehduksesta, mutta ehkä joku jälkijomotus sentään kuulunee asiaan.

Ja niin ylpeä isosisko. Taputtaa, paijaa, tahtoo pestä napaa. Hokee vauvaa. Näyttää leluja. Silmät säihkyvät katsoessa. Neiti on täysillä mukana, mutta kun tarvitsee apua tai haluaa itse jotain, hän pyytää nyt suoraan isää. Ymmärtää, että äiti on varattu tai sitten se on pientä kapinaa siitä, että äiti ei ehdi. Minulla on hirveä hinku paijaamaan neitiä ja osoittamaan, että äiti on tässä hänellekin. Äidin iso rakas kultalintu.

Jotakin tämmöistä konkreettista päällimmäisenä mielessä. Valtakunnassa kaikki hyvin juuri nyt. "Rauhaa ja rakkautta", totesi oma äitini.

Odotus ei ole hyväksi

2011-09-03T09:36:00.000+03:00

Niin, odotus ei ole hyväksi, ainakaan tälle luonteelle. Tulokas ei ymmärrä alkuunkaan omaa parastaan eikä varsinkaan sitä, kuinka Mama kiristelee hampaitaan ja panikoi, kun kuvittelee Kinderin kasvavan noin norsunpoikasen kokoiseksi näillä ylipäivillä. Mitä enemmän aikaa menee yli, sitä enemmän synnytys on alkanut pelottaa. Ja tämä oma pelkuruuteni vaivaa, koska taustalla on kuitenkin se positiivinen kokemus.

Muutenhan tässä mitataan vaan kärsivällisyyttä. Supistelee ja kipuilee taas kyllä, mutta ei niistä sellaisia oikeita saa näköjään millään konstilla. Ostimme eilen täysin heräteostoksena auton, eikä edes hintalapun summa ja autoa varten otettu laina saanut toivottua tulosta aikaan. Meillä kun on ollut periaate, että auton väliraha säästetään aina etukäteen. No, siinä meni sekin periaate. Hyvää hommassa oli se, että nyt mahtuu sälää auto täyteen ja kokoluokassa farmarit ei löydy isompaa. Be Safen turvaistuin on sen verran iso, että etupenkki pitää olla tosi edessä ja käytännössä edellisessä autossa istuttiin hampaat polvissa. Nyt kun pihassa seisoo Volvo, ei olo voisi olla enää keskiluokkaisempi ja siinäkin riittää sulattelemista. Se kultainen noutaja enää puuttuu tästä "kaksi lasta, paritalo ja Volvo" yhtälöstä. Tai no, puuttuuhan se toinen lapsikin, kun ei ymmärrä ulostautua.

Tänne ei kuulu siis yhtään mitään uutta synnytysrintamalla. Tärpästikkeli pääsi tänään aloittamaan jonkin sortin minien temppujumppakoulun ja sekin sapettaa, etten itse päässyt temputtajaksi. En vaan taivu ja liiku mihinkään juuri tänään. En viitsinyt lähteä seinustalle menoa seuraamaan, ettei neiti keskittyisi enemmän äitiin kuin tekemiseen. No, onneksi neidin viimeiset sanat ovelta nostattivat sentään hymyn huulille: "Isin mato piilossa". Hyvä niin.

The launch day

2011-08-31T09:08:00.001+03:00

Hiljaista on. Ei supista, ei pahemmin kiristä eikä purista. Eilen kävin neljän kilometrin kävelyllä ilman ankkatyyliä ja ripeästi. Yöt on mennyt hyvin vessareissuja lukuunottamatta. Ei ummeta eikä närästäkään juuri nyt. Olo on siis huomattavasti parempi kuin aikoihin. Neuvolassa mahan kasvu on taittunut, jopa hidastunut, samoin painon. On vähän pattitilanne fiilis. Toivon tietysti, että kyseessä on "tyyntä myrskyn edessä" ilmiö. Neuvolaan on aika vielä maanantaille ja siitä sitten yliaikakontrolliin sairaalaan. Pöh sanon minä. Vielä on kuitenkin luottoa, että tuo epeli osaisi tosiaan yllättää tässä lähipäivinä, mielellään tietysti lähitunteina.

Olen varannut tälle päivälle kampaajan ja illalla mennään Murun kanssa syömään. Mummu ja vaari haluavat tulla juuri tänään yöksi varmuuspassiin, joten otetaan nyt sitten tilanteesta kaikki irti. Ja onhan tässä se hyvä puoli, että parhaassa tapauksessa ainakin tukka on hyvin ähertäessä.

Ainoa tekemätön asia on uutukaisiin Phil&Tedsin Vibeihin paremmin tutustuminen. Tärpästikkelillähän niitä on tässä rattaina jo käytetty ja itse peli tuntuu varsin liikkuvalta ja kaikin puolin laadukkaalta. Mutta en ole saanut aikaiseksi testata vaunujen vauvaominaisuuksia eli sitä pienen pientä kantokoppaa paikoillaan. Miten se siinä pysyy? Miten kuomun saa kunnolla suojaksi? Miten vauva voi nukkua vaunuissa, kun koppa käy pieneksi, sehän on vain noin 60 cm. Voiko siellä pötköttää pelkässä untuvapussissa ilman sen kummempia laitoja tai tukirakenteita? Ei näistä nyt normaalien vaunujen ja tukevan kopan mukaista hommaa saa, mutta aika monessa paikassa väitettiin, että rattaiden pitäisi olla ihan passelit vauvasta astsi nukkumiseen ja kaikkeen. Vähän epäilyttää..

Sängyssä taitaa tulla jatkossa vähän ahdasta. Neiti nukkuu siis omassa sängyssään, mutta hän tulee joko itse tai haemme hänet väliimme 5-6 välillä, koska se takaa yleensä hieman pidemmät aamu-unet. Kun sinne pesiytyy jossakin vaiheessa osaksi yötä vielä yksi vauva, ei taida 180 cm riittää. Tulokas menee kyllä sujuvasti pinnasänkyyn meikäläisen viereen, sivuvaunuun siis. Mutta ainakin Tärpästikkelin kanssa jossain vaiheessa oli helpompaa pitää öitä välissäkin, vaikka omaan sänkyyn aina nukahdettiin.

Muuta ei nyt mielessä juurikaan pyöri. Koti ja asiaankuuluvat romppeet on kasassa ja ojennuksessa. Sairaalakassiin olen vaihtanut sekä omat että tulokkaan vaatteet jo moneen kertaan mielialan mukaan.

Jättisatsi lasagnea on tehty valmiiksi anoppia ja appiukkoa varten, samoin ohjeet pakastimen ja jääkaapin sisällöstä. Muitakin ohjeita löytyy sieltä täältä post it -lapuilla. Mitäs vielä voisin keksiä? Miten voinkin olla näin valmistautunut??

Myös Muru on valmistautunut hommaan asiaankuuluvalla tavalla, jota Mama arvostaa. Hän osti samppanjan valmiiksi tuotavaksi sairaalaan. Viimeksi tuli myös sushi-toimitus, tuliskohan tälläkin kertaa..

Hopi hopi, alahan tulla sieltä ukkeli (tai akkeli)!

Marmattaa hän

2011-08-27T09:37:00.000+03:00

Hyvä rakas tuleva kuopuksemme. Voisitko tulla jo ulos. Piste. Äitinäsi olen löytänyt itsestäni tutun kärsimättömyyspiirteen viime päivinä, enkä ole siitä kovin ylpeä. Todennäköisesti tämä myrskypilvi pään päälläni välittää myös jotain epäsuotuisia hormoneja sinne vatsaan, enkä haluaisi niitä riesaksesi tarjoilla.

Mutta kun tilanne nyt vaan on se, että tämä odotus alkaa ottaa pattiin. Kaikki on periaatteessa fyysisesti ihan hyvin, mitään ylitsevuotavan kamalaa ei ole ja olo on siedettävä. Mutta nyt en meinaa jaksaa kohdunsuun hermokipua, kankeutta jota komea kumpu aiheuttaa, repäisyjä, vihlontoja ja katkonaisia pissaöitä. Enkä ennen kaikkea sitä avuttomuutta ja kykenemättömyyttä tehdä isoa osaa asioista, joita Tärpästikkelin kanssa oleminen vaatisi.

Supistuksia on ollut viime päivinä niin, että nyt voin sanoa supistelevani. Tärpästikkelin kanssa kun mitään tämmöistä etukäteisaktiviteettiä ei ilmennyt. Olen ilolla ottanut vastaan nämä muutamat muutaman tunnin supistusrallit, joissa aaltoja tulee ihan säännöllisesti alle kymmenen minuutin välein. Ei vaan ilmeisesti riittävän voimakkaasti. Eilen sain lähes elämäni kilarit Murulle ihan vain siksi, että supistusten laantuminen harmitti niin paljon. Miksi ei vieläkään. No tietysti laskettu aikakaan ei ole vielä, mutta..

Ja mikä hemmetti se limatulppa oikein on? Pitäisikö sellainen muka lorahtaa ja pitäisikö se tunnistaa?

Kaikki avustavat ässätkin on käytössä, tosin se seksi ei ole nyt ihan päällimmäisenä mielessä. Mutta mitäpä sitä ei tekisi hyvän asian vuoksi.

Tärpästikkeli taputtaa masua monta kertaa päivässä ja toteaa: vauva pois. En ole ihan varma haluaako hän vauvan pois mahasta vai vauvan pois totaalisesti..

Tehdään Kinderi diili: tulet ulos viikonlopun aikana niin äiti lupaa sujauttaa tissimaidon sekaan Fazerin sinistä. Tai ihan mitä vaan.

Synnystyslogistiikka

2011-08-23T11:09:00.001+03:00

Paluu tosiasioiden äärelle. Meikäläisen pitäisi synnyttää noin viikon päästä. Mielellään punnertaisin kyllä jo aikaisemmin, esimerkiksi tänä iltana. Yksi asia on tulevan rutistuksen suhteen kuitenkin aika retuperällä. Nimittäin se, mitä tapahtuu, kun lähdön hetki koittaa. Meillä kun sattuu olemaan tuo vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen Nakki, joka ylitsevuotavasta minäite-asenteesta ja suunnattomasta itseluottamuksesta huolimatta ei taida vielä pärjätä yksin. Olemme jotenkin onnistuneesti sivuttaneet aiheen, miten me oikeasti ratkaisemme neidin hoidon, kun lähtö tulee. Se kun tuskin tulee kauniisti kesken hoitopäivän niin, että mummu ja vaari voivat hänet sieltä suoraan välipalapöytään noukkia. No, onhan sekin mahdollista.

Vaihtoehtoja on siis kaikki siististi virka-aikaan synnyttämisestä siihen, että Murulla on päivystys, hän on leikkaamassa yöllä jotain kriisiä ja minä olen yksin neidin kanssa kotona syöksytyyppisen pikasynnytyksen käynnistyessä. Mummu ja vaari asuvat mökkikauden oikeastaan päätyttyä reilun kahden tunnin matkan päässä, joten parhaassa tapauksessa apuvoimien paikalle ehtiessä on jo synnytetty ja neiti nukkuu jossain muuttolaatikossa synnytyssalin nurkassa..

Teimme taas listan todennäköisimmistä vaihtoehdoista:
• Skenaario 1: virka-aika päivällä, Muru töissä, minä kotona, neiti hoidossa. Soitan tarhaan ja ilmoitan, että mummu ja vaari hakevat iltapäivällä. Sitten toinen puhelu Muruselle sairaalaan ja toivon, ettei hän ole taas sormet upotettuna jonkun sisuksiin vaan pääsee tähän hommaan mukaan. Sairaalakassi olalle, hyppäys taksiin ja hurautan vartissa sairaalaan.
• Skenaario 2: virka-aika iltapäivällä, mummu ja vaari eivät ehdit hakemaan neitiä vielä tarhasta. Soitto naapuriin ja sieltä haetaan neiti tarhasta leikkimään typyjen kanssa, mummu ja vaari lunastavat Tärpästikkelin kotiin ehtiessään paikalle. Muuten jatko, kuten vaihtoehdossa 1.
• Skenaario 3: ilta, kaikki yhdessä kotona. Hälytetään taas mummo ja vaari. Jos ei vielä nukkumaanmenoaika, neiti naapuriin leikkimään tai joku lähinaapureiden vahvuudesta pitämään neidille seuraa. Me Murun kanssa rauhassa sairaalaan. Poikkeus: jos alkaa olla jo uniaika, Muru jää kotiin nukuttamaan neitiä ja odottamaan mummua ja vaaria. Minä hurautan taksilla sairaalaan ja yritän pitää jalat ristissä Murun saapumiseen asti.
• Skenaario 4: yö, kaikki kotona: hälytetään mummo ja vaari, Muru jää kotiin odottamaan, minä taksilla sairaalaan ja pidän ne jalat ristissä Murun saapumiseen saakka. Naapurit ovat tarjoutuneet yövalvonta-avuksi mummon ja vaarin odotukseen asti, mutta jotenkin luulen, että on vaan helpompaa Murun odottaa kotona yöaikaan. Ei se ainakaan huonompi vaihtoehto ole kuin vaimokkeen jättäminen synnytysvastaanottoon kärvistelemään ja lähteä leikkaamaan jotain muka niin mielenkiintoista casea yläkertaan. Näin siis kävi ekalla kerralla, kun mitään ei kuulemma pitänyt tapahtua niin nopeasti.. Ja tästähän on siis keskusteltu – paljon.

Näistä siisteistä kuvioista homma voisi poiketa oikeastaan siinä, että synnytys lähtee etenemään vauhdilla ja päädyn hoitamaan homman yksin Murun odotellessa hoitajia paikalle. Jotenkin tajusin vasta nyt, että uusintakierroksella homma ei välttämättä ole hidasta odottelua, keskimääräinen 2. synnytyksen kesto on noin 6 tuntia. Siitä kun vähennetään kotona kärvistely, on hommassa mahdollisesti aika tiivis tahti. Jotenkin olen itse orientoitunut siihen, homma tosiaan etenee nopeasti. Edellisestä ponnistuksesta on sen verran vähän aikaa, että tuolta voi plumpsahtaa ulos aika rivakasti. Tai sitten ei. Tai sitten tulee joku komplikaatio. Tai homma muuten vaan venyy.

Oli muuten aika erilaista odotella neiti Nakkia näillä viikoilla. Napasuonen vuoksi neitiä ultrattiin viimeiset pari kuukautta viikon välein, joten meillä oli täysi tieto kasvusta ja kohdunsuun tilanteesta eli ajoitusta oli mahdollista oikeasti veikkailla. Tämä kärvistely (siis normaali raskaus..) on aikamoista umpimetsässä suunnistamista.

Jos nyt ei vielä tullut selväksi, olisi kiva päästä jo tositoimiin. Supistuksia on ollut muutamana päivänä tosi tiuhaan ja säännöllisesti, mutta kipukynnyksen mukaan ne eivät vielä ole Niitä. Jos jotain kunnolla valmistavia kuitenkin. Nakin kanssa ennakoivia suppareita ei juurikaan ollut, vaan tutustuin ilmiöön sairaalassa. Nyt jää haasteeksi enää arvioida, mikä on the supistus. Sen ilmeisesti tietää..

Sain muuten jostain päähäni, että jos homma etenee mallikkaasti ja olen itse voimissani, voisin yrittää pungertaa tulijan maailmaan jakkaralla. Jotenkin maan vetovoima avustavana tekijänä houkuttelee asennon valinnassa. Mutta toisaalta tälläkään kerralla en elättele minkäänlaisia kuvitelmia päässäni siitä, mitä tuleman pitää. Katsotaan ja sen mukaan sitten.

Loppukevennyksenä on pakko jakaa viime aikojen suosikkilauseeni: ”isin mato”. Sanapari ilmenee tyypillisesti suihkussa, jossa neiti rakastaa käydä aamupesulla yhdessä Murun kanssa. Siellä sitten osoitellaan. Muutaman kerran neiti on myös kurkistanut kalsarikekenä makaavan isänsä boxereihin sohvalla matoa etsien.. Mieti siinä sitten jo tämän ikäisen kanssa, miten eri sukupuolista ja anatomiasta puhutaan. Meillä aika suoraan..

Äh, tästä sain tosi huonon aasinsillan muihin pili-juttuihin. Edellisestä listasta ja niistä lukemattomista kirjoista masentuneena ahmaisin hyllystä Maria Peuran ”On rakkautes ääretön”. Raskauden viime metreillä pedofiliasta lukeminen ei ollut ehkä viisain veto. Totta kai kirja ravisteli ja tietty pienen tytön äänellä kerrottu suoruus aiheesta jäi moneksi päiväksi mieleen, vaikken ihan kirjan maalailevaa ajatusten virtaa kielellisesti oikein jaksanut. Enkä edes osaa sanoa, onko aiheesta kirjoittaminen hyvää tabujen rikkomista vai turhaa asian korostamista ja päälle liimaamista.

Toisaalta eilen oli aiheeseen sopivasti Aamulehdessä Kari Tolvasen haastattelu. Tolvanen on entinen polliisi, nykyinen uusi kansanedustaja, joka vaatii rikollisille kovempia tuomioita. Haastattelun mukaan insestistä ja pedofiliasta tuomiot ovat noin puolet aikuisiin kohdistuneista raiskaustuomioista!! Siis haloo, miten voi olla mahdollista. Ja kun raiskaustuomioidenkin lievyydestä on keskusteltu ja ihan aiheesta. Toivon todella, että herra saa asiansa ajettua läpi. Laki on auttamattomasti vanhentunut.

Viiden vuoden ralli

2011-08-19T11:17:00.004+03:00

Paria päivää vaille viisi vuotta sitten olin aika kyrsiintynyt elämääni. Olin junnannut testisuhteesta toiseen itseään etsivien muka intellektuellien möllien kanssa pari vuotta ja viettänyt siinä samalla aika railakasta ja omanapaista sinkkuelämää. Edellisestä kunnon meilläonyhteisettavoitteetmuttaeikuitenkaan –parisuhteesta oli useampi vuosi. Olin myös kypsä työhöni, joka oli muka liian pientä. Olin päättänyt, että minusta tulee Uranainen ilman perhettä. Nappasin lopulta työn, joka olisi vienyt minut ensin Isolle Kirkolle, jonne olisi pitänyt asettaa tukikohta, ja siitä sitten noin 100 + matkapäiväksi maailmalle vuodessa. Kuvittelin, että lentoyhtiön korkein bonarikortti ja lähes keskivertovuosipalkan kokoiset päivärahat tekisivät onnelliseksi. Olin ilmoittanut äidille, että nähdään pari kertaa vuodessa ja lapsenlapsia on sitten turha enää toivoa. No, hän oli kutsunut minua jo vuosia nomadiksi (vaeltava paimentolainen), joten eipä tuo tainnut uutinen olla.

Olin irtisanonut itseni vanhasta työstä pari päivää aikaisemmin, kun vietimme ystävän kanssa yhtä niistä kepeistä kesäilloista, joita siihen kesään mahtui. Meillä oli aika tiivis kaveriporukka, jotka olivat päätyneet samaan rinkiin yhteisten harrastusten, opiskelujen, työpaikan tai muun siteen kautta. Paria viikkoa aikaisemmin tähän ah niin cooliin jengiin (lue: tylsiin ja kunnollisiin virkaihmisiin) oli liittynyt uusin tulokas, juuri eronnut umpikunnollinen Herra, joka noin yleisellä mittapuulla oli joka äidin toivevävy. Se eronnut-leima oli kuitenkin tulokkaalla vahvasti otsassa eli isona peikkona minulle. Kuitenkin tuona hilpeänä elo-syyskuun vaihteen iltana ystävien suosiollisella avustuksella kaksi ujoa, mutta toistensa suhteen jo ensitapaamisista lähtien uteliasta päätyi lopulta yhteen. Lyhyellä matkalla keskustasta meikäläisen budoaariin Herra kertoi tiivistetysti koko historiansa, eronsa ja lapsettomuushistoriansa exän kanssa sellaisella avoimella tasapainoisuudella, etten ikimaailmassa olisi itse asioita vuosia ruotineena pystynyt samaan.

Sen viikonlopun voimantunnossa ja melko huumaantuneena otin puhelun alkuviikosta tulevalle esimiehelleni Italiaan ja ilmoitin, etten tulekaan. Tuosta noin vain, parin yhteisen yön ja yksien oikeiden treffien jälkeen. Italiaano nosti palkkaa ja taivuttelu oli imartelevaa, mutta uskoin intuitiooni. Nöyränä tyttönä menin myös kinuamaan entistä työtäni takaisin. Onneksi rekryprosessi seuraajani löytämiseksi oli aika alkumetreillä, joten en joutunut tunteiden vuoksi työttämäksi vaan pääsin entiseen huoneeseeni lähettelemään sähköposteja Murulle kesken työpäivän. Spontaaneja käännöksiä ehkä, mutta kai minä olin alitajuntaisesti myös ajatellut, etten ole niin Uraohjus kuin luulin haluavani olla. Tämä koulutusta vastaava peruspuuhastelu ilman sen suurempia stressejä on ihan jees. Varsinkin kun muut palaset ovat kohdallaan.

Siitä alkoivat elämäni opettavimmat vuodet. Kun on itse umpianalyyttinen jauhaja (lue: nainen), on ollut ihmeellistä seurata, miten järkähtämättömän tyytyväinen ja sinut itsensä kanssa ihminen ja mies voi olla. Olematta silti ärsyttävästi tietoinen tietämästään. Lukematta yhtään elämänhallinta- tai filosofista kirjaa, tuo ukkeli on tasapainoisin ja asioita ymmärtävin ihminen, ketä olen tavannut. Ja minä olen sentään tavannut Esa Saarisen ja Jari Sarasvuon ; )

No se nostalgiasta. Tuo sepustus tuli tähän siksi, että tässä nykyisessä melko hengästyttävässä rallissa havahduimme pari iltaa sitten siihen, että tosiaan tätä kaikkea on kestänyt viisi vuotta ja siihen on mahtunut aika paljon. Me aloimme ihan listaamaan, että mitä. Ei ehkä kovin romanttista, mutta jotenkin tuntuu, että olemme ehtineet ja vuosiin on mahtunut enemmän kuin lukumäärä antaisi olettaa. Että jos viimeiset viisi vuotta eivät ole olleet omalla tapaa ruuhkavuosia niin mitä sitten on luvassa..

Viisi vuotta listana:
- Neljä muuttoa, kaksi remonttia. Olin tietysti irtisanonut myös asuntoni uutta työtä havitellessani, Muru myi exänsä ja hänen yhteistä. Eli ensin muutimme molemmat tahoillamme, sitten minä Murun luo ja lopulta taas yhdessä lähiöasukeiksi.
- Yhteensä noin 50 erilaista ulkomaanmatkaa töiden tai huvin vuoksi.
- Toisen väitöskirjatutkimus ja itse väitös, toisen toinen korkeakoulututkinto työn ohessa.
- Yksi uusi työpaikka
- Yhdet YT-neuvottelut
- Kaksi vaihdettua autoa
- 22 kokonaista pettymysten kuukautiskiertoa ilman raskautta
- Kolme kokonaista ICSI-hoitoa ja yksi PAS, 10 000 hoidoista maksettua euroa
- Kaksi keskenmenoa ja yksi sairaalan teräspönttöön päätynyt alkionsynnytys.
- Kaksi kokonaista raskautta (no paria päivää vaille) ja kaksi lasta (koputetaan nyt vielä tälle toiselle puuta)
- Lähes 300 golfkierrosta (huono vitsi)
- Kolme uutta kummilasta
- Noin 100 uutta kirjaa kirjahyllyssä, joista ainakin lähes puolet on lukematta. Surkeaa!
- Pari tuhatta kuvaa Tärpästikkelistä.
- Ihan törkeän monta suukkoa, halausta ja vähän pidemmälle vietyä ”tunteenosoitusta”. Viimeksi mainittuja ei tosin ihan viime viikkoina, huoh. Ainakin meillä on näytetty edes vähän tunteita, kun neitikin pussaa surutta ketä vaan ja milloin vaan lähtijäisiksi.

Eihän se ”paperille laitettuna” nyt niin mahdoton vyöry ollutkaan..

Ei ihan paras päivä

2011-08-17T11:34:00.004+03:00

Tästä ei saa nyt kovin positiivista postausta millään. Mieliala on tänään kertakaikkisen matalapaineinen ja olen itkeä tihrustanut huonon komedian äärellä (syytän sitä, en vallitsevia pään sisäisiä olosuhteita) enemmän kuin pahimmissa alkuraskauden hormonihöyryissä.

Syitä. Neiti on jäänyt nyt viikon ajan itkevänä hoitoon, vaikka itku loppuu kuin seinään, kun poistun ovesta ja päivät sujuvat hyvin. Iltaisinkaan ei ole mitään käninöitä vaan tyyppi on yhtä virnistelevää kepposta koko neiti. Silti tämä ”lapsi hoidossa vaappuva mama kotona puuhastelemassa” dilemma ei laannu, vaikka olen ja olemme ratkaisun monta kertaa pohtineet. Omaa huonoa omaatuntoa ei lievitä myöskään se, että olen henkeä ilkeästi ahdistuttavassa flunssassa, enkä jaksaisi tällä hetkellä edes oravaa nostaa. Toivon totisesti, ettei synnytys käynnisty lähipäivinä, koska en ikänä tässä terveystilassa saisi puserrettua mitään itsestäni ulos. Alapäähän on pesiytynyt myös järkyttävä hermosärky, joka ilmenee useita kertoja päivässä mm. jalkojen menemisenä alta ja infernaalisena tuskanparahduksena (myös julkisilla paikoilla) kun Kinder tilttaa päänsä johonkin sopivaan asentoon kohdunsuulla olevien hermojen sekaan. Synnytysvastaanoton täti sanoi, ettei asialle voi tehdä mitään, kun verikokeet eivät osoita tulehdusta tai muuta ja tulokas liikkuu normisti. Viimeinen pisara tälle tihrutukselle taisi olla epäonnistunut putkimieskokeiluni. Oman henkilökohtaisen kylpyhuoneeni (eli kakkoskerroksen vessa, jota käyttävät kaikki) viemäri oli tukossa ja päätin könytä tyhjentämään viemärin. Moskat eli hiustupot ja vanupuikot on poissa, lavuaari vetää, mutta enpä saanut enää putkia tiiviisti paikalleen, kun en vaan saanut ähkittyä konttausasennossa riittävän tehokkaasti. Kesken jäi ja sekös ketuttaa.

Olihan vielä yksi juttu. Neuvolan mittaukset osoittivat parin viikon ajan tulokkaan tai mahan kipuamista lähes kaikkien kasvukäyrien yläpuolelle. Olen hermoillut täällä reippaasti yli nelikiloisen jötikän punnertamista ulos, mutta nyt käyrä oli talttunut takaisin siististi keskiviivalle. Spurtin aiheutti todennäköisesti muuttunut asento. Kun esitin edelleen hieman vaivaan huoleni lapsen koosta ja sen vaikutuksesta synnytykseen, täti totesi, että paras arvio lapsen koosta on äidin oma arvio. Anteeksi mistä minun pitäisi osata päätellä, minkä kokoinen, siis akselilla kolme vai viisi kiloa, jytky tuolla muhii. Maha on iso tai pitkä ja kapea, mutta en minä sen pyllyn muodosta osaa kokoa päätellä. Rukoilen nyt kuitenkin, että lukema ei olisi hirmusti päälle neljää kiloa. Miten tästä synnytyksestä nyt tulikin tämmöinen pelotusjuttu.

Hommaa ei myöskään auta se, että nukun tosi levottomasti ja katkonaisesti = olen valmiiksi väsyneempi kuin kertaakaan Tärpästikkelin olemassaolon aikana. Mahan heivaaminen puolelta toiselle käy yötyöstä ja nuoriherra on kovin yöaktiivinen voimakkaine muljumisineen. Jos nykyinen maharytmi viittaa yhtään tulevaan, olemme pulassa. Päivät on ihana kölliä rauhassa ja yöt melskata, great.

Ilman tätä hermoromahduspäivääkin olen kyllä kertakaikkisen kypsä tähän valtamerialustyyppiseen ulkomuotoon. Raskaus on ihan jees ja haikeata on luopua ajatuksesta olla raskaana, mutta tätä fyysistä olotilaa en jää kaipaamaan tippaakaan. Olisi kiva pystyä sheivaamaan vaikka oma puutarha ja laittamaan lapselle kengät jalkaan tukehtumatta kun se istuu sylissä.
Olikohan siinä riittävästi valitusta? Tule jo pieni ihminen ulos sieltä, jotta päästään ihmettelemään uutta arkea. Isäsi tosin toivoo syntymistä vasta ensi viikolla, koska töissä on kuulemma vajaamiehitys ja viikonlopun päivystys pitäisi hoitaa kunnialla..

Negatiivisten asioiden päätteeksi loppukevennys. Kun jakaa huushollin kirurgin kanssa, tietyt hommat hoituvat kotonakin melko ammattimaisesti. Lelun parsintahommat hoidetaan ammattimaisilla välineillä eivätkä meikäläisen toimesta. Kuten muutkin vastaavat operaatiot nappien ompelusta reikien paikkaamiseen. Mönkelin pää pysyy paikallaan, eikä neidin tarvitse enää hokea: ”ei oo päätä, pipi pois”.

Odottelua

2011-08-07T14:34:00.000+03:00

Muru ja Tärpästikkeli pakkasivat itsensä autoon ja suuntasivat mummun ja vaarin hoiviin maalle. Minä olen vaellellut aamupäivän ansiokkaasti tyhjässä talossa tekemättä oikeastaan mitään. Olen seisahdellut neidin huoneen ovelle ja suunnittelut seinän uusia maaleja sekä muuta kalustusta. Huone muuttunee tässä viikon sisään hieman sukupuolineutraalimmaksi. Aamun aloitin katsomalla noin tuhannennen kerran Järki ja Tunteet. Sitten pakkailin sairaalakassia, pienen vaatteita ja omiani. Petasin tulokkaan sängyn valmiiksi. Söin kulhollisen avokado-moazzarella salaattia ja dippailin maalaispatonkia öljyyn, viinietikkaan ja suolaan, autuutta. Nyt vaan huuhailen. Suunnittelen vielä kävelylenkkiä tai zumba-hetkeä. Jospa nukkuisinkin hetken. Kaipasin tämmöistä toimetonta ja nostovapaata päivää, mutta pientä kiitäjää (ja sitä isoakin) on jo ikävä. Kummallinen ristiriita on ina tuo oman ajan tarve ja omalla ajalla kuitenkin valtaava ikävä.

Kaikki on oikeastaan valmista uudisasukkaan tulla. Toivoisinkin sitä jo. Kärsivällisyys masun kanssa alkaa olla nollassa, vaikka kaikki sujuu hienosti pientä kolotusta, ähinää ja puhinaa lukuun ottamatta. Kaipaan juoksuaskelia, skumppalasia, kykyä sheivata sääret ja leikata varpaankynnet. Niin ja graavisiikaa. Vatsallaan nukkuminenkin alkaa kuulostaa erittäin houkuttelevalta. Mieli askartelee synnytyksessä ja tulevassa. Iltaisin ihmettelemme, mitä tulevasta tulee, millainen ralli on luvassa. Muru tapasi eilen leikkipuistossa kohtalontoverinsa, joka 4 kk kakkoskokemuksen perusteella lateli vähän elämän perustotuuksia nukkumisesta, rytmeistä, vaimon mielialoista..

Neidillä alkaa huomenna uusi tarha. Olen innoissani ja samalla haikeana. Tiedän, että neiti tulee viihtymään ja on riemuissaan aktiviteettien määrästä. Jo nyt hän ulos päästessään suuntaa määrätietoisesti tarhan portille (sinne on siis noin 50 m) ja tuijottaa niin kauan anovasti tätejä aidan raosta ettei heillä ole muuta mahdollisuutta kuin kutsua neiti ja seuralainen sisäpuolelle. Toki mielessä aina vilahtaa, kuuluisiko neidin olla täällä meidän seuranamme, mutta yritän haudata ne ajatukset. Meillä on joka viikko kolme päivää yhdessä ja tarhapäivät tuskin ovat täysimittaisia vielä pitkään aikaan.

Ainoa ongelma tulevassa on tuo jatkuva kirosanamme ruoka. Ruokakriittinen tapaus on tällä hetkellä niin kriittinen, että aamu- ja iltapalan keksiminen käy työstä. Päivän perusruuat uppoavat kohtuullisesti, mutta ei se oikein tämän kulutuksen sähköjänikselle riitä. Paino on lähtenyt laskusuuntaan, kun menekki pieneni radikaalisti, mutta kulutus on edelleen kasvanut. Aktiivisuutta tällä hetkellä kuvannee se, että tällä viikolla pisin juostu matka on 1,5 km. Kävimme läheisessä Citymarketissa ja kun neiti ei malttanut istua tälläkään kertaa rattaissa, tuli kotimatkalle mittaa tuo matka. Sitä hän ei todellakaan kävellyt nätisti vaan pinkoi sen, minkä kintuista pääsi. Yritä siinä sitten tarjota riittävästi energiaa, kun kulutus on pienen rekkamiehen tasoa, mutta ruoka ei vaan kiinnosta. Mutta katsotaan, voihin päiväkoti ja muiden esimerkki siellä myös innostaa syömään. Joka tapauksessa tähän on kai nyt vaan kiinnitettävä taas tarkemmin huomiota, koska energiankulutuksesta johtuen energia ei tosiaankaan tällä hetkellä riitä edes pelkkää pituuskasvuun, jonka jatkuminen normaalina toistaiseksi on ollut se lieventävä asianhaara ruokarallissa.

Toivottavasti, voi toivottavasti ruokahommat eivät ole uuden tulokkaan kanssa ihan samassa jamassa. Imetyksestä viis, kunhan ukkeli nyt vaan ottaisi nestettä muodossa kuin muodossa riittävästi. Tietenkin toivon edellisestä eheyttävää imetyskokemusta ja hyvinsyövää Michelin-muotoista palleroa, mutta lupaan olla ottamatta yhtä suuria kilareita kuin Tärpästikkelin kanssa, jos homma ei vaan toimi tissiperiaatteella. Kunhan nyt vain jotenkin kasvaisi. Ikuisuusasia.

Lomailua ja villielämää

2011-07-28T09:02:00.000+03:00

Ensimmäiseksi esittelen meidät. Me olemme se perhe, jota kaikki muut katsovat ravintolassa säälivästi tai vihaisina, kun lapsi kiljuu tuolissa ja heittelee tavaroita ja ruokaa joko kiukkuisena tai muuten vaan levottomana, karkaa näköpiiristä tuolista pois ollessaan, ei syö ja heittelee ruokaansa ja jonka vanhemmat yrittävät kasvot kireinä maanitella, komentaa tai millä tahansa apinakeinolla saada huomion muualle. Ja jotka syövät kiireesssä ruokaa maistamatta tai rauhallisesti alistuneena ja vuoroissa. Jep, lähes viikko hotellielämää takana lomanaloituksena ja vaikka kaikki muu nukkumisesta lähtien sujui hienosti, ruokailut ovat painajaista – edelleen. No, sama meno jatkuu itse asiassa missä tahansa kohteessa, koska tätä lasta ei vaan kerta kaikkiaan saa pysymään paikoillaan tällä hetkellä. Ainoa tapa viettää päivät on kulkea, juosta ja tutkia. Loputtomasti. Äidillä ja isällä ei edelleenkään ole keinoja kanavoida huomiota tarvittaessa toisaalle. Siirtyminen pakollisiin hommiin tai pois mielenkiintoisesta paikasta tapahtuu noin 95 %:sti huudon kautta. Mitä mahtavia onnistumisen tunteita jälleen äitinä. Ja kuinka herkullisia komedianpätkiä ulkopuolisille kun yritän kammeta lattianrajasta lapsen perään hoippuen ja puhisten.

Voin esitellä meidät myös siten, että minä olen se äiti, joka tukka märkänä kurvasi toissapäivänä taksilla lähikunnan marketin parkkipaikalle hätiin. Muru ja Tärpästikkeli olivat kauppareissulla ja sen päätteeksi isi oli antanut auton avaimet turvaistuimessa istuvalle lapselle kun itse pakkasi ostoksia. Takaluukkua kiinni laittaessaan neiti vetäisi samalla sekunnilla oman ovensa kiinni ja tiks avaimelle ovet lukkoon. Onneksi olin vain vartin taksimatkan päässä ja onneksi kotoa löytyi vara-avaimet. Silti parkkipaikalla oli jo tuossa ajassa kertynyt aika liuta besserwissereita tarkastelemaan läkähtyykö lapsi kuumaan autoon ja tarvitaanko sosiaaliviranomaisia paikalle. Neiti oli onneksi tyytyväinen, virnisteli vaan isille ruudun takaa..

Olemme myös se perhe, joka on olettanut lapsilukkojen takaovissa olevan päällä, mutta joutui kurvaamaan moottoritien pientareelle, kun neiti nappasi ovenkahvasta kiinni ja sai oven auki 120 km/tunnissa vauhdissa. Onneksi ovi jäi lonksottamaan eikä auennut apposen ammolleen.

Joko nyt joku haluaa kutsua sosiaaliviranomaiset paikalle?

Jotta semmoista. Mutta olipa puolen Suomen hotelliturneella kuitenkin sellainenkin etappi, että neiti pissasi ja kakkasi pottaan ekan kerran. Tosin tämä taito on jo unohdettu, kun jatkolomailu on sujunut mökillä, jossa neiti on viipottanut nyt viikon ilman vaippaa ja pääsääntöisesti myös ilman vaatteita. Tukka harottaa ja jalat ovat polviin asti täynnä erilaisia mustelmia ja ruhjeita, kun vauhtia ei aina sopeuteta ympäröiviin maasto-olosuhteisiin. Onneksi neiti ei tunnut pienistä välittävän, pääasiallinen lause on nykyisin: Pipi, oho.

Olen kyllä äärinonnellinen siitä, että meillä on lähellä käytettävissä mökki, jossa neiti saa olla näin vapaasti ulkona aamusta iltaan ja ennen kaikkea totutella myös veteen. Järvessä onkin vietetty pari kokonaista päivää, koska pärskyttely ja lelujen hukuttaminen nyt vaan on aika pop. Pienehkö ongelma on se, että neiti Peloton, on peloton myös vedessä. Suurinta hupia on kirmata niin pitkälle kun jalat vaan yltävät, päätyä uppeluksiin ja kikattaa keuhkot pihalle kun isiäitimummovaari lopulta pelastaa pienen kalanpoikasen.

Auringolta suojaaminen on homma sinänsä, onneksi aurinkopuku on aika kätevä ja päiväunet nukutaan sentään kuumimpien säteiden aikaan. Onpa mökkeilyssä vielä yksi extrahienopuoli, neljä lisäkättä appivanhempien muodossa. Elo on kohtuullisen sopuisaa, mutta kyllä viikon pätkän jälkeen oma koti, omat olot ja tavat ovat aika jees. En voi kuin voimattomana katsoa, kun neiti kieputtaa isovanhempia sormensa ympärille vaikkapa ruokatapojen suhteen. Mummosta kun on ihan ok syöttää 300 g maksamakkaraa lapselle aamu- ja iltapalaksi portailla istuen, jos lapsi ei suostu syömään pöydässä järkevää ruokaa. Toisaalta olen sitä mieltä että olkoon. Tällä hetkellä en jaksa puuttua mihinkään ja tehdä rotia minkään suhteen. Pääasia, että joku ruoka menee joskus alas. Joku ruoka on tällä hetkellä maksamakkaraleivät, avokado, vaniljajäätelö, muumi-keksit, nakit, vesimeloni ja omena. Sekä Saarioisten perunasoselaatikko tai kala. Herranjestas, onhan tuossa jo monta ainetta..

Raskausrintamalla pyyhkii pulleasti. Laskurista pitää välillä tarkistaa, missä viikolla sitä oikein mennään. Maha on iiiiso ja tiellä monessa. Paino on jossakin + 11-12 kg:n tienoilla, mutta kylläpä sen vaan tuntee. Terkkarin painoarvio lapsesta on piirua vajaa 4kg mötikkä.

Viimeistään nyt huomaan, miten erilaista on odottaa lasta ilman muita lapsia. En vaan meinaa jaksaa, vaikka mitään ihmeellistä vaivaa ei olekaan. Olen myös Mitä Mahtavin Avovaimo. Vaadin oikeuksiani ja omaa aikaa ja lepoa, purskahtelen välillä marttyyrimaisesti itkuun ja mökötän. Kun Muru yrittää järjestää asioita, en jaksa tehdä mitään tai lähteä mihinkään. Haluaisin olla kotona yksin, mikä ei olekaan aina helppo järjestää. Tai kyllähän minä ravaan kaupungilla, kahvittelemassa tai pikkupyrähdysillä, mutta kaipaisin yhtä kokonaista vuorokautta ja omaa yötä. Tassuttelisin kotona, laittaisin Kinderille asioita, lukisin kaiken rästissä olevan ja katsoin aivottomana Housea. Tätäkin haluaisin, mutta en vaan oikein osaa. Motkotan tästä juuri nyt, koska eilisillasta tähän iltaan piti olla tällainen hetki, neiti olisi jäänyt Murun kanssa mökille ja minä tullut kaupunkiin, mutta koska ilma ei olekaan mitä parhain, kaksikko lähti myös mukaan. On mahtavaa olla puoliväsynyt, raskaana oleva nainen, joka ei tiedä mitä haluaa eikä ainakaan osaa kommunikoida sitä toiselle vaan olettaa, että toinen vaan tietää, mitä haluan kertomatta.

Mitähän muuta. Ystäväni kohdunkaulansyöpä saatiin kokonaan pois eikä uusia hoitoja tarvita. Neiti on siirtynyt hienosti nukkumaan omaan Isojen Tyttöjen Sänkyyn. Ilmalämpöpumppu on taivaallinen keksintö. Norjan tragedia on jotain käsittämätöntä. Synnytys jännittää pikkuriikkisen paljon. Olen saanut ensimmäiset topakat raskausarvet lantiolle, Tärpästikkelin kanssa niitä ei tullutkaan. Tänään alkaa virallisesti äitiysloma. Sanoja ja lauseita tulee vallan mahdottomasti neidille koko ajan. Lauseet saattavat olla jopa neljäsanaisia: Ei ole lintu kotona (mökin linnunpöntöt tutkitaan monta kertaa joka päivä), isi nukku tässä, ei oo kakka, ei oo pisi (nämä toistetaan noin 100 kertaa päivässä..), ei ota maitoo.. Ihastuttavat lempisanat muuten ovat kakka ja pisi. Niitä hoetaan jo ihastuttavasti kassajonossakin. Muutenkin kakkajutut rules. Mökilläkin puucee on the Paikka ja siitä reiästä sitten ihmetellään ”oho” vaan, että mitä siellä pöntössä muhii.

Näissä tunnelmissa viikolle 36. Kohta meitä on neljä. Voi hyvänen aika sentään.

Kuinka äkäpussi kesytetään

2011-07-11T10:10:00.001+03:00

Teema lapsen kasvatus ja siitä totaalisesti pihalla olo jatkuu. Ei ole mennyt MPR-rokotteen, puhkeavien kulmahampaiden, helteen tai tahtoikäilyyn liittyvän yleisen ketutuksen oireet ohi. Viime päiviin on mahtunut säännöllisesti 2-3 reipasta äksäkohtausta, myös julkisella paikalla. Tähän kun lisätään, että ruoka ja juoma ei maistu juuri alkuunkaan, on meillä ollut aikas kireät tunnelmat. Ennen ”leppoisan” lomakauden alkua täytyy käydä tarkastuttamassa tyllerön korvat, ettei siellä vaan pesisi joku kiukkubasilli, mutta kyllä tämä vaan taitaa olla nyt joku kausi ihan ilman mitään lieventävää asianhaaraa. Yhtään selkeästi tepsivää keinoa en ole pahimpiin uhmiin keksinyt, koska jos olen itse kiukun aiheuttanut kieltämisellä, olen samalla se suurin vihollinen enkä kelpaa missään muodossa lohduttajaksi tempuilla enkä ilman.

Parhaat äitiangstit sain toissapäivänä hiekkiksellä, kun Tärpästikkeli ei tosiaankaan halunnut pysyä omalla reviirillä vaan punkesi viereiselle rakennettavalle tontille tonkimaan naularautatantkolautajäteläjää. Kun nostin rimpuilevan vekaran oman läänin puolelle, oli tuloksena hiekassa kirkuva yksilö, joka yritti läpsiä äitiä, juoksi karkuun, rimpuili sylissä ja haki lopulta lohtua naapurin tädin sylistä. Naapurimme oli koko episodin aikana rauhallisesti keinutellut kilttiä ja paikalla pysyvää lastaan (Tärpästikkeliä 1,5 kk vanhempaa hymyherraa, joka ei raivoa..) ja molemmat seurasivat samalla silmät pyöreinä meidän rallia ja omia ponnettomia rauhoitteluyrityksiäni. Mitkä saattavat ulkopuolisista näyttää tilanteen rajuuteen nähden aika laimeilta, mutta kun en vaan tässä olomuodossa pysty pinkomaan perässä lujempaa enkä edes joka hetki pitämään aloillaan koko painollaan rimpuilevaa ipanaa. Luulenpa, että seinän takana on sinä iltana keskusteltu meidän raivottaresta ja meidän kyvyistä toimia vanhempina. Mahtavaa.

Tähän kivaan kauteen kun yhdistetään totaalinen puuro-, jugurtti-, viili- ja muu maitotuotelakko, on hermo tällä mamalla ihan kohtuullisen kireällä. Myös ipanalla, koska nälkä vaivaa, vaikka ruualle sanotaan EI. Aika moni muukin asia on muuten ruokapuolella nou nou, mikä on omiaan nostamaan ravitsemusahdistustuntoja. Ei kai tuo ipana voi elää pelkällä nakki- ja kinkkuruokavaliolla. Maitotuotteita menee juuri nyt niin vähän, että kalkkihommelit on otettava käyttöön. Plääh. Minne se seesteinen rauhan aika ja iloisen vilkas taapero katosi?

No, jottei jotain hyvääkin. Särkänniemen eläinpuolella oli alle 100 senttisille oma pomppulinna ja sekös neitiä huvitti. Temperamentin positiivinen kääntöpuoli uskallus on näissä uusissa tilanteissa hienoa, sillä neiti kyllä uskaltaa mennä tutkimaan paikkoja ja kokeilemaan juttuja kovin itsenäisesti. Tai no siihen asti, ennen kuin raivari iski syystä että äiti ei tullutkaan mukaan pomppimaan, vaikka kuinka neiti kädestä pitäen tuli hakemaan. Onneksi pomppulandiassa oli turvallista kiukutella, kun pehmeitä seiniä oli joka puolella..

Jos tästä joku oma analyysi pitäisi vetään niin olemme Murun kanssa kyllä pohtineet, mitä lapsen kasvatus tulee olemaan. Tähän asti kun on enemmän hengailtu. Meitä kahta se on hitsannut yhteen, kun yritämme keksiä yhteisesti sovittuja keinoja tilanteiden ratkaisemiseksi. Samalla on kyllä käyty läpi kaikki mahdollset "huono vanhempi" syytökset vaikkapa siitä, että lapsi on päivähoidossa. Että jos nämä pahat tavat ja ylitsevuotavan tuntuiset reaktiot ovatkin muutosten ja tarhan lieveilmiöitä. Toisaalta onneksi tätä aihetta googlaamalla löytyy pilvin pimein lohduttavaa tietoa. Meidän ipanainen ei ole ainoa äärireagoivat puolitoistavuotias, kyllä ne kotihoidetutkin osaa. Mutta kyllä siinä on äitiysitsetunto koetuksella kiukkutilanteen jälkeen, kun päättäväinen neiti kapuaa kenen tahansa muun syliin, läppäisee halimaan pyrkivän äidin pois ja toteaa tyynesti "äiti pois". Huoh.

Theme Song:

Mä en tahdo syödä muumilautaselta, mä en tahdo syödä mitään!
Mä en tahdo istua ruokapöydässä, mä en tahdo tehdä mitään!
Otatko sämpylää - Ei
Otatko omenaa - Ei
Palanen juustoa - Ei
Vai lasi maitoa - Ei
En tahdo, eikä mun tarvitse.
Olen kuningas. Suuri kuningas.
Kuningas E ja I. Täällä hallitsee kuningas Ei.

Ja sitä rataa.. (T. Kilpeläinen&Bändibändi&Kuusisto - Ipanapa 1)

Asioita, joita et halua nähdä ultrassa

2011-07-07T13:40:00.002+03:00

Tänään oli kontrolliultra keskusäitiysneuvolassa aikaisemmin marginaalisesti kohdunsuun päällä olevan istukan vuoksi. Istukka oli hiissautunut komeasti ylöspäin, neljän sentin päähän reunasta, joten synnytyksen kannalta tilanne on bueno. Herran killuttimetkin kilkattivat kuvassa iloisesti. Painoa oli kertynyt jo 2100 g (siltä kyllä tuntuukin) ja prosenteissa nuorimies kulkee käyrää 60%. Se ennustaisi noin 3900 gramman syntymäpainoa. Lääkäri ystävällisesti vihjaisi, että äiti voisi syödä vähän vähemmän karkkia ja makeaa, jos haluaa välttää tästä isommat mitat..

Sitten se mutta muuten hienosti oleviin asioihin. Lääkäri totesi ensin, että kivaa kasvokuvaa ei saada, koska pieni rutistaa napanuoraa käsissään kasvojensa edessä. Luulee sen todennäköisesti olevan nakki, josta haukata. Sen sijaan saatiin kuva, jossa napanuora kiertyy niskan takaa iloisesti siihen eteen ja toiselta puolelta vartalon taakse = napanuora on kauniisti rullalla kaulan ympärillä ja siitä on ihan mustaa valkoisella printin muodossa. Voimme nyt sitten Murun kanssa ihastella napanuoran reittiä ja minä stressata seuraavat noin 50 + päivää, kuristuuko se otus siihen ennen vai jälkeen synnytyksen. Kun tiedustelin asian vakavuutta lääkäriltä, oli vastaus: ”mitä sitten, mitä sinun mielestäsi asialle voisi tehdä?” No hitostako minä tiedän! Mutta päättelin, ettei tietenkään mitään. Tässä sitä roikutaan (tai yksi meistä roikkuu kirjaimellisesti) löysässä hirressä loppuun asti. Ilmeisesti napanuora on synnytyksen yhteydessä kaulan ympärillä useinkin, ja vain harvoissa tapauksissa aiheuttaa ongelmia. Jep jep, helppo muistaa ja olla panikoimatta. Anteeksi, mutta kuinka moni olisi panikoimatta vastaavassa tilanteessa?

Tehdään nyt hyvä nuori herra kuitenkin sellainen diili, ettet juurikaan möyryä enää akselisi ympäri vaan pysyt siinä hyvissä lähtöasemissa ja ihan rauhassa. Älä myöskään vedä piuhaa piukemmalle pliis.

Mental note: älä googlaa aiheesta.

Lapsen kasvatus ja kuinka se tehdään

2011-07-05T09:03:00.000+03:00

Nyt on selkeästi koittanut aika, että meidän vanhempien pitäisi tietää jotain oikeasti vanhemmuudesta ja kasvattamisesta. Tämän tarpeen voi päätellä siitä, että meillä asuu nykyisin neiti Helvetillinen Raivotar. Pikku-Myy, Känkkäränkkä tai muut vastaavat Jöröjukat ovat aika vaisuja ilmiöitä tuon äksänä lattialla huutavan otuksen rinnalla, jonka rauhoitteluun ei auta syli, rauhallinen tilanteen selitys, huomion siirtäminen muualle tai neidin jättäminen hetkeksi itse rauhoittumaan. Voi hyvinkin olla, että jokainen puolitoistavuotias hakee minä-itse -rajojaan näin rajusti, mutta minusta tuntuu, että kaikkialla muualla pesii ihania pikku palleroita, jotka söpösti testailevat omaa tahtoaan pikku kiukuilla, mutta meille on pesiytynyt vanhempien sietokykyä ja ennen kaikkea osaamista testaava otus suoraan helvetin esikartanosta. Rukoilen, että tämä viimeisen viikon päätään nostanut vaihe on MPR-rokotuksen vaikutusta ja laukeaa pikku hiljaa. Tai en tietenkään toivo mitään reaktiota rokotuksesta, mutta on niin paljon helpompi, kun kuvittelee että nämä rasittavat ilmiöt ovat vain joku ohimenevä vaihe.

Tai sitten meitä on oikeasti paiskattu melko kiivasluonteisella (aktiivisuuden kylkiäisenä..) lapsella, ja silloin alkavat neuvot olla tarpeen. Aikaisemmin olin lukenut ja sen mukaan toiminut, että lapselle pitää selittää kiukun hetkellä hänen kiukkunsa syytä, näin hän oppii tunnistamaan ja nimeämään tunteita. Neuvolan uusin pikkuvihkonen opasti ystävällisesti, että lapselle ei nimenomaan saa selittää tilannetta puhki. Väsyneenä kiukussa sen toteaminen, että ”sinua nyt vaan väsyttää” on tilanteen vähättelyä lapsen näkökulmasta. Lasta ei saa myöskään jättää yksin vaan rimpuilevakin lapsi pitää ottaa syliin, että hän tuntee voivansa kiukutella turvallisesti. Entäs jos lapsi ei pysy sylissä rauhoittumassa vaan riuhtoo itsensä ja vanhemman enemmän tai vähemmän vamma-asteelle? No, huomion siirtäminen olisi tietysti sekin hieno juttu, mutta henkeä haukkovan ja poukkoilevan kiljukaulan huomiota on melko hankala siirtää sieltä lattianrajasta johonkin. Yksinkään, siis edes lattialle viereen, en oikein osaa raivotarta jättää, koska se nyt tuntuu vaan kertakaikkisen heitteillejätöltä.

Summa summarum. Ne konstit, joihin olen vakaasti uskonut, eivät enää toimi. Tai toimivat siinä mielessä, että kyllähän jokainen lapsi lopulta kiukkuunsa uuvahtaa, mutta olisi aika hienoa osata myös tehdä jotain.. Olemme Murun kanssa sentään samaa mieltä siitä, että periksi ei voi vaan kaikessa antaa vaan meidän pitää löytää yhteisiä pelisääntöjä kiukkutilanteisiin ja reagoida systemaattisesti samalla tavalla. Hengailu ja tilanteiden luoviminen ”huh selvittiimpäs” mentaliteetilla ei kanna enää kovin pitkälle. Kärsivällisyys, itselläni erittäin huonosti hallussa oleva ominaisuus, olisi nyt tosi arvossaan. Ja jos tämä ei muuten ole uhma-, anteeksi tahtoikä niin mitä sitten on kaksivuotiaana luvassa??

Onneksi nämä raastavat rallit ovat marginaali-ilmiöitä, niitä mahtuu päivään yhdestä kahteen ja muuten paistaa sentään aurinko. Huojentavaa oli myös tämänaamuinen tarhakokemus. Kun lykkäsin iloisen neidin tätien huomaan, leikkihuoneen lattialla makasi suoraa huutoa kiljuva pieni poikaotus ja vaihe näytti kestävän ja kestävän. Jotta kyllä muillakin. Tädit istuivat rauhallisena pojan vieressä, mutta antoivat hänen purkaa raivonsa ihan rauhassa. Olisiko tuosta esimerkiksi?

Taisin muuten unohtaa todeta edellisen neuvolapostauksen yhteydessä, että Kinderi oli mallikkaasti raivotarjonnassa. Olin itsekin niin päätellyt. Mutta viime päivät ovat olleet sellaista mukellusta, että nyt tulokas tuntuu olevan lähinnä poikittain, huoh. Ylihuomenna on keskusäippäneuvolan tarkistusultra rakenneultrassa marginaalisesti vielä etisen istukan vuoksi. Jospas siinä selviäisi herran tämänhetkinen tulokulma. Ja onko herra vielä herra : )

Uusia sanoja: kakka (jee!), auto. Liikuttavaa oli näihin viimeksi opittuihin liittyvä viimeöinen episodi. Neiti kiljahteli poikkeuksellisesti hereille vaille viisi ja selkeästi kutsui paikalle. Yritimme hetken olla hiljaa ja odotella neidin uudelleen uneen vaipumista. Kiljahtelu jatkui ja kun Muru lopulta meni tarkistamaan tilannetta pinnasängyssä pönötti tyttö, joka huusi kovaan ääneen kakka. Totta tosiaan, iljettävä liejukakkahan se siellä oli unilta herättänyt.. Voikohan moinen ripulinpoikanen muuten liittyä MPR:ään?

Hdelmöityshoidot ja syöpä

2011-06-30T13:32:00.001+03:00

Eilisen Maikkarin uutisen mukaan hedelmöityshoidot kasvattavat syöpäriskiä äidillä, mutta myös lapsilla. Tutkimus oli tehty pelkän olemassa olevan aineiston pohjalta eikä se ottanut mitenkään kantaa kysymykseen, miksi. Tutkimus, johon eilinen uutisointi viittasi julkaistiin Lääkärilehdessä viikko pari sitten. Siinä oli sentään mukana pieni analyysi, miksi näin voisi olla. Lääkärilehden mukaan yhtenä selittävänä tekijänä on se, että hedelmöityshoitoihin hakeutuvilla naisilla on mahdollisesti olemassa geneettinen taipumus tiettyyn syöpään (esim. munasarjoissa, kohdunkaulassa, hormonitoimintaa säätelevissä elimissä jne. ) tai syöpä on jo elimistössä kytevänä, piilevänä. Tämä syöpäsolujen esiintyminen piilevänä tai ylipäänsä taipumus syöpään saattaa puolestaan olla syy ainakin välillisesti itse lapsettomuuteen. Toki hoitoihin liittyvät hormonit voivat ilmeisesti aiheuttaa syöpäriskin lisääntymistä, mutta tätä ei ole pystytty osoittamaan, kuten ei myöskään sitä, olisiko syöpä tosiaan tulossa henkilölle myös ilman hedelmöityshoitoja.

Tästä tietystä uutisoinnin epäloogisuudesta johtuen itse uutinen sapetti itseäni. Millainen uutinen on sellainen, jossa todetaan näinkin iso asia, muttei pyritäkään selittämään syy-yhteyttä mitenkään. Tutkimuskäytäntöjä tuntemattomille uutinen ja riski on tällaisenaan tosi, vaikka kyseessä on täysin tilastollinen ja muuhun aineistoon perustuva spekulaatio ilman juuri tähän aiheeseen liittyvää tutkimusta. Lisäksi uutisen mukaan hedelmöityshoitojen syöpää lisäävän marginaalisen pienen riskin lisääntyminen lapselle on helpottava tieto hoitoihin meneville vanhemmille. Anteeksi millä tavalla helpottava uutinen? No, onneksi se riski on hemmetin pieni ja todennäköisemmin sekä hedelmöityshoitoihin päätynyt äiti että hoitojen kautta syntynyt lapsi jäävät todennäköisemmin auton alle.

Ja sitten neuvola-uutisia. Tällä viikolla onkin punnittu, mitattu ja kytätty sekä äiti että tytär. Äiti kasvaa enemmän kuin mallikkaasti. Maha on humpsahtanut keskikäyrän yläpuolelle ja painoa on tullut viime viikkoina komeat + 500g/viikko. Kokonaispainon lisääntyminen on nyt jossakin 9-10 kg välillä. Turvotus on aika kiitettävää luokkaa. Neiti sen sijaan oli ottanut elämänsä spurtin. Tasan 900 grammaa 3 kk:ssa. Maman lihaperunasoselaatikko- ja jäätelökuuri tuottaa selkeästi tulosta. Paino oli nyt 9 300 g. Ei hän siis tosiaankaan mikään jättiläinen edelleenkään ole ja painokäyrä laahaa tasaisesti jossakin -20 tienoilla. Who cares… Pituus oli 82 cm ja rapiat. Muuten 1,5 vuotisneuvola ei tuonut mitään uutta. Yllättäen siihen palikkatestiin piti keksiä joku oma jekku. Neiti itse lisäsi homman haastetta tekemällä torninsa tuolin kapealle käsinojalle. Äidin omapäinen pikku Hemuli, sniff. Ja vielä, saas nähdä saadaanko MPR-rokotteesta ensimmäiset kunnon reaktiot, 40 asteen kuume viikon kuluttua on kuulemma realiteetti suurimmalla osalla.

Viime päivien sanaleikkien saldo: hattu, laukku, ulos.

Papupata porisee ja hajatelmia tulevasta

2011-06-27T10:13:00.001+03:00

Viime päivien merkittävimmät tapahtumat ovat liittyneet aiheeseen Tärpästikkelin puhe. Se tuntuu kehittyvän huikealla vauhdilla, joten enpä kommentoi tätäkään enää näkökulmasta lapseni-ei-puhu-mitä-tehdä. Matkimisen tarve sanoissa on valtava ja uusia ihastuksen aiheita pullahtelee kuin plussa-pisteitä. Juhannus ja mökkiolosuhteet innostivat neidin myös muodostamaan hyvin tarvelähtöisesti ensimmäisen varsinaisen kaksisanaisen lauseen: ”Hytty pois”. Muita merkittäviä viime päivien oivalluksia ovat auto, pupu, risu, kiitti, heippa, napa, Pai (Teletapit) ja aito (maito). Näillä tuntuu pärjäävän jo yllättävän pitkälle varsinkin kun käytössä on kaksi erittäin tehokasta sanaa EI ja POIS. Joiden viljelystä päätellen meillä eletään oikeasti jonkin sortin uhmaa. Mikään ei kelpaa, kaikki on ei tai pois. Ite on myös listalla korkealla. Päätä viskotaan, lattialla maataan äksänä ja saman kohtelun saa tällä hetkellä myös normi-idolit mummu ja vaari.

Tehokeino kommunikaatiossa on myös ihmisten ohjaaminen kohteeseen. Kun sanat eivät riitä, neiti nappaa sormesta ja kuskaa ratkaistavan tilanteen äärelle tai ohjaa muuten vain ihmisiä paikasta toiseen, kun on huomannut valtansa siihen riittävän. Tyypillisesti tällä toiminnalla tavoitellaan oven, portin tai jonkun kielletyn kaapin avausta, tavoitellaan tavaroita tai siirrellään ihmisiä ihan vaan pompottamisen ilosta. Toimii tarvittaessa myös ventovieraisiin. Oman äitini naapuri oli mm. eilen hieman ihmeissään, kun neiti nappasi sormesta kiinni äidin pihassa, raahasi kohti postilaatikkoa, vaati päästä syliin ja tutkimaan laatikon läppää. Vierastaminenkin on siis selkeästi hyvin tapauskohtaista ja motiivin ollessa riittävän korkea, kuka tahansa kelpaa tarpeen toteuttajaksi.

Neidin viipotusten lisäksi viime päivät ovat selkeästi suunnanneet omaa huomiota tulevaan. Monta kertaa olen aikaisemmin todennut tämän uuden raskauden menevän ihan ohi, tuossa sivussa ja Tärpästikkelin touhuihin keskittyessä. Jokin on selkeästi muuttunut. Viikon 32 pamahtaminen laskuriin on kääntänyt omat ajatukset tiukasti uuteen muutokseen, omaan oloon ja vatsavaanijaan. Tunnustelen vatsan liikkeitä, puhelen tyypille ja mietin jopa hankintoja. Luonto on kyllä sikäli ovela, että kyllä se taitaa äidin huomion oikeassa kohdassa siirtää oikeisiin asioihin. Suoraan sanottuna vasta nyt taidan täysin ymmärtää, että meille tulee toinen lapsi ja se on jo iso pieni oikea ihminen tuolla rasvakerroksen uumenissa. Mutta ettei kaikki olisi niin yksinkertaista, tunnen sitten huonoa omaatuntoa siitä, etten ole vastavuoroisesti niin ”täysillä” neidin touhuissa, kun en aina edes fyysisesti kykene.

Viimeksi paasasin synnytyksen jälkeisestä ajasta. Uskonkin kyllä, että sen osaa ottaa eri tavoin vastaan, oli se kuinka haasteellista tahansa. Nyt pohdin sitten enemmän synnytystä. Koko ajatusmaailmani on lähtenyt tämän kakkosen kanssa siitä, että kaikki tulee automaattisesti olemaan helpompaa, kun vähän tietää mitä odottaa. Sekä synnytyksen että vauva-arjen suhteen. Mutta eihän se todellakaan välttämättä mene niin. Synnytys ei ole automaattisesti helppo tai helpompi kuin ensimmäinen ja vauva itse voi olla vaativampi. Pitäisikö tähän jotenkin varautua, siis henkisesti?
Minulla on edelleen, tai varsinkin nyt ajan kullattua muistot, hurjan positiivinen muistijälki koko synnytyksestä. Oletan edelleen, että harva lirauttaa lapsivedet kotiportaisiin hyvin nukutun yön jälkeen, supistelee ensi kertaa toden teolla synnytysvastaanotolla, saa hyvin apua ilokaasusta ja epiduraalista, pääsee lähes naureskellen ponnistusvaiheeseen asti ja selviää loppushowsta ilman tikin tikkiä. Ja toteaa 13 tunnin kokonaiskeston jälkeen ”Ai tässäkö tämä oli”. Ainakaan ensikertalaisena. Taisin olla valmistautunut tässäkin niin katastrofaaliseen tilanteeseen, että pelkkä helvetillinen kipu ei ollutkaan mitään. Synnytyksen käynnistyminen lapsiveden menolla teki hommasta varmasti sen kaikkein siedettävimmän. Tarkoitan tällä sitä, että vältyin vuorokausien väsyttävältä ja jo etukäteen voimat vievältä supistusrumbalta kotona.

Mutta se mutta. Jostain syystä pelottaa nyt aika pirusti. Tekisi mieli takertua positiiviseen ajatukseen ensimmäisten kokemusten perusteella, mutta kun en ihan osaa. Lähipiirissäkin on mahtavia kauhutarinoita siitä, miten toinen kerta on ollut se tuskaisempi. Kun se nyt vaan ei mene automaattisesti samalla kaavalla. Saan varmasti oman osani niistä supistuksista ja synnytyksen käynnistymiseen liittyvästä epätietoisuudesta. Lapsen koko vaikuttaa, lapsen tarjonta vaikuttaa, oma nykyinen kunto vaikuttaa, synnytyksessä vastaan tulevat yllätykset vaikuttavat. Toivon ennen kaikkea sitä, että mitään oikeasti yllättävää ei satu ja lapsi saadaan terveenä maailmaan. Taisteluvammoista toivun kyllä, mutta tylsää sekin olisi, että nyt halkeaisin kuin melooni. Sektiota en ole oikeastaan edes ajatellut, vaikka tietenkin tiedän, että siihenkin päätyminen voi olla realiteetti. Perätilapienokaista en oikein haluaisi alkaa ähräämään alakautta. Jotenkin perätilatilaneeseen liittyvät komplikaatiot pelottavat enemmän kuin sektio. No, sektiosta en osaa ajatella muuta kuin sen jälkeistä rallia ja nostokieltoa kahden natiaisen kanssa.

Voi olla, että tämä kaikki ihan turha panikointi on omaa valmistautumista ja minulle tyypillistä asioiden joka puolelta vehtaamista. Että itse tilanteessa homma soljuukin tavalla tai toisella kohtuullisesti maaliin. Uloshan ne ovat sieltä tupanneet aina tulla tavalla tai toisella.

Huomenna on neuvola, jossa olisi mielenkiintoista saada vinkkiä Kinderin suunnasta. Heinäkuun alkupuolella on vielä yksi ultra ministi etisen istukan osalta, joten siellähän tuo lopulta selvinnee. Tällä hetkellä en ymmärrä yhtään, miten päin herra mahassa majailee.

Parasta arjessa

2011-06-21T08:52:00.001+03:00

Olemme pikkuhiljaa päässeet yli siitä alkujärkytyksestä, mitä jatkuva klo 06-06.30 herääminen tekee sekä mielelle että fysiikalle, ja oppineet nauttimaan aamuista. Kun heräämme kukonlaulun aikaan (tai jopa aikaisemmin) meillä on rutkasti aikaa tehdä aamuhommat ja lähteä rauhassa päiväkotiin ja töihin. Noh, vielä jos oppisimme Murun kanssa olemaan kupeksimatta yli klo 23, elo voisi jatkua nautinnollisena koko päivän.

Aamuissa on selkeä kaava. Tärpästikkeli kiekaisee omasta huoneestaan joko 5.56 tai 6.17. Käsittämätöntä, mutta pääsääntöisesti aamukukkomme laulaa juuri näillä minuuteilla. Jompikumpi meistä raahautuu hakemaan neidin väliimme kellimään. Yleensä tässä vaiheessa otetaan pois yöppäri ja märkä vaippa ja kainaloon kierähtää tyytyväinen ilkimullikka. Iloisena kuin mikä kun pääsee asettelemaan pupua äidin ja isin tyynyille ja potkimaan peittoa pois jaloilta. Sitten kerrotaan yön tarinat, heitetään dramaattisesti tutti pois, haetaan isin silmälasit ja ojennetaan sekä äidille ja isille puhelimet yöpöydiltä. Jos Muru omasta koomasta johtuen ei huomaa ottaa silmälaseja juuri oikealla hetkellä, menee neidiltä pasmat sekaisin ja vuorossa on Isin Iso Nuhtelu. Oma kieroutuneisuuteni pääsee myös parhaiten esille tässä vaiheessa, koska pientä silkkistä nakupyllyä on maailman ihanin silitellä!
Tähän ralliin menee noin 20 minuuttia, mutta jotenkin kaiken tuon halittelun ja koko perheen yhteisen hetken jälkeen ei voi olla pahalla päällä ja väsymyskin haihtuu. Epäilemättä näistä hetkistä joudumme luopumaan, kun uusi kiljukaula rantautuu sekoittamaan rytmiä ja lisäämään zombi-astetta aamuisin.

Jottei aamuilot rajoittuisi pelkkään heräämiseen, tällä hetkellä riemua lisää myös lähteminen. Koska neidille on tärkeää laittaa itse hattu päähän ja kengät jalkaan, hän on viivana eteisessä valmiina toimintaan, kun kutsu vaan kuuluu. Onnistuminen näissä operaatioissa tekee myös viime minuuteista ilon kiljahduksen täyteisiä. Ja sitten taputetaan onnistuneelle operaatiolle. Paitsi silloin, kun ne kengät eivät ihan tottele. Mutta meillä lähdetään nykyään päiväkotiin surutta myös kengät väärissä jaloissa. Pääasia, että ”Minä itse” periaate toteutuu.

En olisi ikinä kuvitellut sanovani tätä, mutta aikaiset aamut ovat ihan parasta aikaa juuri nyt. Iltavirkku aamutorkku Muru saattaa olla tästä rahtusen eri mieltä.

Temput toisen lapsen kanssa

2011-06-16T13:00:00.002+03:00

Olen saanut pidettyä hengissä ja kohtuullisen tyytyväisenä yhden lapsen lähes puolentoista vuoden ajan. Kuvittelen tämän perusteella tietäväni jotain vauvoista, lapsen kasvusta ja itsestäni äitinä. En tarkoita tietäväni yleisesti ”oikeita” asioita vaan minulle ja meille sopivaa mutu-tietoa. Uuden raskauden alkuajoista lähtien päässä on pyörinyt monta asiaa, miten haluaisin toimia toisen lapsen kanssa. Osa näistä on hyväksi havaittuja hommia, osa asioita, joita vain haluan kokemuksen perusteella tehdä totaalisen toisin.

Johtava ajatukseni tässä vaiheessa on että katsotaan millainen pötkylä uunista putkahtaa ja edetään sen mukaan vauvan, äidin ja koko perheen ehdoilla. Vauvantahtisuus on tietysti jossain mielessä koko homman lähtökohta, mutta niin on myös äidintahtisuus ja itse asiassa koko perheen tahtisuus. Meitä on kohta neljä ja vauvantahtisuuteen ei ikinä päästä, jos joku lenkki tässä tiimissä pettää. Minusta vaan kertakaikkisen liian vähän monessa paikkaa painotetaan esim. äidin jaksamista, koska se vauvantahtisuus ja tietyt jutut tietyllä tapaa on vaan niin tärkeää. Ei siinä paljon vauvan tahdissa mennä, jos äiti ei jaksa. Joten itsekkäästi aion pitää vauvan tarpeiden tasoisena myös omaa hyvinvointiani. Enkä tarkoita nyt mahdollisuutta manikyyriin vaan yöunia, päiväunia, apua, periksi antamista liian tiukoissa vaatimuksissa itselle ja vauvamaailman eri asioiden onnistumiselle (kas, tarkoittaisinko tässä vaikka imetystä..). Tai no, kyllä se manikyyrikin tarvittaessa hermolevosta käy.

Suurin asia tulevassa on oman kokemuksen perusteella yhtälö imetys ja vauvan kasvu. Imetän enemmän kuin mielelläni täydet kuusi kuukautta ilman korvikkeita tai muita maisteluja, mutta en aio tehdä siitä missään tapauksessa kaiken ratkaisevaa missiota. Kokemus yhden omapäisen ja huonoruokaisen vauvan äitinä on osoittanut, että monesta paikasta löytyvistä huippuohjeista huolimatta ipanat eivät ole samanlaisia eikä niihin päde samat hyväksikään havaitut metkut. Imetysintoilussa minua kun raivostuttaa erityisesti juuri se, että vauvan kuin vauvan voi täysimettää, se on paras ratkaisu kaikille ja tissi kuin tissi on hyvä meijeri. No oman kokemukseni perusteella totean, että näin ei ole. Kaikki vauvat eivät rakasta maitoa, rinnalla makoilua, tankkausta tai ruokaa ylipäänsä. Rinnoissa on eroja ja vaikka teknisesti homman saisi toimimaan, yhtälö voi olla silti enemmän stressaava kuin palkitseva – sekä äidille että ipanalle. Minusta ideaali tilanne ei ole se, että lapsi oppii imemään vain kantoliinassa, vain liikkeessä ja se on sitten hyväksyttävä ralli päivin öin seuraavat kuusi kuukautta. Tämän paasauksen ainoa pointti on se, että minusta missään ansiokkaassakaan ohjeessa ei huomioida vauvojen jo hyvin erilaisia temperamentteja tai luonteita vaan kaikki lähtee siitä, että vauva kuin vauva on tissi-imukone, kunhan vain oikea keino löytyy. No, minusta nyt ei vaan kerta kaikkiaan näin ole.

Tähän liittyy tietysti tiiviisti vauvan kasvu. Nyt puolentoistavuoden ja entisestään miinuskäyrillä tippuneen terveen tytön äitinä ymmärrän, että lapsen ruokahalu ja koko korreloi aika hyvin ilman ongelmiakin ja kaikkia ei vaan ruoka kiinnosta. Toisilla kun geenit hoitaa homman niin, että vaikka huono tissittelijä alkaa taaperoiässä syömään rekkamiehen annoksia, se voi silti olla kitukasvuinen tikunohut tarmopesä. Joten toivottavasti muistan tämän kirjoituksen jälkeen, että jos lapsi on tyytyväinen vähämaitoisena ja pienipainoisena, kaikki on ihan jees. Jos se taas huutaa kuin apina tissittelyn tai pullojen jälkeen ja aikana, joku voi olla pielessä ja ruoka vaan ei tule riittävän nopeasti tai oikeassa muodossa. Mutta muistanhan olla pakkosyöttämättä pientä raasua.

Erityisesti aion antaa itselleni armoa pullon ja korvikkeen suhteen. Jos tissi ei kelpaa, testataan lisänä pulloa. Äidinmaidolla tai korvikkeella. Jos pullo ei kelpaa, hyväksyn sen, että meidän ipanat taitavat olla huonosyöntisiä ja ihan muista hommista kiinnostuneita. Kalavaa’assa mökillä en aio enää lapseni kasvua seurata ellei siihen ole joku muu syy kuin se, että käyrällä pitää kiivetä. Soseita ruutataan sisään siinä vaiheessa, kun tuleva pötkylä osoittaa siihen kiinnostusta. Sekin lienee lapsentahtisuutta enemmän kuin pakkotissiruokinta 6 kk.

Rintakumia käytän, jos homma niin tisujen koostumuksen vuoksi vaatii.MEikäläisellä on aika haastavat nännit, mutta ehkä niissäkin on tapahtunut jotain kehitystä yhden käyttökerran vaikutuksesta. Tässäkin aiheessa ymmärrän nyt sen, ettei se imeminen muutu automaattisesti paremmaksi ja lapsi kasva paremmin, jos kumia ei ole. Kun se homma nyt saattaa olla kiinni ihan siitä perusruokahalusta. Eikä se pullo tai rintakumi välttämättä haittaa imuotteen kehittymistä.

Niin, oikeastaan muita linjauksia meikäläisellä ei taida ollakaan. Aika moni asia sujahti sopiviin uomiinsa Tärpästikkelin kanssa, joten mennee nytkin. Toki Kinderi voi olla se huonouninen ja allerginen masun itkijä, mutta sitten reagoidaan sen mukaan. Näihin en osaa ottaa kantaa, kun moisten asioiden kanssa ei tarvinnut tällä ekalla harjoituskierroksella paneutua. Nuori herra nukutetaan pinnikseen sivuvaunuun ja tarvittaessa hän pötkähtänee siitä sujuvasti viereen. Näin jatkunee imetyksen ajan ja sitten kiitos ja hei omaan huoneeseen ison siskon kanssa ukumaan. Tärpästikkeli saa Isojen Tyttöjen Sängyn tässä kesän aikana.

Kestovaippailuun en jaksa tälläkään kertaa lähteä (hyi hyi minua), paitsi jos jostain saankin suunnattoman puuskan. Vaatteissa herralle (siis jos hän on herra) siirtyy punaista ja varmaan pinkkiäkin. Hameet ja hörhöthommat piskin suosiolla kiertoon. Kantohommia katsotaan tarpeen mukaan, mutta kuumaan liinaan en ajatellut itseäni tälläkään kertaa kietaista.

Jotenkin jos johonkin itsessäni olen äitinä tyytyväinen niin siihen, että olen ja olemme yhdessäkin lähteneet aika monessa asiassa ehdottomuutta vastaan ja ”katsotaan mitä tulee” pohjalta. No, alun ruokintarallia lukuun ottamatta. Kun ei ole itselleen liian ehdoton, ei voi myöskään pettyä liiaksi. Joku voi tulkita tämmöisen vauvan kannalta ei niin ehdottoman orjallisen suhtautumistavan itsekkääksi, mutta minusta sitä äidin pitää ollakin. Kun mikään näistä laiskuudenosoituksista ei tarkoita sitä, etten leijonaemon raivolla haluaisi tulevankaan lapseni parasta.

Yksi terve, allergiaton, yleisiloinen, hyvin nukkuva ja supersuloinen mötkö on osoitus siitä, ettei me niin pahoja, vaikkei ehkä ihan oppikirja-, vanhempia ollakaan. En silti aliarvio tulevien hormonimyrskyjen merkitystä joka asian sekoittajana. Eli todennäköisesti stressaan jostain, ainakin imetyksestä ja koen sen koko mylläkän lähes yhtä raadollisena kuin puolitoista vuotta sitten.. Koita kestää muru.
Jännä on myös se, kuinka tehokkaasti monet noista vauva-ajan asioista on jo unohtunut. Aika moni asia tuntuu näinkin lyhyen ajan jälkeen tosi ruusuiselta (no, imetystaistelua en todellakaan ole unohtanut) ja helposti uomiinsa sujahtaneelta. Mikä ei todellakaan ollut totuus. Väsytti, itketti, vitutti, kolotti, puristi ja ihan vaan ahdisti välillä aika paljon.

Kuriositeettina opittuja asioita. Tärpästikkelin neljäs todellinen sana on niinkin looginen kuin tähti. Mistä ihmeestä tuo epeli on sellaisen oppinut?? Meillä ei ole kotona tähtiä, ei kirjoissa eikä loruissa. Tarhassakaan ei ilmeisesti tähteä hoeta. Ainoa vaihtoehto, mistä moinen omituisuus on voinut tarttua, on Teletapit. Pitkään aikaan ei ollakaan telkkarijuttuja harrastettu, mutta katsottiin viime viikolla DVD:tä kerran. Siellä Pai, tai kuka nyt olikaan, tassutteli maahan kuviota, josta muodostui tähti. Ja siitä kerrasta se sitten iskostui mieleen.. Tutkimattomia ovat neidin tiet…

Huh hellettä, rip rap raskautta

2011-06-10T11:38:00.000+03:00

Päädyin keskiviikkona neuvolalääkäristä sairaslomalle viikoksi. Mitään hälyyttävää ei ole ilmassa, mutta viikonloppuna alkoi selässä tuntuva supisturalli, selkää särkee muutenkin, uni on helteissä hukassa (aika yllätys ja meiltä kaikilta..) ja kohtu painaa istuessa kohtuuttomasti. Itse ajattelin, että parin päivän makoilu kaihtimien suojissa helteeltä piilossa tekee tehtävänsä, mutta lääkärityttö päätti, että viikko levätään jotta loppuun asti päästään kunnialla. Uskottava se kai on.

Nyt olen parina päivänä sitten uhmannut kuumuuttaa ja lenkityttänyt itseni sekä ottanut tunnin päiväunia. Tuntuu jo paljon paremmalta. Olen myös harrastanut toriaamukahveja ja torin kukkakauppiaiden sponsoroimista avokätisesti. Näinhän se kesä pitäisi viettää! Muru on työreissussa, joten illat Tärpästikkelin kanssa kyllä palauttaa oireet, jotta sikäli sairaslomailu taitaa olla ihan oikea juttu.

Muuten neuvolassa oli kaikki mallillaan. Masu kasvaa täsmälleen samalla käyrällä kuin edellinen, painoa tulee ihan samassa suhteessa (lähtöpaino tosin oli pari kg:ta suurempi..) ja ulkomuoto on turvotuksia lukuun ottamatta samansuuntainen. Topakka kohtuukokoinen masu (miten se alkuun tuntui niin valtavalta), kiloja tasaisesti myös persauksissa ja kaikkialla yläkropassa. Joten näiltä osin meikäläisen raskaudet tuntuvat kulkevat kovin samalla kaavalla.

Jos nyt jostain pitää eroavaisuuksia hakea, niin alkuvaiheen pahoinvointi oli nyt rankempi ja väsymys oli kaikennielevä. Tärpästikkeliä odottaessani olin voimieni tunnossa jaksamisen suhteen ja touhusuin kuin Duracel-pupu. Positiivista tällä kertaa on se, että verenpaineet on enemmän ala- kuin yläkanttiin. Alapaine huitelee välillä niin matalalla, että pyörrytys on vakkariseuralainen. Tissit tuntuisi nyt isommalta, mutta syy voi olla myös pari extrakiloa. Raskausarpia ei tälläkään kertaa vielä näy ja iho ja hiukset on hyvässä kuosissa. No, nämä kolutukset ja kipuilut on jo tässä vaiheessa kovempia, keski-ikäistyvä kroppa kun ei ihan tässä ajassa vissiin tokeentunut edellisestä rallista, joten paikat nitisee ja natisee liitoksistaan helpommin. Orava menee menee myös muuntajaan useammin, kun tässä arkirallissa ei juuri huilita, ja Muru huuhailee välillä kiitettävästi omissa maailmoissaan. Onneksi näitä hormonja voi toistaiseksi syyttää omasta epäasiallisesta käytöksestä.

Henkinen puoli tai raskauteen fokusoituminen onkin sitten eri mallilla. Tai lähinnä vatsaan kohdistuva huoli ja huomio on minimissä verrattuna edelliseen. Suurimman osan ajasta en muista olevani raskaana, jos ei joku fyysinen oire siitä ilmoita, niin huolettomasti päivät kiitävät. Kyse ei ole niinkään siitä, ettenkö huolehtisi tai välittäisi vaan siitä, että en yksinkertaisesti ehdi keskittyä näihin sisäisiin tuntemuksiin. Masua ei siis ole vehdattu eikä vahdattu eikä asukkaalle juteltu eikä lauleltu alkuunkaan samaan malliin. Tuleva isosisko pomppii mahan päällä ja kiljuu ympärillä jatkuvasti, joten yksi perheenjäsen lienee tulokkaalle etukäteen hyvin tuttu. Hyvää tässä tietysti on se, että huolien määrä on ihan eri luokkaa. Jos nyt sattuisi jotain, se tulisi täysin puskista. Toki nämä tragediat ympäristössä ovat hetkeksi pysäyttäneet ja muistinpa esimerkiksi senkin, että istukka on edelleen rahtusen kohdunsuulla ja viime ultrassa istukka oli pieni, mitä se voikaan sitten tarkoittaa. Heinäkuun alussa on yksi kontrolliultra, jospa sitten oltaisiin selvillä vesillä.

Mitäs muuta. Näillä viikoilla Tärpästikkeli oli jo kääntynyt lähtöasentoon, tämän tulokkaan suunnasta ei ole mitään käsitystä. Tutinaa ja kuopsutusta tuntuu nivusten suunnalla ja loogisesti ajattelisin, että jalat siellä jumistää. Olikohan muuta. Suodenvedot, samat. Valkovuodon määrä, mahtava eli sama. Turvotukset, eri. Huomaan jo nyt, että kesä ja kuuma turvottaa ihan eri tahtiin. Sikäli talvivauvan loppuodotus oli aika mukavaa. Aamupaino on tällä hetkellä pari kiloa alempi kuin iltapaino, mietinpä vaan, mikä on tilanne elokuussa! Jos tätä menoa jatkuu, ehdin kerätä nesteturvotuskiloja toisen mokoman, vaikka kokonaissaldossa mennään tällä hetkellä + 8 kg:ssa.

Ettei tämä olisi vain leppoisaa raskausrepostelua, kirjaanpa jälleen yhden huonoakin huonomman uutisen. Yksi läheisimmistä ystävistäni ilmoitti toissapäivänä, että hänellä on todettu kohdunkaulan syöpä. Ei mitään muutoksia vaan puhdas ja varma syöpä. Ikää 37 v, sinkku, toiveessa parisuhde ja perhe. Mahdollisuus perheeseen riistetään ensi viikolla leikkauksessa, koska joka tapauksessa kohdunkaulasta lähtee niin iso osa, että normaali raskaus on todennäköisesti mahdotonta. Mahdollista on myös menettää koko kohtu ja munasarjat samalla. Riippuu levinneisyydestä. Ystäväni yrittää tsempata itseään juuri nyt, vielä alkushokin kynnyksellä, ettei hän lapsia oikeasti haluaisikaan, että tämä ratkaisee asian ”kätevästi”. Tänään lupasin kokata hänelle grilli-illallisen ja tarjota loppumattoman määrän kuohuvaa, jotta asiaa voidaan puida rauhassa. Käydään naiset säännöllisesti niissä papa-kokeissa.

Ei ole sanoja

2011-06-04T13:29:00.000+03:00

Miten helvetissä on mahdollista, että jälleen tuttavapari menetti hartaasti odotetun esikoisen. Kohtuun, viikolla 34. Kolmas kerta reilun kuukauden sisällä. Tilastollisesti näin ei todellakaan pitäisi tapahtua. Ihan absurdia.

Kyllä. Pelottaa. Lasken liikkeitä vatsasta. Viime yönä kävin katsomassa monta kertaa hengittääkö Tärpästikkeli.

Miten ilo voikaan vaihtua niin nopeasti suurimmaksi mahdolliseksi suruksi.

Hjuumoria

2011-06-03T08:52:00.003+03:00

Taaperoikäisen natiaisen kanssa ei ole tylsää, se on selvä monella tapaa. Jatkuva riemu uusista asioista, kurkkiminen kulmien takaa, tahaton säikähtely ja muiden pelottelu ovat meidän neidin käsitys huumorista. Välillä tuntuu, että kaikki toiminta tähtää maksimaaliseen kikatuksen aikaansaamiseen itsellä ja muilla. Takuuvarma naurattaja on sormihahmo Hapsis Hassiainen. Kannattaa tsekata ohjeet netistä.. Tyypille on jopa Facebook-ryhm (mikä ei liene nykypäivänä yllätys).

Neiti osaa järjestää sitä huumoria kyllä ihan tarkoittamattaankin. Aina ei edes tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.. Kuten tässä pari päivää sitten. Yksi neidin tärkeimmistä puuhista nykyään on kaappien ja laatikoiden koluaminen, tietenkin. En jaksa olla niin turhan tarkka, koska neitiä yleensä myös järjestää tutkimansa tavarat takaisin paikoilleen. Makuuhuoneemme yöpöydän laatikot ovat ehtymätön aarreaitta, koska sieltä löytyy Maman hiuslenksuja, korvatulppia, puhelimien latureita ja suurimpia aarteita, nenäliinoja.

Toissa päivänä norkoilin itse yläkerran koneella ja neiti oli normaalilla tutkimusretkellään makuuhuoneessa. Alakerrassa soi ovikello ja pian mummon ja vaarin äänet kuuluivat portaissa. Riemastunut neiti lähti kuin hauki rannasta portille tulijoita vastaan. Aarteet molemmissa käsissä. En niitä sen tarkempaa katsonut, mutta olisi pitänyt. Portilla mummon syliin kurkotteli aurinkoinen Tärpästikkeli toisessa kädessään vanhan äitiyspakkauksen kondomipino ja toisessa kädessä puteli liukuvoidetta. Siellähän ne olivat maanneet pölyttymässä yöpöydän laatikon perällä neidin syntymän jälkeisistä, ei alkuun niin sujuvista, seksin uudelleen aloittamisen hetkistä lähtien.. Mummo piti naaman peruslukemilla, mutta vaarin ilme oli näkemisen arvoinen, kun neiti esitteli ylpeänä höpöttäen löydöksiään.. Meneekö tämä kategoriaan luurankoja kaapissa?

Mental note: muista siivota edes kerran vuodessa.

Sairaskertomus

2011-05-31T10:35:00.003+03:00

Tärpästikkeli järjesti äidille kohtuullisen ikimuistoisen paluun työreissulta. Matkasta voin todeta lyhyesti sen verran, että hienosti jaksoin raahustaa kolme päivää aamusta iltaan, dinnerit päälle ja vielä lyhyillä yöunilla. Ihmeellisesti niitä voimia vain riittää, vaikka etukäteen kuvittelin olevani ryhmää hidastava luuska. Ei supistuksia, ei juurikaan kolotuksia eikä edes väsyttänyt. Paitsi tietysti kotona.

Lauantaina palatessani kotiin vastassa oli vaippahemuli yöpaidassa ja valmiina petiin, joten jälleennäkeminen jäi pikaiseksi nukuttamiseksi. Muru ei ollut raportoinut minkäänlaisista flunssa- tai muista oireista, joten tuleva yö ja päivä tulivat niin sanotusti puskista. Nimittäin parin tunnin nukkumisen jälkeen alkoi ralli. Neiti heräsi jatkuvasti itkemään. Mikään asento, varsinkaan vaakataso, ei ollut hyvä. Vuorotellen kävimme pientä rauhoittelemassa, mutta lopulta ainoa vaihtoehto oli kantaa neitiä sylissä ympäri taloa. Välillä raasulainen vaipui uneen rinnan päälle nojatuoliin ja välillä onnistui nukkuminen vuoroissa jomman kumman rinnalla, kun tuimme itsemme tyynyillä sänkyyn istuvaan asentoon. Kuumetta ei tuntunut eikä oikein mitään muutakaan oiretta, mutta ensimmäistä kertaa neiti oli selkeästi sairas ja todella tuskainen.

Aamulla neiti oli veltto ja alistunut nyytti, vinkuva ja hinkuva ja viimeisillä voimillaan happea haukkova pieni otus. Tilanne huononi jatkuvasti ja minä olin päräyttämässä jo suoraan ensiapuun, mutta Muru halusi kuitenkin mennä päivystävän lääkärin kautta. Tässä vaiheessa pamahti jo kuumekin lähelle 39 astetta. Lääkäri-setä totesi välittömästi vakavan hengitysvajeen, olisikohan obstruktio oikea sana. Terveystalossa yritettiin tilanteen laukaisua Ventolinella, mutta homma ei helpottunut, joten osoitteena oli Taysin lastenpäivystys.

Sairaalassa homma toimi hienosti, jonoja ei ollut liikaa ja tilaa päästiin helpottamaan heti sarjatulituksella Ventolinea. Samalla otettiin verikokeet sun muut keuhkokuumeen poissulkemiseksi tai toteamiseksi. Voin vain todeta, että kuumeisen väsyneelle, mutta perusluonteeltaan aktiiviselle otukselle kolme jytkyä sarjaa keuhkoja avaavaa lääkettä, jolla on myös piristävä vaikutus, on lähes vaarallisen aktivoiva annos. Neiti meni polilla lääkesarjan jälkeen kirjaimellisesti päin seiniä. Keuhkot saatiin avattua, mutta päätön kohkaus aiheutti samassa tahdissa lisää hengenahdistusta. Sen verran tiukka oli tilanne, että osastoseuranta olisi ollut suositus tilanteen lauettuakin. Murun ammatti ja sairaalan läheisyys painoi onneksi sen verran, että päästiin lopulta kotiin. Diagnoosi oli lopulta RS-viruksen aiheuttama obstruktiivinen keuhkoputkentulehdus. Jos näitä hengenahdistuksia alkaa liittymään flunssaan, on infektioastma diagnoosina lähellä. Toivotaan kuitenkin, että kyse oli kertahommelista.

Kotona neiti oli vielä ihmeen pirteä ja nukkui yön puoli-istuvassa asennossa kuin tukki. Eilen tarvittiin vielä avaavaa lääkettä, mutta muuten homma on menossa parempaan suuntaan. Keuhkoissa rohisee ja pihisee ja neiti yskii kuin ketjupolttaja, mutta yllättävän pienellä tästäkin ilmeisesti selvitään.

Lisämausteen tähänkin hommaan teki neidin syömättömyys ja juomattomuus. Lauantain saldona oli kokonaisuutena puolikas pinaattilettu, yksi pillimehu ja pieni pikari vaniljajäätelöä. Tuli ihan vauva-ajat mieleen, kun sairaalassa vahdattiin neidin syömistä ja juomista ja peloteltiin nenä-mahaletkulla, jos nestettä ei mene sisään. Painoa kun on edelleen tosi vähän (9 kg tasan), tälle puolelle ollaan herkästi tekemässä jotain. Nestettä pitäisi tämän ikäisellä mennä 900 ml, ihan minimissään 600 ml. MEillä on tekemistä tuossa 600 ml:ssäkin ihan normipäivänä. Ihme ja kumma, itse en tähän aiheeseen enää juurikaan reagoi, kun olen jotenkin niin tottunut ja nähnyt, että kyllä neiti taas syö ja juo, kun olo kohenee. Ja tuollakin normijuomisella pysyy hyvin tolkuissa. Mutta tottahan se on, että pieni kuivuu helpommin, joten ei tuota asiaa nyt täysin voi sivuuttaakaan.

Jotta näin. Nyt Tärpästikkeli on taas oma itsensä, poissa tarhasta ja pomputtaa mummoa kotona sen minkä ehtii. Huomenna sitten paluu normaaliin arkeen ja babyhalerin kanssa tarhaan. Sellaista on ollut meno viime viikkoina, että piti oikein Vau:sta käydä katsomassa, millä viikolla tässä raskaudessa mennäänkään. Niin on uusi maha-asukki ollut paitsiossa maman askareissa, että ihan hävettää. Loppuviikon teemana on bondata paremmin, jutella ukkelille ja muutenkin ottaa hieman rauhallisemmin..

Rakennusmestari

2011-05-25T11:48:00.000+03:00

Varoitus. Seuraava tekstipätkä ja kuvat sisältävät häpeilemätöntä oman lapsen ihastelua. Kun nyt tuli niistä palikoista puhe tuossa edellisessä postauksessa, niin kaivoin kamerasta pari liikuttavaa esimerkkiä neidistä mielipuuhissaan.

Näitä ei nyt ole tuotu tähän siksi, että tahdon esitellä lapseni hämmästyttäviä taitoja tai kehuskella selkeällä arkkitehtiaineksella. Ei se taida muuten arkkitehti niitä torneja lopulta edes rakentaa.. Minusta on vaan kertakaikkisen liikuttavaa, että siitä pienestä vastahankaisesta rääpäleestä on kehittynyt Iso Tyttö, joka tekee jo Isojen Lasten juttuja ja touhuaa itsekseen. Olen myös äärimmäisen tyytyväinen siitä, että neidiltä tuntuu löytyvän keskittymiskykyä tehdä tällaisia juttuja. Tähän asti meno on ollut enemmän orava muuntajaan -tyyppisiä reaktioita välittömästi, jos joku juttu ei onnistu. Edelleenkin palikat lentävät usein kaakkoon, jos kaksikaan ei mene juuri oikealla hetkellä päällekkäin. Mutta välillä löytyy keskittymiskykyä tehdä ja opetella asioita aina uudestaan ja uudestaan, kun pino sortuu. Näistäkin tätä korkeampaa neiti treenasi ainakin puoli tuntia ennen kuin oppi, että kaikenmuotoisten palikoiden päälle ei voi laittaa kaikkea ja välillä homma vaan menee nurin, mutta kun uudestaan yrittää, sitä saattaa jo onnistuakin.

Olkoon loppukaneettina vielä toteamus, että tämä kehityksen seuraaminen taidossa kuin taidossa on ihan mahtavaa. Välillä huomaan, että joku taito on hiotunut tarhapäivän aikana jo ihan eri mallille kuin edellisenä päivänä ja seurauksena on tirisevä liikutuksen tunne, kun tajuan, kuinka nopeasti aika kuluukaan ja kohtahan tuo Nakki Nallikainen opettelee jo konfirmaatiolauluja. Samalla tiedostan edelleen, että minä ja me vanhemmat olemme itse niitä pahimpia tuomitsijoita minkä tahansa asian vertailussa tai vehtaamisessa. Turha knoppailla jonkun taidon opettamisessa, hommat luiskahtavat haltuun juuri silloin kuin kullekin natiaiselle on sopivaa. Tämä naiivi toteamus tähän vain siksi, että muistaisin itse pitää näppini erossa kaikesta turhasta opettamisesta ja kehityksen vehtaamisesta. Siihen on niin pirun helppo sortua.

Ja miksi helkkarissa tuohon kuvan alle jää nuo valkoiset palkit, vaikka kuva on transparent. Mur. Taidot ruosteessa.

Stressaisinko vai enkö?

2011-05-23T13:21:00.014+03:00

Jonkun lähteen mukaan yksivuotiaalla on keskimäärin kolmen sanan sanavarasto ja puolitoistavuotias puhuu jo kahden sanan ”lauseita”. Meillä neiti Nakki Tärpästikkeli sanoo täsmälleen ja vain kolme sanaa, jotka ovat olleet hallussa jo useamman kuukauden. Äiti, isi ja EI. Tästä ei ole menty eteenpäin, jos ei tavuja lasketa. Hattu on ha, pupu on pu, tutti on tu ja sitä rataa. Mutta varsinaisia sanoja ei tule loruttelemalla, "osaako Nakki sanoa kissa" –maanitteluilla tai muillakaan kepulikonsteilla.

En ole ihan oikeasti huolissani, ikää on vasta vuosi ja neljä kuukautta, mutta tämä on selkeästi meikäläiselle seuraava potentiaalinen sudenkuoppa, jota voisin alkaa vahtaamaan ja sitten liukua stressaamisen puolelle.

Neiti ymmärtää ihan julmetusti, eli siinä mielessä en ole huolissani. Tekstiä myös tulee omalla Nakki-kielellä enemmän kuin laki sallii tai olisi edes tarpeellista. Tarhan tätien aidosti huolettomina tokaisuina ja mitään tarkoittamattomina lausumat ”Nakki se puhua papattaa niin mahdottomasti, mutta me ei ihan ymmärretä tätä kieltä ” kommentit ovat tietysti hallaa minulle, jonka mielestä tuon superlahjakaan ja kehittyneen neidin pitäisi tässä vaiheessa puhua jo melkein kirjakieltä. No ei tietenkään pitäisi.

Jostain muistan myös lukeneeni, että motorinen ja kielen kehitys menevät hieman ristiin tai paremminkin eri tahtiin. Eli jos meno ja liikkumisvaihe on kova, puheen harjoittelu saattaa jäädä. Motoriset hommat neidillä on todellakin hallussa. Näitä on vaikea määritellä mikä taito on hyvällä tai huonolla mallilla (se ei ole siis todellakaan itsetarkoitus), mutta monesta kiipeämiseen, juoksemiseen, tasapainoon tai hienomotoriseen hommaan liittyvästä askareesta ja niiden sujumisesta voisi päätellä, että tämän likan lahjat on enemmän sinne suuntaan. Tai paremminkin niin, että ne taidot kehittyvät juuri nyt vauhdilla ja niiden harjoittelu on neidille sitä mielekkäintä hommaa. Minusta on esimerkiksi käsittämätöntä, että tuo aktiivinen pikku apina kokoaa palikoista itseään korkeampia torneja ilman apua ja sitkeästi keskittyen. Joten kai se on pääasia, että kehitystä tapahtuu jollain rintamalla.

Olen tässä itse se pahin ongelmanaiheutta, kun odotan niin malttamattomana jonkinlaista puheen alkamista. Neidin metkut ja hommat on sellaisia Kummeli-tyyppisiä episodeja, että asioille ja tarinoille olisi kiva saada sisältöä hyvin
komediallisen ilmaisun lisäksi. Kuka se olikaan kärsimätön? Sovitaanko kuitenkin niin, etten ala kimpoilemaan tästä asiasta tämän enempää.

Muoks*
Ja jos joku ei ole vielä nähnyt tätä kaksosherrojen keskustelua niin kannattaa tsekata, kyllä se kommunikointi onnistuu hienosti ilman sanojakin!

Asialista

2011-05-19T10:33:00.001+03:00

Kohta 1: nukkuminen. Millä tuon virkeän aamuapinan saa nukkumaan hieman pidempään? Neidin sisäinen kello herättää tasan kello 06.00. Maailmankirjat on sekaisin, jos kiekaisu kuuluu vasta 6.04. Illalla hän kyllä roikkuu yläkerran portissa riutuvana jo varttia vaille kahdeksan ja pyytää päästä nukkumaan. Tuutulaulua ei tarvita, kun neiti kääntää Mamalle kylkensä ja vetää pupun kirjaimellisesti korville. Taitaa olla muuten pieni vihje.. Olemme kokeilleet siirtää nukkumaanmenoa, ei auta. Ainoa apu lienee oman rytmin muuttaminen ja nukkumaanmeno viimeistään klo 22, mutta kun illalla on niin kiva puuhastella kaikkea oleellista.

Kohta 2: järkyttävät suonenvedot. Ne ovat tulleet takaisin. Toivoin, ettei tätä ensimmäisen raskauden oiretta ilmaantuisi, mutta aamuöisin pompin useamman kerran ylös sängystä helpottamaan kramppia. Mikään muu kun ei auta kuin jalkapohja tiiviisti lattiaa vasten ja koko paino jalalle. Krampit on tällä hetkellä niin rajuja, että laukeamisen jälkeen jalkaan jää vielä kipu, mikä tietysti vaikeuttaa uudelleen uneen vaipumista. Tuloksena on entisestään tummenevat silmänaluset. No, totunpahan taas yövalvomiseen.

Kohta 3: selkärangaton mato -oireyhtymä. Olen hiilihydraattinarkkis eikä minulla ole edelleenkään itsekuria rajoittaa mutustelua. Toisaalta en mutustele karkkia, sipsejä tai roskisruokaa vaan mätän ihan leipää ja eiei-katergoriasta pullaa ja herkkuani omppuja vaniljakastikkeella. Päivittelen edelleen, miten ihmeessä tämä vartalon muutos voi tuntua nyt toisella kertaa näin hankalalta. Tai tietenkin siksi, että ne muutamat jääneet raskauskilot oli niin hankala kadottaa enkä haluaisi samaan kurimukseen. Kuulostan taustani perusteella kiittämättömältä kantturalta, kun en suhtaudu kaikkiin raskauden osa-alueisiin ihan samanlaisella innolla ja sallimuksella kuin ekalla kertaa. Nautin raskaudesta monella tapaa äärettömän paljon, enemmänkin kuin ekalla kertaa, erityisesti tästä levollisemmasta ja huoli vapaasta asenteesta, mutta nämä konkreettiset muutokset ja osittainen olon tukaluus hieman tökkivät..

Toisaalta olen tehnyt päätöksen, että tämä raskaus ja tuleva imetys- ja pesimisaika mennään nyt sitten hunningolla. Kun ollaan taas natiaisen numero II kanssa selvemmillä vesillä, arvioidaan kokonaistilanne, vauriot ja tehdään suunnitelma tai paremminkin neljänkympin kokonaishuolto tarvittavine toimenpiteineen. Ehhh, mistä kaupasta sitä itsekuria saikaan ostaa.

Kohta 4: vaunut. Tsekkasin uudelleen huuto.netin ja anteeksi vaan. En ymmärrä, miten pari vuotta käytössä olleista Vibeistä, jossa myyjä myöntää olevan kulumia, voi pyytää lähtöhintana 600 € ja osta heti –hintana 700 €. Sillä siis todellakin saa uutuuttaan hohtavat vastaavat kaikilla herkuilla netistä tilaamalla. Pyytää saa toki mitä tahansa, mutta minusta huuto.netin ja vastaavien idea on siinä, että hyväkin tavara hinnoitellaan kohtuullisesti. Silloin tehdään kauppoja ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Kohta 5: nettishoppailu. Hokasin yhden blogin suosituksista nettikaupan www.asos.com, jossa kommentoijan sanojen mukaisesti oli todella hyvä mammavaatevalikoima. Mekkoja, paitoja, uikkareitakin. Kyllä vaan, paikkansa piti vinkki ja joku reipas nuorimies pakettipalvelusta saa kuskata meille parilla sadalla eurolla mammarompetta. Mahtui mukaan kyllä yhdet Ugg:n flip flopitkin. Ullekasista tilasin neidille pari hauskaa kesähattua ja toinen reipas poika kuskaa brittiläisestä kosmetiikkakaupasta Korresin luomukosmetiikkaa ja Redkenin shampoita poskettoman kohtuulliseen hintaan. On tainnut nyt Mamalla lähteä taas Visa lapasesta, kun palkka juoksee. Shoppailijana olen oikeastaan tämmöinen kertarysäyttelijä. Hommaan kerralla tarvitsemat tavarat päästä varpaisiin ja sitten pistän hamstrausvietin uinumaan.

Kohta 6: lentäminen. Ensi viikolla luvassa on työmatka Puolaan. Kuka joutuu työmatkalle Puolaan? Asenteessani on nyt jotain vikaa, koska kuvittelen tämän olevan viimeinen ulkomaanmatkani noin tsiljoonaan vuoteen ja että sitten päädyn Puolaan.. Gdansk on todennäköisesti aika jees historiaa henkivä kaupunki ja aina on kiva mennä jonnekin, missä en ole aikaisemmin käynyt. Ehkä tässä asenteessa on osa sitä, että hieman lentäminen tässä vaiheessa arveluttaa. Vointi on mitä mainion, ei supista eikä nyt niin hirveästi kolotakaan, mutta ensi viikolla mennään kuitenkin jo viikkoa 27 (luulisin, sisäinen laskuri on aina ihan hukassa) eikä olisi kiva, jos reissussa sattuisi jotain. Murun kanssa voisin lentää vaikka Kiinaan (en niinkään kirjaimellisesti vaan matkan pituudennäkökulmas) kun tuki ja turva olisi mukana, mutta yksin komplikaation kourissa sairaalassa Puolassa ei kuulosta järin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Lopetan ajattelun tähän.

Kohta 7: mental note: vakuutus. Muista hoitaa syntymättömän lapsen vakuutus Kinderille. Viikko 27 on viimeinen aika hakea sitä. Minne tämä aika oikein hurahti??

Vaunuhommia ja viikonloppua

2011-05-16T11:15:00.000+03:00

Suomi on maailmanmestari, mutta maanantai tuntuu silti maanantailta. En osallistunut kollektiivisen televisiontuijotukseen, koska olen urheiluasioissa ikuinen pessimisti enkä uskonut Suomen voittoon, ja koska Muru on työmatkalla ja kuvittelin meneväni aikaisin nukkumaan ja herääväni aamuvirkun kanssa virkeänä. Pieleen meni kaikilta osin. Vehtasin tuloksia sydän pamppaillen sängyssä puhelimesta ja makasin tuloksen selviämisen jälkeen virkkuna kuin käki. Neiti posotti unta koko yön klo 20 – 6.30, mutta minä kierin ja pyörin ja väänsin. Unen laatu alkaa näemmä jo huonontua, kun masu kiristää ja puristaa ja vessahätä iskee jälleen useamman kerran yössä. Ihmeen virkeä olen silti ollut hemoglobiinista ja jatkuvista noin 6-7 tunnin unista huolimatta.

Muru on kurssimatkalla useamman päivän. En muistanutkaan, miten rankkaa pienikin yksinhuoltajuuspätkä on, varsinkin mahan kanssa. Neidin kanssa sujuu kyllä kaikki mallikkaasti, hän syö, nukkuu, leikkii ja touhottaa kuin unelma, mutta kun oma olo on kankea, toleranssi pieneenkin sujumattomuuteen on tosi huono. Päivä aamusta iltaan yksin ilman apukäsiä ottaa myös mahan päälle. En omasta mielestäni tunne supistuksia, mutta monenmoista kiristystä ja kolotusta riittää kyllä nostelupäivän päätteeksi. Ja ai että tuo pieni ovela otus osaa käyttää hyväkseen äidin kömpelyyttä. Vaippaa vaihdetaan tyypillisimmin lattialla äitiä tai sohvanreunaa halaillen ja siitä on äärimmäisen näppärä karata kontallaan olevaa mammaa karkuun. Oi sitä oivaltamisen riemua, kun perässä taapertavan äidin päästää lähelle ja taas voi kirmata karkuun pylly paljaana. No, eihän siinä voi itsekään kuin hilpeänä toisen riemua katsella, vaikka sisäisesti kuinka kiehuisi.

Murun työmatkan ja kurssin alkaminen sunnuntaina sai aikaa myös sen, että eilen aamuna tälläsin itseni työkuntoon ja pakkasin neidin autoon vain ajaakseni läheiselle kaupunkiin vievälle väylälle ja ihmetelläkseni työmatkaliikenteen vähyyttä. . Aika nopeasti päättelin, että nyt ei olekaan maanantai, mutta kävimme sitten sunnuntaiaamun ajelulla klo 7.30. Pää lyö siis selkeästi tyhjää, mutta jos kurssi alkaa epäloogisesti sunnuntaina ei kai ole ihme että sitä pitää jo maanantaina...

Sitten varsinaiseen asiaan. Olin jo hetken sitä mieltä, että meille ei tuplarattaita tarvita, kun neiti pääsi siirtymään lähitarhaan ja hankalimmat matkanteot eli juuri tarhamatkat taittuvat vaikka kaksi sylissä. Mutta aika nopeasti tajusimme, että ilman kahta natiaista kuljettavaa järjestelmää olemme aika sidottuja kotiin erityisesti silloin, kun paikalla on vain toinen meistä. Autolla nyt pääsee liikkumaan, mutta ilman autoa jo kaupassakin alkaa olla hankalaa. Yhdessä ei lenkkeiltäisi ja seisomalaudalle puolitoistavuotias taitaa olla aika pieni, siis pidemmille matkoille.

La marssimme BabyStyleen vähän tarkastelemaan vaihtoehtoja. Itse olin jo etukäteen sitä mieltä, että leveitä hyökkäysvaunuja ei hankita vaan natiaiset kerroksittain. Phil&Teds merkiltä löytyi vauhdikkaita vaihtoehtoja ja lopulta vaaka kallistui Vibeen. Oli Murun mielestä riittävän linjakasta ja minusta taas vaunukopan osuus vaikutti hieman reilummalta kuin Expolrerissa. Tarkoitus kun olisi, että nämä toimisivat sitten puhtaasti myös vauvan vaunuina kun tärpästikkeli ei ole mukana. Tätä tosin itse hieman epäröin, toimiiko tuplaraattaaksi tarkoitettu ratas kunnon vaununa yhdelle. Oikeastaan ainoa, mitä tältä osin arvon on nukkumisominaisuudet, mutta jospas nyt hankkisimme lisäksi jotkut retrohenkiset parvekevaunut..

Hankintaa ei vielä la tehty, kun päätimme, että vanhoista pitää päästä ensin eroon. Nythän meillä on Teutonian Spiritit, joita käytämme harvoin, ja Gessleinin Sfiftit, jotka jäävät. Ei muuta kuin vaunujen puunaus kotona, kuvat ja kaupantekoon huuto.nettiin. Olen kaupannut kyseisessä paikassa yhtä sun toista hoitopöydästä sohvaan ja muihin huonekaluihin ja aina yllätyn, miten hienosti homma toimii. Kun hyvän tavaran hinnoittelee oikein, kauppa käy. Näin tälläkin kertaa. Vaunut menivät kaupaksi ilman huutokauppaa osta heti –hinnalla. Joten nyt meillä ei ole vanhoja eikä uusia vaunuja. Tarttis varmaan tehdä jotain.

Vaunukaupassa paketti Vibejä kantokopalla ja suojilla maksaa lähemmäs 1000 € eli törkeän paljon. Olin oikeastaan edellisen nettikauppatilauksen jälkeen päättänyt, että seuraavat hankinnat tehdään kaupasta, mutta googlaus sai muuttamaan mielen.. Hups vinkkasi omassa blogissaan brittiläisestä Practical Pushchairs kaupasta, jossa kävin vertailemassa vaihtoehtoja. Kun hinta koko paketille jää reilusti alle 700 €, otamme kyllä riskin ja tilaamme vaunut sieltä. Toivotaan parasta. Lisävarusteita ja värivaihtoehtojakin on ihan eri lailla kuin Suomessa. Joten jälleen on kanta muuttunut tässäkin asiassa parissa viikossa noin 180 astetta.

Maha jytisee ja tytisee. Melko vilkas otus tuntuu siellä majailevan. Toteanpa jälleen, että istukan ollessa ihan eri paikassa, liikkeetkin tuntuvat ihan eri tavoin. Tai sitten se on vaan tulevan jalkapalloilijan voimanosoitusta. Päätös hiilareista sun muista järkiasioista on edelleen retuperällä, en ole kasvattanut viime viikkoina itsekuria, jota voisin esitellä. Leipä maistuu ja on kiireessä niin petollisen helppoa ”oikean ruuan” sijaan. Vaaka meni onneksi rikki, joten todellisuutta voi paeta seuraavaan neuvolaan asti.

Mikä ihaninta, nautiskelimme perjantaina fine diningia Murun kanssa. Hommaan oli ihan syynsä, Murunen sai viran, mikä ei julkisella puolella näinä aikoina ole ”nuorelle” lääkärille ihan läpihuutojuttu. Minä pääsen samalla pälkähästä kun ei tarvitse miettiä, tuleeko muutto pienemmälle paikkakunnalle työnperässä jossain kohtaa ajankohtaiseksi. Joka tapauksessa viimeisen puolentoista vuoden ravintolakeikat kaksin tai ystävien seurassa ovat olleet pikaisia hutaisuja jossakin ketjuravintolassa, mutta nyt pääsimme testaamaan tämän kaupungin yhden tuoreimman puheenaiheen. Mahtavaa! Vielä kun olisin viiden ruokalajin päälle saanut nautiskella valitun viinipaketin, olisi homma ollut täydellinen. Näinkin se oli 10 + ja pieniä siemauksia maistoin joka viinistä Murulta.

Ulkoilmaeläjän määritelmä ja muita tokaisuja

2011-05-10T15:14:00.002+03:00

Nyt on lämmintä ja kuumaa näillä leveysasteilla. Neiti Nakki nauttii, kun ulos pääsee ilman pukeutumisrallia ja joustavissa vermeissä = pääsee lujempaa. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä neiti on tyyppiä ulkoilmaeläjä. Tämän voi päätellä ainakin seuraavista. Aamulla kun laskeudumme pyjamassa pupu kainalossa alakertaan, neidin askeleet suuntaavat ensimmäisenä istumaan oven eteen kuin pikku-Buddha. Siitä sitten yritän houkutella neidin aamutoimiin, yleensä onnistumatta. Ylipäänsä neiti parkkeeraa sinne ovelle norkuamaan kun mikä tahansa tähdellinen muu tekeminen loppuu. Jos joku erehtyy pitämään ovea auki tai roikkumaan ovenraossa jutustelemassa, neiti on viivava kuistilla, oli varustus mikä tahansa.

Kun ulos päästään, sitten pitelemistä riittääkin. Naapurissa asuu hurmaava kuukauden neitiä vanhempi nuorimies, joka leikkii sivistyneesti omassa pihassa juuri sillä asialla, joka käteen sattuu tai annetaan. Meillä neiti ampaisee nimenomaan sinne naapurin tontille tonkimaan ja käyttämään hyödyksi mitä tahansa leluksi kelpaavaa, joka on aina mielenkiintoisempaa kuin omasta pihasta löytyvät. Mikään lelu ei myöskään pitele neitiä paikallaan vaan pääsääntöisesti viiden minuutin reviirin tarkastuksen jälkeen kohteena on naapuruston isompien lasten leikit, toisen talon päädystä löytyvä hiekkis ja keinut ja nykyisin myös läheisen tarhan (oman tulevan) houkuttelevat laitteet. Taaperrus haluttuun kohteeseen on yllättävän päämäärätietoista j nopeaa..

Tarhassa tämä innokkuus ilmenee niin, että kun muut nuorimman ryhmän pingviinit pesivät hiekkalaatikon ympärillä rauhassa, neiti viipottaa ympäri aidattua aluetta ja on yleensä jossakin laitimmaisessa nurkassa yksin kepinhakumatkalla tai jälleen isompien perässä. Tarhasta lähdetään suosiolla Maman sylissä kotiin, paitsi pihalta. Kotona sisälle ei saa millään vaan luvassa on lähes aina äksänä sylissä huutava otus. Näistä päätellen neiti on siis varsin ulkona viihtyvää sorttia, tosin niin taitaa olla jokainen natiainen. Hankalaksi homman tekee vaan se, että tämä tapaus on niin vahdittava, rauhallista leikkimistä ja paikallaan pysymistä ei tunneta. Miten ihmeessä naapurit saavatkin sen sulosilmän pysymään paikallaan..

Äitienpäiväkin meni. Leppoisasti. Aamuista sipinää ja supinaa, kaksi hiippailevaa hahmoa, onnittelulaulu toiselta, pupupommitusta herätykseksi toiselta. Muru oli saanut neidin piirtämään ensitusseilla tietenkin varsin viehättävän kuvan. Selkeää taiteilija-aineista. Muuten päivä oli leppoisa ja lämmin, mikä riittikin tekemään siitä täydellisen. Pihan siivoilua, neidin metsästystä naapureiden pihoilta, lököttelyä ja pientä passausta riippukeinuun, grillimurkinaa ja jatkuvasti auttavat Murun kädet. Siinä oli jo aineksia täydelliseen päivään.

Lauantaina lapsettomien lauantai kulki mielessä, mutta jotenkin eri tapaa. Lapsettomuuden muisto on edelleen minussa vahvana silloin kun alan ajatella asiaa. Mutta hämmästyksekseni huomaan, että asia hiipuu ja hiipuu muistonakin. Yritän vaalia kokemuksiamme tietyllä tapaa oikeasti arvokkaina opetuksina ja asiana, joiden puolesta olemme yhdessä taistelleet, mutta nyt me olemme vaan ihan tavallinen perhe hulinoineen. Merkillistä, miten sitä mukautuu. Muistot eivät kulje mukana enää niin vahvoina kuin luulin niiden kulkevan.

Konkreettinen raskausongelma vaatii ratkaisua. Hemoglobiini tosiaan huitelee 100:ssa ja raudalla en näytä saavan sitä nousuun. Raudan syömistä pitää myös aika tarkkaan kontrolloida kilpirauhaslääkityksen kanssa, joten olen pienoisen ongelman edessä. Miten saan veriarvot nousuun. Nimittäin jos näillä arvoilla mennään synnytykseen asti, olen synnytyksen jälkeen kirjaimellisesti haamu ja vakavan anemian kanssa kamppaileva = väsynyttäkin väsyneempi. Taidan kilauttaa neuvolaan.

Iltahupia

2011-05-05T21:22:00.000+03:00

No niin, kroppaskitsoilujen lomaan jotain ihastuttavasti omaa mieltä piristävää. En tiedä, mikä on juuri nyt sekä hupaisampaa että hellyttävämpää kuin mies, joka keksi keinon leikata nukahtaneen lapsen kynnet. Meillä ei Tärpästikkelin kynsiä pääsääntöisesti leikata ilman melko suurta draamaa, joten nyt mies kehitti uuden tekniikan. Kun neiti nukahti, Muru vetäisi otsalampun päähänsä, laski pinnasängyn laidan ja ryhtyi hommiin. Sormi ja varvas kerrallaan, sitten tauko ja pieni odotus, että neiti vaipuu taas syvään uneen, uusi kynsi, tauko ja sitä rataa.. Nyt tääällä otsalamppu edelleen päässä rintaansa röyhistelee itseensä melko tyytyväinen mies. Hyvä Muru! Kyllä mies on välillä fiksu.

Maha, paino, ruoka, raskaus..

2011-05-05T15:06:00.000+03:00

Olen kehittänyt itselleni pikavauhtia naisellisen, osittain turhamaisuutta hipovan kompleksin. Olen tässä jo useampaan kertaan tyytyväisenä todennut, että tässä raskaudessa painon nousu on pysynyt kohtuullisissa lukemissa, vaikka vatsa tuntuu valtavalta. No, tänään neuvolassa tuli vahvistus, että vatsa on kyllä komian kokoinen, sf-mitta hipoo normaalin ylärajaa. Jossakin suhteessa se on varmaan painon kehitykseenkin. Ultran mukaan natiainen olisi ihan viikkoja vastaavan kokoinen, ei mikään iso jötkäle. Jotenkin en nyt oikein sopeudu tähän olotilaan, siis muuttuvaan muotoon, vaikka ekalla kerralla kaikki tuntui positiiviselta ja naiselliselta.

Olen pikavauhtia päätynyt oman pääni sisällä monenmoisiin päätelmiin, joista oleellisimmat ovat: olenko kasvattamassa isokokoista vauvaa vai kasvanko minä itse nyt kuitenkin hieman liikaa, pitääkö tässä alkaa pelkäämään sokerihommeleita, vaikka pissa on ollut aina puhdas ja ekan raskauden sokerirasitus samoin. Mutta ennen kaikkea tämä naisellinen mieli askartelee kysymyksen ”miten nyt malttaisin syödä järkevämmin” parissa. Kun en haluaisi kerätä edes kohtuullista 15 kiloa, kun sen karistaminen tuntuu olevan kuitenkin minulle iso homma ja siinä on mukana ihan elintasokehitystä eikä pelkkää raskauspainoa. Se imetys kun ei ollut kilojen karistuksen kannalta ratkaisu omalla kohdallani.

En kuitenkaan kauheasti ole syömisiäni vahtinut, kun painon kasvu on ollut maltillista ja sokeriongelmia ei ole ollut. Nyt jotenkin tuntuu, että paino ja masun koko on karkaamassa jonnekin, mitä en hallitse. Niin ei ehkä tapahtuisi, jos vähän miettisin näitä hommia. Kohtuullisista elintavoista huolimatta tiedosta, että voisin syödä vähemmän makeaa ( en siis tarvitse pullaa tai sorbettipalloa päivässä), voisin jättää leivän ja muita surullisen kuuluisia turhia hiilareita pois, voisin syödä enemmän kasviksia ja oikeaa ruokaa ja juoda vähemmän mehua ja light-limsoja.

Tällä spekulaatiolla en siis todellakaan tarkoita missään nimessä laihduttaa vaan lähinnä hillitä turhaa painon nousua. Tällä kertaa lähtöpaino oli reilut 2 kg enemmän kuin ennen ensimmäistä raskautta, joten kyllä tässä absoluuttista painoa tarkasteltaessa olen ihan kiitettävissä lukemissa. Siis itselleni ja siihen omaan kokoon verrattuna, millainen olen tottunut olemaan. Normaali bmi on ollut noin 20 ja nyt se oli viikon 8. kohdalla 22. Miten tämän nyt sanoisi, mitään hätää tässä ei mihinkään suuntaan ole, mutta kun oma olo tuntuu turvonneemmalta, suuremmalta ja kömpelömmältä kuin ekan aikana, tekee mieli tehdä jotain.

On ihan konkreettisiakin asioita, mihin mahan kasvu vaikuttaa, näitäkään en ole tullut ajatelleeksi. Terkkari kyseli jo nyt, jaksanko kantaa massuni vai kannattaisiko harkita jonkinlaista tukivyötä lantiolle ehkäisemään supistuksia ja muita kipuja. Kun kudokset ovat joka tapauksessa näin peräkkäisten raskauksien vuoksi kovilla ja vatsa tulee kasvamaan edelleen suhteessa suuremmaksi. Se on myös alempana. Great.

Toinen on sitten sokerihommat. Meidän kaupungissa sokerirasitusta suositellaan kaikille, mutta koska suvussani ei ole taipumusta, painoindeksi on ok eikä pissassa ole ollut ongelmia, sitä ei toistaiseksi tehdä. Kuitenkin tähän jäi sopiva mutta siihen, että jos vatsan kasvu jatkuu yläkäyrällä, on sokerikin syytä tarkistaa. Onneksi etisestä istukasta on kontrolli vielä joskus viikon 30 tienoilla, silloin voidaan arvioida myös sikiön paino ja koko.

Tähän vatvomisen lomaan voin vielä todeta, että hemoglobiini on raudasta huolimatta 103, joten jotain sillekin tartvitsisi tehdä. Vatsa ei vaan välttämättä kestä lisärautaa. Mutta kokeiltava on ja ahmittava mustaa makkaraa..

Vielä kiertäen ja kaartaen takaisin ruokahommiin. Mä olen älyttömän huono kontrolloimaan omia syömisiäni, koska olen aika lailla omilla elämäntavoillani voinut syödä mitä huvittaa - ekaan raskauteen ja tähän ikään asti. Mun mitä huvittaa ei ole ikinä ollut mitään kamalaa mättömeininkiä tai suklaalevyjä ja jäätelölitroja kerralla, mutta olenpahan vetänyt tasaisesti normaalin terveellisen arkiruuan lisäksi välillä roskaruokaa, karkkia ja herkkupöydissä sanon harvoin ei. Ymmärrän hyvin nykyisen low carb villityksen, mutta itse olen aina vannonut, että kaikkea voi syödä, kun syö kohtuudella. Nyt en ole enää niin varma.. Mutta koska olen aina syönyt aikas huolettomasti kaikkea, on äärimmäisen vaikeaa löytää itsestään itsekuria ja kyky sanoa ei jollekin.. Esim. hiilareitten näkökulmasta mun suurin himotuksen aiheet tämän raskauden aikana on ollut vaalea leipä! Voisin elää Stockmannin oliivileivällä ja dipata sitä oliiviöljy, balsamico ja suola sekoitukseen päivittäin. Joten tästä sitten vaan karsimaan hiilareita..

Sitä nyt kuitenkin aion yrittää. Yritän karsia täysin (no ehkä kylätilanteita lukuun ottamatta) vaalean leivän, pullat (mun suurin herkku), pastan ja riisin. Korvaan ne jollakin, mutta ruuan määrää en yritä rajoittaa. Samoin yritän vierottaa itseni PepsiMaxista, koska se turvottaa ja onhan lisäainekuorma aikamoinen.

Että näillä mennään. Voi olla taas kohdaltani turhaa vouhotusta, mutta kun oma olo ei tunnu nyt hehkeältä, aion tehdä jotain että lopetan omat vikinäni. Tarkoitukseni ei ole laihduttaa vaan vaikuttaa siihen, etten kasva muodottamaksi mahan tai muiden muotojen osalta. Oikeastaan haluan vain säilyttää hyvän ja toimintakykyisen olotilan loppuun asti. Juuri tänään ei tunnu siltä, että se säilyy. Ugh.

Arkipäivitys 100.32 tai jotakin.

2011-05-03T15:18:00.001+03:00

Aloitanpa taas kliseellä. Arki kiitää. Työ, Tärpästikkeli, kotihommat ja akuutit ratkaistavat kriisit ovat yhdistelmä, jolla vaot otsassa syvenevät ja yöuni maistuu kymmeneltä illalla vakiona. Villiä sanoisinko. Viimeisen viikon aikana olen pitänyt taas ympärivuorkautista sairastupaa. Murun kuskasin parin päivän kärvistelyn jälkeen paikalliseen ensiapuun potemaan selkäänsä. Suutarin lapsilla eli tässä tapauksessa lääkärillä ei ole kenkiä, siis realistista käsitystä omasta voinnistaan. Sinne vaan kollegoiden sekaan hoidettavaksi aamukiireisen avovaimon saatesanoin: ”sillä on todennäköisesti välilihan pullistuma, mutta se ei myönnä sitä. Tehkää jotain.” Sain samalla älykön maineen herran työkavereiden silmissä.

Samaan syssyyn päiviä leimasivat itse neidille aiheutettu vappuflunssakeuhkopöhö liian vähäisen vaatetuksen vuoksi, vappu neljän seinän sisällä ja yksi sairastelupäivä poissa tarhasta. Tähän kun lisätään hoitojärjestelyt ja oma äiti sairaalaan ollaankin jo yhdistelmässä, jossa en voi kuin ihailla omaa organisointikykyäni, venymistä ja jaksamista. En voi kuin todeta, että kyllä me naiset olemme sitkeästä puusta veistettyjä. Nyt ollaan taas rauhallisemmilla vesillä (koputan jälleen puuta). Koputan puuta myös siksi, että nämä neidille kohtuullisen usein iskevät taudit tuntuvat menevän yllättävän helposti ohi. Ei pitkiä kuumejaksoja, korvakipuja tai antibiootteja. Mutta kylläpä se pienikin tauti vaikuttaa päiviin ja arjen junailuihin nyt kun ei möllötetä vain kotona.

Onneksi tämän hässäkän keskelle mahtuu myös yksi erittäin positiivinen asia. Jonkin sortin hoitopaikkajumala on ollut meidän puolellamme, sillä neiti pääsee siirtymään lähitarhaan elokuun alusta. Seuraavan kymmenen vuoden logistiikkaongelmat ovat nyt ohi. Tarha on 50 metrin päässä, samasta kompleksista löytyy neuvola, paikallinen ”seuraintalo”, eskari ja ala-asteen ekat luokat. Hoitokuskaukset hoituvat nyt kävelypelillä ja oman seuraavan töihin paluun jälkeen myös ilman kakkosauton hankintaa. Kinderi pääsee siskonsa perässä samaan paikkaan ja hyvä etten kotiparvekkeelta voi huikata heitä tallustelemaan ruokapöytään. Jee!

Mietin jo, että tämä vaikuttaa myös aiheeseen tuplarattaat. Kun hoitopaikka on jatkossa näin lähellä ja neidillekin kävelymatkan päässä, on suurin tuplaratastarpeemme ohitettu. Olin miettinyt, että tarvitsemme tuplapelejä alkuun lähinnä näitä hoitomatkoja varten. Nyt kun tätä tarvetta ei ole, en ole ollenkaan varma, millaisille reissuille tuplarattaita tarvitsemme. Lenkillä tuskin käyn molempien kanssa ja muilla pikkumatkoilla toimii varmasti seisontalauta Teutonioitten lisäosana. Kai sitä voi myös joihinkin paikkoihin mennä yhdistelmällä toisella vaunut ja vauva, toisella matkikset ja Tärpästikkeli. No, saas nähdä.

Myös lasten alkuun yhteinen huone menee uusiksi jossain vaiheessa. Tällä hetkellä neidin huone on tyttömäisyyteen kallellaan ja rauhallisen vaalea, mutta ehkä hieman reippaampi meno olisi paikallaan, kun herra ja neiti asuttavat sitä ehkäpä ensi kesästä yhdessä. Olemme muuten googlailleet neidille jo isojen tyttöjen sänkyä ja kylläpä ne vaan maksavat. Muualla kuin Ikeassa. Olemme kallistumassa Muuramen jatkettavaan Jolla-malliin, joka kestää sitten teini-ikään ja hyvä jos ei opiskelijakämppään asti. Sängyistä saa tarvittaessa vaikka parvea sun muuta, jos tuntuu että huoneesta tila loppuu. Ajatuksenamme kun on, että vierashuone saa pysyä vielä useamman vuoden vierashuoneena ja natiaiset asuttavat samaa huonetta lähes kouluikään asti. Vaan saas nähdä, miten tämänkin kanssa käy.

Mahalle kuuluu massiivisia muotoja. Etu-ulottuvuuteni tulee olemaan elokuussa vähintään metri, jos kasvu on tätä tahtia. Kiitos vaan lohdutuksesta Hups, ehkä se kasvu täälläkin tasaantuu. Silti sisuksissa uinuu näille (silloin 22+6) viikoille ihan normaali ultrassa voipaketin kokoinen 490 gramman mötkäle. Oma painokin on noussut edelleen ihmeen maltillisesti. Nyt vaaka näyttää noin +4,5 kg. Löysin Kelan sivuilta tiedon, jonka mukaan äitiyskorvaus (vai mikä se nyt onkaan) on sama kuin edellisestä lapsesta, jos kahden lasten "hankinta" mahtuu kolmen vuoden sisään. Ihan kiva saada korvaus saman kaavan eikä mammavuoden tulojen mukaan. Tai no hetkinen, eihän sen vuoden verotus olekaan vielä valmistunut.

Näissä merkeissä huomista neuvolaa ja toista äitienpäivää kohden.

*Muoks. Selvisihän siellä kontrollirakenneultrassa myös se, että istukka on edelleen jonkun verran reunaetinen. Todennäköisesti hilautuu pois, mutta vaatii kyllä kontrollia. Kontrolli tulee viikolle 30 ja risat, todennäköisesti heinäkuun alkuun. En uhraa vielä yhtään ajatusta sille, vaikuttaako tämän jotenkin synnytystapaan. No uhraanpa nyt sen verran, että juuri tällä sekunnilla on ihan sama millä tavoin natiainen syntyy, mutta olisihan se ehkä arjen kannalta helpompaa, jos ei sektiota..

Rip rap raskautta

2011-04-26T10:39:00.001+03:00

Edelleen tuntuu siltä, että tämän uuden tulokkaan kasvun seuraaminen on hieman paitsiossa. Tuo komentava vauhtinakki vaatii välillä niin paljon huomiota, samoin tietysti työ ja kotikin, että omia tuntemuksia ei vain ehdi kuulostella. Toki voin todeta, että hyvä niin. Kun en ehdi tai ei ole tarvetta liikaa miettiä, ei varmaankaan mitään huolestuttavaa ole meneillään.

Maha kuitenkin kasvaa. Se tuntuu ihan jättimäiseltä jo näille viikoille. Viikot taitavat olla nyt 21+6 tuosta laskurista poiketen. Ekalla kerralla masu pysyi vielä kohtuullisesti piilossa kuudennen kuukauden alkupuolella ja golfia hutkin silloin ihan tosissaan. Nyt reippaampi lenkki saa jo kiristystä ja puristusta aikaan eri tavalla. Painoa on tullut toistaiseksi maltilliset 4 kg. Toki lähtöpaino oli pari kiloa enemmän eli aika samoissa kokolukemissa mennään kuin neidin kanssa. Silti näihin kiloihin ja vatsan ulokkeeseen on jotenkin hankalampi suhtautua tällä kertaa. Olo on löysempi, laiskempi ja siis jo nyt suurempi, mikä ei vedä omaa naiseuskokemusta huippuunsa. Siihen kun vielä otetaan kaupantekijäisiksi tutut suonenvedot, uusi kivulias närästys ja ajoittain erittäin tehokas ummetus, on olo mitä hehkein. Enkä kamalasti odota helteitä, mikäli seurauksena on uusi ilmiö turvotus.

Onneksi vältyn tällä hetkellä pahimmalta väsymykseltä, kun neiti on päättänyt alkaa itse itsenäisesti nukkumaan täysiä yöunia ilman tankkauksia tai muita yöllisiä kotkotuksia. Herätys on kyllä usein tasan 06, mutta kun olen malttanut pötkähtää peiton alle 22, on unta silloin jo kohtuullisesti takana. Merkillisesti muuten viime aikojen oppimiset ovat sujuneet ihan itsestään. Ajattelin talvella, että jossain vaiheessa pidetään kunnon unikoulu, jotta neidiltä jää se yksi heräämiskerta yöllä pois ja saadaan kaikki kunnon unet. No, tämä tosiaan hoitui itsestään. Neiti alkoi nukkumaan aamuun asti. Ajattelin ensin, oliko se joku ohimenevä ilmiö, mutta nyt näistä öistä on nautittu jo kuukausi, joten jospa se olisi pysyvää… Aikainen herätyskin selittyy usein sillä, että pissa lirahtaa lopulta vaipasta läpi. Tähän en olekaan keksinyt selitystä. Neiti ei ole mikään hirmuinen juoppo ja vaippoja on kokeiltu useita. Silti vaan loppuyöstä ne eivät tahdo pitää kuivana. Onko jotakin poppaskonstia tähän olemassa?? Toinen luonnostaan opittu asia on lusikka. Minä en ole jaksanut erityisesti perehtyä lusikkataitojen opetteluun, oma lusikka on ollut pöydässä mukana lähinnä leluna. Mutta niinpä tuo otus nyt vaan vetelee ”minä itse” periaatteella ihan kätevästi ruokaan suuhun. Tarha on tehnyt varmaan tässä tehtävänsä, mutta ehkä se valmius vaan on tietyssä vaiheessa ja taitoja tulee ihan itsestään. Hyvä niin, kun tämä opetusosuus tosiaan on meillä monessa asiassa vähän retuperällä.. Lusikkataidot muuten viittaavat vahvasti vasenkätisyyteen. Saa nähdä, voiko sitä jo päätellä tässä vaiheessa.

Sitten vielä masuhommiin. Kun istukka on nyt takana, liikkeet tuntuvat jo nyt huomattavasti selvemmin. Tai itse asiassa istukka on vielä osittain kohdunsuun päällä vielä, mikä onkin nyt sitten jännitysmomentti. Yleensä se on kai näillä viikoilla ja hinautunut pois, mutta tätä nyt sitten kuitenkin seurataan. Omia nykyisiä lehmänhermojani kuvaa hyvin se, että en olekaan muistanut tästäkään asiasta stressaantua. Mutta niistä liikkeistä. Oikeastaan odotan, että tämä melskapelle saa lisää voimaa ja voin tuntea liikkeitä toivottavasti ihan eri tavoin kuin neitiä odottaessani. Silloin vähän kateellisena kuuntelin niitä tarinoita, kun vatsan läpi tuntuu jalka tai pää tai odottaja ylipäänsä tuntee, miten päin vauva masussa mellastaa. Kun istukka oli edessä, ei minulla ollut pääsääntöisesti mitään käsitystä, miten päin neiti milloinkin oleili.

Raskauden kannalta haasteellisimmalta osuudelta tulevaisuudessa vaikuttaa neidin turvaistuimeen hilaaminen. Jo nyt on hieman vaikeuksia pinnistellä mahan ja neidin kanssa mutkalla takapenkillä, mutta tämä vaikeutunee oleellisesti, kun oma ulottuvuus tästä vielä hieman kasvaa. No, jospas neiti tajuaisi tässäkin ottaa onkeensa ja kavuta itse pankolle..

Kaaos ja muita arjen ilmiöitä

2011-04-21T09:33:00.001+03:00

Rauhallista uuteen arkeen ja kokopäiväiseen (no seitsemän tuntiseen) tarhailuun siirtymistä kesti täsmälleen vuorokauden. Sen jälkeen viimeistä viikkoa kuvaavin sana on hallitsematon kaaos. Jonka voi tiivistää neidin toisena päivänä alkaneeseen vatsatautiin, totaaliseen rytmien hukkumiseen, Persujen nousuun ja Maman päätymiseen tiputukseen sairaalaan. Nyt kun ollaan jo selvemmillä vesillä (koputan hyvin voimakkaasti puuta) en jaksaisi edes kirjoittaa koko hässäkästä. Onneksi mukaan on mahtunut tosi hyviäkin hetkiä, kuten ilmeisen vilkkaaseen pikkukaveriin tutustumista ultran välityksellä.

Mutta jos nyt pikku kertaus. Toisena tarhapäivänä saimme viestiä, että neiti on tikkuinen ja itkuinen. Iltapäivällä vastassa odotti lannistunut, ei todellakaan oma itsensä oleva neiti, joka alkoi oksentaa välittömästi autoon päästyään. Nahkapenkit osoittautuivat tässä tilanteessa kullan arvoisiksi.. Kotona ainoa paikka oli äidin syli, jossa nuokuttiin ja nukuttiin koko ilta. Siitä oli kätevä myös laatata sohvat, matot, keittiö, eteinen ja kylppäri. Kun Muru päivystyksen jälkeen pääsi illalla myöhään kotiin, oli vastassa kohtuullinen näky. Minä riepotin yltä päältä oksennuksessa täysin kanttuvei oelvaa tyttöä ja koti haisi eltaantuneille eritteille. Luututtavaa riitti alkuyön tunneille. Onneksi hommasimme uuden sohvan, jossa on täysin irrotettavat ja vesipestävät verhoilut. Mummukin saapui hätiin viimeisille siivousmetreille.

Mummut ovat ihania ja supertarpeellisia, olisi ollut tylsä ilmoittautua sairastuvan pitäjäksi kolmantena työpäivänä. Mutta. Mummu on myös erittäin lepsu (niin kuin pääasiassa saakin olla) ruoka ja nukkumisasioissa. Eihän niillä nyt oikeasti väliä silloin tällöin ole, mutta jos ruokailut ja uniajat menevät ihan rempallaan, on meikäläisellä aina vuorossa kurinpalautus ja taas jonkinlaisen rytmin hakeminen. En haluaisi millään olla mikään rutiinipoliisi, mutta ainakin meidän tahtopesän kanssa on käynyt erittäin selväksi, että ihan kaikki sujuu paljon helpommin, jos tietyistä tavoista ja ajoista pidetään kiinni. No, kun se ruoka on usein aikamoista showta, nykyisin lähinnä niin, että ensin tehdään paljon temppuja ja venkoiluja ja sitten vasta rauhoitutaan syömään. Mummu tulkitsee jo tässä temppuvaiheessa, että neiti ei halua syödä, nostaa hänet pois pöydästä ja päästä leikkimään. Fakta on kuitenkin se, että neidillä on nälkä ja syömättömyys kostautuvat sitten nälkäkiukkuna ja nukkumattomuutena. Kuka nyt tyhjällä vatsalla haluaa päiväunille. Mutta kierre on valmis. Eipä tässä mitään, mummu pelasti taas hoitotilanteen to ja pe, mutta meikäläinen palautti sitten rotia taloon viikonlopun.

Juuri kun sain rauhan maahan yksin, Muru oli tietysti työmatkalla, alkoi toisenlainen ralli. Vaalituloksesta voisi kirjoittaa vaikka mitä kauhuskenaarioita, mutta minulla se yhdistyy nyt järkkyjen vatsakipujen alkamisajankohdaksi. Yhdessä ääntenlaskun kanssa kasvoi kipu, joka muuttui myös supistuvaksi kivikovaksi mahaksi. Su ja ma välisenä yönä oli pakko antaa periksi ja suunnata synnytyspolille tarkastukseen. Taksissa vielä vitsailin kuskille, että vaalitulos aiheuttaa ennenaikaisen synnytyksen, mutta kun aloin samaan lauseeseen myös oksentaa taksiin, ei kumpaakaan enää naurattanut.

Parin vuorokauden sairaalakeikasta on sanottava päällimmäisenä se, että ainakin tämä julkinen terveydenhuoltojärjestelmä pitää tosi hyvää huolta raskaana olevasta komplikaatiouhkapotilaasta. Pois ei meinannut päästä millään. Epäilyjä riitti raskauden aikana epätyypillisesti oireilevasta umpparista munuaiskiviin. Lopputulema oli kuitenkin sama tauti kuin neidillä. Raskaus vain pahentaa vatsatautia. Supistelua selitti kova kipu, joka itsessään voi jo laukaista supistukset. Onneksi Kinderillä oli kaikki hyvin, samoin kohdunsuulla. Olo on edelleen aika höntti ja parin vuorokauden syömättömyys kävi myös epäterveellisestä pikadieetistä. Glukoositippa ei ihan riittänyt ravinnoksi.

Neidille tämä on ollut ihmetyksen aikaa. Hoitaja ja hoitopaikka on vaihtunut päivittäin. Välillä on kotona äiti, välillä isä, välillä mummo ja välillä äiti jää sairaalaan eikä tule yhdessä kotiin. Ei ihme, että tällä viikolla tarhaan on jäänyt äksänä kiljuva tyttö, joka onneksi on rauhoittunut aika lailla heti, kun jompikumpi meistä on poistunut paikalta. Joten se siitä pehmeästä laskusta. Ihan normireaktio tuntuu meilläkin tähän hoitoon tottumiseen olevan, vaikka neiti muuten selkeästi tarhassa viihtyykin. Mutta jättäjän rooli on kurja. Vaikka kuinka yrittää tsempata neitin edessä, ei kyyneleet ole olleet kaukana oven ulkopuolella. Mutta kylläpä tuo neiti onneksi puolensa pitää. Eilen hoitajat tosin totesivat ystävällisesti, että aika paljon omaa tahtoa mahtuu noin pieneen tyttöön.. Että ei se ihan oma tulkinta Tärpästikkelistä ole ollut.

Ja ne taidot. Ne ovat jo reilun viikon tarhakokemuksen perusteella karttuneet hurjasti! Ilmeisesti matkimalla oppii. Ruoka lapataan suuhun omalla lusikalla, pälätyksestä on tullut selkeämpää, sananomaisempaa, kengät ja pipot osuvat oikeaan paikkaan. No kengistä lähinnä kumpparit, mutta kuitenkin. Toki eihän nämä nyt tarhan ansiota pelkästään ole, karttuuhan se oppiminen joka tapauksessa. Mutta eron huomaa nyt itse selkeämmin, kun ei ole joka hetki touhuja seuraamassa.

Sitten kakara numero kaksi. Rakenneultrassa oli kaikki hyvin. Herra (juu, kohta meillä on kahta merkkiä) polski menemään siihen malliin, että reilussa tunnissa ei kaikkia rakenteita saatu edes katsottua, kun asento oli aina väärä tempuista huolimatta. Uusi aika on ensi viikolla, koska hoitaja nyt vain halusi saada kaikki kriteerit täyttävät kuvakulmat ruudulle. Koko vastasi viikkoja ja killutumista ei tosiaan voinut erehtyä edes maallikko. Ei kai se näin päin voi pieleen mennä, mihin ne sieltä katoaisivat? Muru on tietenkin haltioissaa jalkapallokaverista. Minä surkuttelin hukkaan meneviä minihepeniä. Mutta kunhan olisi terve.

Töissäkin on kivaa. Mikään ei ole muuttunut ja ihmisillä on samat rutinat, mutta itse olen virtaa täynnä ja käynnistämässä isoa projektia innolla. On mukava olla oikeasti tässä maailmassa, jonka osaan ja jonka tekemisestä kyllä nautinkin. Ehkä se on vain vaihtelu, jota kaipasin, tai jonkinlainen suorittamisen tarve asioissa joita osaan tai keskustelut kollegoiden kanssa. Päivän jälkeen on hurja kiire kohti tarhan eteisessä ojentuvia käsiä. Illat kiitävät nopeaan, mutta jotenkin se on todellista täysipainoista yhteistä aikaa, kun sen yhdessä viettäminen tuntuu niin tärkeältä erillään vietetyn päivän jälkeen. Ei ole paljon tehnyt mieli harrastaa omia juttuja.. Huoh nyt kuitenkin sillekin.

Olisipas pääsiäinen nyt rauhallinen ilman uusia kommervenkkejä..

Uuden arjen kynnyksellä

2011-04-11T21:30:00.002+03:00

Ajan kuluminen on selkeästi nopeutunut ja uusi aika alkamassa. Muru palasi töihin isäkuukauden jälkeen. Ei enää yhteispäikkäreitä ja leppoisaa kolminoloa. Minä katkaisin oman kotiäitiyteni suuntaamalla viimeisellä hoitovapaaviikolla ystävän kanssa Euroopan kuhinaan. Eilen laskeutui kone illalla Maman todennäköisesti vuosiin viimeiseltä omalta lomalta. Olimme Barcelonan helteessä kolme yötä keräämässä voimia kevääseen. Loma ja lämpö tekivät tehtävänsä. Jaksoin pörrätä 10-12 tunnin päiviä kaupungilla, kaupoissa, jäätelöbaareissa, kirkkojen portailla ja rantahiekkaa haistelemassa. Samalla ikävä rakkaiden luo oli ihan järkyttävä! En olisi voinut kuvitella, että kolme yötä poissa saa aikaan reaktioita, joissa meinaan purskahtaa itkuun, kun näen Tärpästikkelin ikäisen tenavan kiskovan koiraa hännästä jollakin aurinkoisista aukioista. Jälleennäkeminen eilen illalla oli liikuttava. Pieni nökötti kesken unien herätessään liikkumattomana sylissä ja nyhti hiljaisena äidin tukkaa. Yöstä ei tullut mitään ilman, että neiti pääsi heti viereen. Tänään reipas viipottaja on tullut tämän tästä halihetkelle. En ainakaan toistaiseksi ole saanut ”äitiä ei ole olemassa” vastaanottoa, joka lienee ilmeisen tyypillinen, kun äiti on poissa ja lapsi osoittaa mieltään.

Myös kotijoukot pärjäsivät hienosti. Muru oli järjestänyt mummon kanssa paljon puuhaa, jottei ikävä iske. Ekana päivänä neiti oli vaellellut huoneissa ja mutissut äitiä, sen jälkeen vähemmän. Yöllä Murun kainalo oli ollut sopiva lohtu. Itselleni retki oli tosi tarpeellinen vedenjakaja ja hengähdystauko, jonkinlainen muistutus menneistä ajoista. Samalla se oli tehokas opetus siitä, että en taida ihan näin itsenäisiä asioita enää haluta. Olen yrittänyt pitää tiettyä itsenäisyyden lippua yllä äitiydenkin keskellä, mutta luonto hoitaa näköjään minulle todella hyvin tämän ikävöintipuolen. Syyllisyyttä en matkastani kyllä tunne, niin hienosti kaikki oli mennyt. Mutta matka oli osoitus siitä, että jatkossa taidan haluta matkat perheenä ja oman aikani muulla tavoin, pienemmissä pätkissä. Siis tässä vaiheessa, kun lapsi/lapset ovat vauva- ja taaperoikäisiä. Enpä olisi uskonut tätäkään sanovani.

Mutta sitten. Huomenna alkavat työt. Hui ja ihanaa. Olen innoissani töihinpaluupyrähdyksestä. Samalla toki jännitän, miten arkemme lähtee rullaamaan, miten sujuu logistiikka ja miten kukakin meistä reagoi muuttuviin oloihin. Tämä aikatauluton yhteenkuuluvuuden vaihe on nyt ohi ja nyt meistä tulee arjen rallia pyörittävä aikataulutettu yksikkö. Eikä siinä vielä kaikki. Neiti menee tarhaan. Olemme viimeisten viikkojen aikana pyöräyttäneet hoitohommat täysin päälaelleen ja ratkaisu tuntuu oikealta.

Meillähän oli jo hyvää palautetta saanut perhepäivähoitopaikka. Jokin siinä kuitenkin omassa päässäni tökki, intuition tasolla ja ilman mitään syytä. Kun meille paikkaa kaupungin puolesta järjestävä tarha soitti ja tarjosi paikkaa päiväkodissa lähellä miehen työpaikkaa, ynnäsimme yksinkertaisesti plussia ja miinuksia, kävimme tutustumiskäynnillä ja päätimme näin. Seuraavaksi tulee nyt vielä hyvin vähäisen kokemuksen omaavan äidin hehkutusta tarhasta. Nimittäin minuun teki vaikutuksen systeemi, kyllä, systeemi . Tarhassa on selkä yhteinen rytmi, säännöt ja tavat. Tutustumisten yhteydessä tavatut ihmiset, tapa tutustua lapseen ja selvittää tietoa tästä etukäteen, oman ryhmän tilat ja piha rauhassa muusta tarhaporukasta, samanikäisistä koostuva ryhmä ja ylipäänsä koko toiminnan avaaminen meille tuntui avoimelta ja hyvältä. Meille jäi turvallinen olo. Ryhmässä on 12 pientä vaahtosammutinta ja 3 ”tätiä”, joten onhan siinä porukkaa. Mutta kun joukko on kovin samanikäinen ja taitoinen, oli meno kovin rauhallista ja leppoisan oloista.

Olemme käyneet nyt tutustumassa paikassa viisi kertaa. Näistä kaksi viimeisintä niin, että neiti jäi itse paikalle kolmeksi tunniksi, kun lähdin asioille. Ensimmäisellä kerralla neiti tutki paikkaa äidin sylistä, toisella kerralla äitiin päin ei enää edes vilkaistu ja sen jälkeen neiti on roikkunut porttia rynkyttämässä ja vaatimassa nopeammin paikallepääsyä, kun olen yrittänyt saada häneltä vaatteita pois. Kun olen lähtenyt pois, neiti ei ole noteerannutkaan poistumista. Pieni itku on tirautettu molemmilla kerroilla jossakin vaiheessa, kun olen ollut pois, mutta vieras täti on käynyt pikaiseksi lohtukainaloksi ja sen jälkeen neiti on rynnännyt tarjoilemaan uusille ystävilleen keittämäänsä myrkkysoppaa.

Kun olen näinä kertoina yrittänyt havainnoida ”ulkopuolisena” neidin sopeutumista, olen edelleen vakuuttunut niistä ominaisuuksista, joista olen aikaisemminkin noteerannut. Neiti menee hyvin aktiivisesti sinne missä tapahtuu, painelee ensimmäisenä pihalle ja katsomaan mitä muut tekevät, keittäjän perässä keittiöön tai hoitajan perässä vessan ”auttamaan” hommissa ja ylipäänsä hän on selkeän viehättynyt siitä, että ympärillä on pikkuväkeä. Olen siis jollakin tavalla luottavainen tuon ulospäin suuntautumisen ja sopeutumisen suhteen.

Tämä ei silti tarkoita, että olisin asian suhteen täysin varma ja huoleton. Taudit kiertävät, se on käynyt selväksi. Mitä tahansa voi sopeutumisen kanssa tulla eteen. Tarhan toiminnasta voi paljastua yllätyksiä. Mutta juuri tällä hetkellä olen tyytyväinen tähän ratkaisuun ja toivon, että hommat lähtevät sujumaan. On tämä silti pirun iso muutos. Miten voikin olla samalla näin innostunut työhönpaluusta (lähinnä työyhteisöönpaluusta ja alkavasta haastavasta projektista) ja voivotella äidin pienen isoa askelta ja peruuttamattomasti muuttuvaa tilannetta.

Saas nähdä miten meidän käy : )

Synnytysturhauma

2011-03-31T14:23:00.003+03:00

Oma elämä jatkuu tasaisena, vaikka huolestuneen tunnustelevampi ote vatsan tuntemuksiin on vielä korostetusti läsnä viikonlopun uutisten jäljiltä. Tunnen hentoja kuperkeikkoja, mutta mietin taas kaiken aikaisemman unohtaneena, pitäisikö niitä olla nyt jo enemmän. Onnistuin myös saamaan itselleni kovin epätyypillisen kriisin siitä, että näin viikon 19 alun kunniaksi olen kerännyt painoa vasta 2,5 kg. Sitä on kyllä nyt lähtökohtaisesti puolenkymmenen voipaketin verran enemmän kuin ekalla kierroksella, joten kyllä tässä ihan tuhdissa kunnossa ollaan. Mikäli nyt oikein muistan, niin tästäpä se suurentuminen vasta kiihtyvällä tahdilla alkoi ja aika kiitettäviin 15 kiloon taisin päästä viime vuonnakin. Siis vasta viime vuonna!

Tällä viikolla saapui luottomammakaupakseni osoittautuneen Bebesin masutuubi ja farkkulegginssit, jotka osoittautuivat jälleen nappivalinnoiksi. Ostosten kylkiäisenä paketista löytyi Bebesin lehti, joka on aika kattava paketti äitiyden hehkutusta ja erilaisia luomukeinoja raskaudesta synnytykseen, imetykseen ja aika lailla kaikkeen perhe-elämään. Yksi jutuista oli hypnosynnytyksesta kertova artikkeli, josta oli nostettu ylös siteeraus ” Äiti, joka synnyttää luonnomukaisesti ja itseensä luottaen kokee uskomattoman hienoa onnistumisen ja ylpeyden tunnetta”.

Tässä vaiheessa minä sanon, että perkele! Siis hyväksyn mukisematta kaikki ismit ja konstit, mitä raskauteen ja synnytykseen tulee. Kukin taaplatkoon tyylillään, mutta jossain vaiheessa aina keittää yli tämän luonnonmukaisen synnytyksen tavoittelun kanssa. Minä olen kokenut nimittäin ihan helkkarinmoista onnistumisen ja ylpeyden tunnetta hyvin menneestä synnytyksestä, vaikka siihen liittyi piuhoja, antureita, todennäköisesti vähintään yksi kaasupullollinen ilokaasua ja kaksi tujausta epiduraalia. Minä ihan itse siitä olen silti kunnialla selvinnyt ja saattanut terveen tyttären maailmaan.

Tämän tyyppinen kirjoittelu syyllistää vaikkapa niitä äitejä, jotka oikeasti pelkäävät kipua tai komplikaatioita ja pitävät ammattilaisten apua turvallisimpana vaihtoehtona. Vaikka sanon näin, en ollenkaan tarkoita, etteikö luonnollinen synnytys olisi taatusti hieno juttu ja varmasti palkitseva, jos kaikki olosuhteet sen mahdollistavat ja äiti on motivoitunut sitä tavoittelemaan. Mutta se ei tarkoita minusta, että lääkkeettömän synnytyksen tavoittelu pitäisi olla joku synnytyksen itsetarkoitus. Kuten joku bloggailija (taisi olla Hups omaa uutta synnytystään pohtiessaan) taisikin omassa pohdinnassaan todeta, eipä sitä mennä hammaslääkäriinkään leikkimään urheata ja selviämään juurihoidosta ilman puudutusta. Olikohan tämä lainaus muuten alun perin Lotta Backlundin kolumnista. Pahoittelut mahdollisista vääristä asianyhteyksistä.

Miten tämän nyt sanoisi. Ihan varmasti se luomusynnytys on palkitseva kokemus. On hienoa huomata olevansa vahva ja hallitsevansa kehonsa, silloin varmasti synnytyksestä toipuu nopeammin jne. Mutta synnytys itsessään ja sen melonin kokoisen olion pullauttaminen ulos kohtuullisen pienestä reiästä on ihan mieletön suoritus joka ikiseltä naiselta tavalla tai toisella. Joten eniten tässäkin aiheessa minua taitaa häiritä asiasta kirjoittelun hurmoksellisuus. Että tämä jotenkin mullistaisi äitikokemuksen entisestään. Minusta se on vääränlainen viesti, kun äidiksi tuleminen konstilla millä hyvänsä on mullistava ja ylistämisen arvoinen kokemus.

Lisäksi luomusynnystyskirjoittelua vaivaa minusta selkeä yksipuolisuus. Kun on kerran treenannut, löytänyt oikean rentoutuskonstin ja mantran oman olon hallitsemiseen ( noin karrikoidusti..) niin homma hoituisi kuin vettä vaan. Tämä ei varmaan ole asian koko kuva. Jonnekin kätkeytyy todennäköisesti joukko äitejä, joilla on ollut suuret suunnitelmat synnytyksen luonnonmukaisuuden suhteen, mutta jotka oma kipu ja sietokynnys tai ihan vaan väsymys on yllättänyt niin, että he eivät ole voineet viedä suunnitelmaa loppuun. Sellaisen äidin kokemus on varmasti aika raskas. Hän ei ole pystynyt täyttämään omia odotuksia eikä sitä ihannetta, jota tavoitteli. Sellaisiakin tarinoita olisi hyvä kuulla. Koska muutenhan luomusynnyttäminen on tosiaan simppeliä hermojen hallintaa, joten siihen pitäisi pystyä kenen vaan (taas noin kärjistetysti) ja se pitäisi olla vallitseva tapa jokaisessa sairaalassa. No, minusta on vaan kerta kaikkiaan ristiriitaista, että monella muulla sairaanhoidon (jep, synnytys ei ole sinänsä sairaanhoitoa) alueella kivun hallinta ja on yhä suuremmassa asemassa. Kipua ei siis tarvitse sietää. Tässä ollaan taas menossa ainakin ihanteen tasolla toiseen suuntaan. Luonnollisempaan totta kai, mutta ei minusta automaattisesti yhtään sen oikeampaan kuin muissakaan synnytystavoissa.

Omassa mielessä pyörii monenlaisia ajatuksia tulevasta (toivottavasti todellakin tulevasta) synnytyksestä. Ensimmäinen meni lääkkeellisenäkin niin hyvin, että kuvittelen, etten voi saada kahta kohtuullisen helpolta tuntuvaa synnytystä. Tietyllä tapaa tuleva jännittää siis enemmän. Tälläkin kerralla aion aloittaa mammajoogan ja läträtä Veledan synnytysöljyllä etukäteen. Siinä meikäläisen treenit. Sairaalaosuuden kuvittelen kuitenkin menevän siten miten tilanne nyt etenee. Jos kaikki sujuu hienosti, voin päästä vähälläkin lääkityksellä, mutta en aio alkaa mitenkään erityiseen psyykkausprojektiin, jotta selviäisin ilman. Niitä pyydän tarpeen ja jaksamisen mukaan ja toivon, että hommasta selvitään lähinnä ilman yllätyksiä ja komplikaatioita ja että syliin päätyy terve lapsi.

Tästäkin aiheesta nousee varmasti vielä monta uutta ajatusta mieleen h-hetken lähestyessä. Taidan vain tällä hetkellä olla aika kriittinen kaikenlaisiin sankariäitiasioihin liittyen. Minusta kun äiti on aina lähtökohtaisesti hyvä äiti ilman sen suurempia vaatimuksia minkään erityisen ”villitykseen” suhteen.

Suru

2011-03-28T12:31:00.001+03:00

Saimme viikonloppuna surullistakin surullisempia uutisia. Tuttavamme menettivät kauan odotetun esikoisensa, hän kuoli kohtuun äidin ensimmäisenä äitiyslomapäivänä. Äiti synnytti pienikasvuisen tytön, jolla oli pitkä pitkä napanuora. Syytä ei vielä tiedetä, napanuora ei ollut kaulan ympärillä. Enkelityttö haudattiin ja hautajaisissa oli läsnä myös heidän ystäväpariskunta, joka oli haudannut oman viikkoa aikaisemmin. Tuo pieni tyttö syntyi täysiaikaisena, mutta kuoli samana päivänä. Miten näin voi käydä? Miten ystävät voivat joutua hautaamaan pienensä viikon sisällä toisistaan!

Olen ollut surusta mykkä. Miten itse raskaana ollessa voi osoittaa sitä osanoton ja myötätunnon määrää, joka sisällä velloo. Elän niin voimakkaasti mukana, että se sattuu. Ja tiedän, että vaikka he ymmärtävät osanottomme, se ei tunnu lohdulliselta sellaisilta, joilla lapsen syntymä ja kasvu on tämän hetken todellisuutta ja olemassa oleva mahdollisuus.

Olen ollut niin huoleton tämän raskauden suhteen. Nauttinut siitä, etten ole edes aina muistanut olevani raskaana. Kantanut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole muistanut koko raskautta. Nyt muistan. Tiedostan jälleen jokaisen kasvun hetken, tarkkailen tuntuuko mahassa pieniä kuperkeikan alkuja, onko siellä joku. Ymmärrän taas, kuinka moni asia voi mennä pieleen tässäkin raskaudessa. Maailma on täynnä erilaisia kohtaloita eikä yksikään niistä tarkoita mitään meidän kannaltamme. Mutta tuttu pieni pelon häivähdys on jälleen läsnä historian, entisten pelkojen ja pettymysten kautta. Huolettomuus on hetkeksi väistynyt. Tiedän, että pelko varmasti haihtuu, kun suru-uutisen tuoreuskin hälvenee.

En aina jaksa ymmärtää maailmaa.

Eksistentialistinen ja vähän arkisempikin kriisi

2011-03-24T20:55:00.001+02:00

Olen saanut pitkästä aikaa tartuttua kirjaan, Elizabeth Gilbertin supersuosittuun, jo filmattuun Omaa tietä etsimässä (Eat. Pray. Love). Ensinnäkin kirja on kirjoitettu omaelämäkerrallisesti juuri sellaisella soljuvan tarttuvan humoristisella tyylillä, jonka haluaisin itsekin hallita ihan vaikka vain blogitekstejä varten. Mutta vastaavat kasvukertomukset, kuten tämä helvetilliseneronjälkeenympärimaailmaanetsimäänitseäjasittenlöydänkinmiehenjarakkaudenjasisäisenrauhan, saavat nostamaan katseen, katsomaan peiliin ja ihan pikkaisen pohtimaan, missä tämä oma elämä nyt oikeasti menee. Että Om Namah Shivaya vaan. Hatunnoston arvoinen suoritus rauniona olevalta naiselta jättää kaikki ja lähteä vuodeksi maailmalle tutkimaan nimenomaan sitä maailmaa ja itseään. Kun minä eroan (siis kun menneisyydessä näin on päässyt käymään kerran jos toisenkin), nyyskötän kotona, mittaan reisieni paksuutta, mietin menikö elämä nyt ohi, lapan pizzaa enkä uskalla mennä edes ovesta ulos.

Niin, siis näitä tämän tyyppisiä tarinoita lukiessani minussa herää jonkinlainen kaipuu samaan, vaikken oikeasti ole ollenkaan reppuselässäympärimaailmaaseikkaillentaiashramissamajailevaa -tyyppiä. Olen enemmän kategoriaa Samsoniten kanssa suoraan viiden tähden hotelliin sushi-baarin naapuriin. Mutta pointti on siis se, että lukiessani vastaavia kasvukertomuksia mielessä häivähtää ajatus, pitäisikö minunkin pikkuisen enemmän etsiä itseäni, erityisesti sitä henkistä puolta. Kurkottaa kohti tasapainoa ja jotakin jumalyhteyttä meditaation ja joogan keinoin, kun se tuntuu tekevän ihmisistä niin kovin tasapainoisia ja valaistuneita ja fiksuja. Kovasti kun olen sitä mieltä, että tasapaino on tärkeä juttu elämässä ja henkisestikin pitäisi tässä vaippashown ja erinäisten terävien esineiden piilottelun keskellä myös kasvaa. Että vaikka kuinka rakastan ja arvostan tätä kaikkea minkä keskellä nyt elän, pitäisikö sitä tavoitella noin maailmankaikkeuden näkökulmasta jotain suurempaakin. Joskus olen ollut ihan superanalyyttinen itseni kehittäjä ja oman paikkani etsijä, mutta tällä hetkellä aika peruslaiska lähiöistynyt mama, joka kyllä oikean virikkeen saadessaan hetken kipuilee aiheen parissa, mutta ei sitten oikein jaksa. Kotisohva, kainalo, nakuna juokseva neiti, Elisa Viihde ja satunnaiset kahvihetket ystävien kanssa on ihan riittävän korkealentoista menoa juuri nyt. Laiskottaa, enkä jaksa olla kovin paljon henkevämpi. Mutta ihan pikkuisen kaihertaa silti jossain. Että josko minussakin asuisi todellinen maailmanparantaja, seikkailija ja Suurien Kokemuksien Haalija. Ehkä se on vaan joku sisällä pesivä romanttinen ajatus siitä, millainen oman elämänsä dramaattinen sankaritar haluaisin silloin tällöin olla, vähän niin kuin elokuvatyyliin. Vai olenko minä vaan niin yksinkertainen, että asioiden ollessa mitä mainioimmin kaipaan ihan hitusen jotakin sellaista, jota en voi juuri sillä hetkellä saada? Sehän se taitaa olla totuus.

Ja ettei todellinen arkinen totuus unohtuisi, konkreettiset kriisit vaativat ratkaisua ennen näitä elämänkatsomusasioita. Olen nimittäin kurkkuani myöten täynnä ruuanlaittoa. Tai en ruuanlaittoa, mutta ideointia. Tänään havahduin iltaruoka ajan koittaessa, että lapselle ei ole ruokaa. Ei purkkia eikä oikein aineita mihinkään. Yritän edelleen syöttää neidille aika paljon omia pöperöitä, kun hän nyt vaan syö niitä paremmin kuin purkkimömmöjä. Tällä en yritä kerätä pätkääkään Hyvä Äiti –pisteitä, enkä voisikaan, koska ruokavaliossamme on mukana on runsaasti kaupan eineksiä, vaikka Piltti-purkit ovat vähemmällä. Mutta mielikuvitus on nyt jumittanut akselille perunamuussi ja nakit/kalapuikot/lohi/kuha/kasvikset, makaronilaatikko ja jauheliha erilaisina muina pastavariaatioina, erilaiset sosekeitot, kaupan einesruuista lihaperuna- ja kinkkusoselaatikot, kypsytetty parsakaali ja kesäkurpitsa + nakit jne. variaatiot, kanapinaatti- tai kinkkupastat. Riisi ei oikein uppoa missään muodossa. Ja tänään kun ei mitään näistä tutuista ja turvallisista vaihtoehdoista ollut saatavilla, lappasin kattilaan raketti-spagetit ja sekaan vähän maissia, kinkunpaloja kevytkermaa ja mausteita. Voi lapsiraukka mikä mössö. Taapero-versio opiskeluaikojen riisi-tonnikalamössöstä.

Joten mitä muita HELPPOJA lapsiystävällisiä kotiruokia on olemassa? Tietenkin niitä on, mutta kun näitä on niin helppo tehdä, kun tiedän niiden uppoavan. Säälittävää on itse asiassa se, että osaan tehdä paremmin vaikka kampasimpukoita ja höyryävää risottoa kuin järkevää perusruokaa.. Pitäisiköhän mennä Martta-kurssille?

Että semmosta. Jos menisin nyt kuitenkin eteenpäin nämä konkreettiset ongelmat etunenässä ja unohtaisin haikailun..

Lomailua ja arjen kiitoa

2011-03-22T13:51:00.003+02:00

Isyysvapaan viikoista jo kaksi on hujahtanut jonnekin. Tiivis perhepakettimme on matkaillut Lapissa, joten sinnehän niitä päiviä hurahti. Aurinkoiset keväthanget ilman pahoinvointia olivat meikäläiselle luksusta, varsinkin kun mummun ja vaarin lisäkädet olivat matkassa. Neiti toipui yhdistelmästä flunssa-vatsatauti (lääkärin mukaan entero-virus) juuri sopivasti ollakseen pirteä Suomen halki automatkaaja. Ihme kyllä automatkoista selvittiin kunnialla DVD-soittimen avulla. Tosin vietimme molempiin suuntiin yöt Oulussa hotellissa.

Oma Lapin kävijän olemukseni on hieman kärsinyt edellisistä kerroista. Intoa piukassa olin suuntaamassa mutkamäkeen ja ladulle, kun pahoinvointi ja pahin väsymys olivat nyt hellittäneet. Mutta. Rinteessä vatsan varjelu oli niin korostuneesti mielessä, että olin mäen päällä pääasiassa hysteerinen vauhtia pelkäävä pahimman luokan aloittelija ja silloinhan ei laskemisesta tule yhtään mitään. Kerran liian haastavaan ja pahan puhurin tukkoon tuivertamaan rinteeseen eksyessäni kiskoin lankut irti koivistani pienen paniikkihäiriökohtauksen saattelemana ja marssin koko 2 km rinteen reippaasti alas. Minä, raskaus ja laskettelu emme selkeästi kuulu yhteen. Haasteita toi myös pömpöttävä maha. Lasketteluhousut piti pitää tosi alavatsalla ja takki on lyhyt, joten mahaa oli vaikea saada kunnolla lämpimäksi, mistä syystä myös palelin koko ajan hillittömästi, vaikka pakkasta oli vain noin – 2 astetta ja aurinko helotti. Sama pukeutumisongelma oli myös ladulla. Hiihdin joustavissa golf-housuissa ja mummon takissa.. Luulin saavani pirteyspuuskassa kilometrejä kasaan yli 100 viikossa, mutta realismia oli 30.. Syytän välineitä osittain, hienon hienoista nano-suksista ei ollut Lapin pakkasiin..

Se harrastamisesta. Lopputulema reissussa oli uudestaan rinkassa vilustunut tyttö, jonka jokainen flunssa oireilee näköjään nykyään myös ripulina. Viime yönä on siivottu kolme torttua ja jokainen ruoka tulee 15 minuutissa ulos. Neiti on pirteä, mutta paino junnaa samoissa 1 vuotislukemissa, joten alkaahan tuo hoikka ilmestys olla tosi hoikka. Nyyh vaan toteaa huolestunut äiti. Viime päivinä myös iho on ollut helposti punoittava ja välillä on löytynyt sieltä täältä ohimeneviä rakkuloita. Mieleen on hiipinyt jälleen myös allergia- tai yliherkkyysasioita. Kun vaan tietäisi mille.

Matkalla tuli muuten testattua lähes jokainen ABC-huoltoasema Pirkanmaalta Ylläkselle ja hyvin toimii lapsiperheen näkökulmasta. Nämä asemat ovat mitä mainioimpia tarkkailuasemia myös sille, miten perheet selviävät pienten ja isojen lasten huollosta. Kateellisena katsoimme kerran jos toisenkin vierestä, kun naapuripöydän päässä istuu pullea taapero, joka suu apposen ammollaan odottaa rauhallisena lusikkaa. Meillä siinä penkissä istuu joka suuntaan vääntyvä korkkiruuvi, joka punkeaa ylös ja kiinni joka tädin ja sedän reiteen. Kiljuu kun ei pääse irti penkistä ja vapaaksi. Ruoka lentää sinne tänne, kun lusikka osuu pääosin poskeen. Tähän kun otettiin vielä mukaan hotellin vessanpönttöön törmääminen ja paluumatkan musta silmä, oli meidän perheidylli taukopaikoilla kyllä aika vertaansa vailla. Yritän edelleen lohduttautua sillä, että Tärpästikkeli osaa vaatia eikä jää jalkoihin. Jos se joskus kääntyisi eduksi.

Näiden ripulihommien lisäksi mielessä pyörii jo parin viikon päästä koittava muutos. Meillä on lokoisia kotiviikkoja jäljellä kaksi ja puoli. Sen jälkeen alkaa hoitohässäkkä ja maman työt. Töissä odottaa supermielenkiintoinen projekti, joten olen loikkaamassa aikuisten maailmaan innolla. Tosin samalla sydän syrjällään uutta vaihetta hieman jännittäen ja ymmärtäen, että tämä kotipesävaihe on tässä muodossaan nyt todellakin ohi. Äidin iso tyttö lähtee hoitoon. Ja kuin protestina tulevalle järjestelylle neiti käveli aamun ulkoilun aikana lähitarhan porttiin roikkumaan ja aidan välistä pihalla leikkiviä lapsia tiirailemaan. Itku tuli, kun mukaan ei päässyt. Teki mieli ottaa kohtaus videolle ja lähettää tarhan johtajalle saatteella eikö hän nyt voisi ottaa yli-innokkaan lapsen jollekin paikalle.

Raskaus taitaa edetä. Ainakin maha kasvaa. Liikkeitä en oikeastaan tunne. Silloin tällöihin havahdun jonkinlaiseen hipaisun tunteeseen ja mietin, olikohan se nyt Kinderin kutsu. Muutenkin olen aika onnellisen pihalla koko raskaudesta. Näillä viikolla Tärpästikkeliä oli ultrattu lähes 20 kertaa. Nyt olen kuullut kerran sydänäänet ja nähnyt kerran ultrassa. Neuvoloita on normiharvakseen, joten meinaan unohtaa koko jutun. Mietin jopa, vaistoaako lapsi vatsassa, että mamma ei nyt ihan intensiivisesti koko ajan juttele ja kertoile, missä mennään. Tärpästikkeliä odottaessa hiplasimme Murun vatsaa jo silloin, kun se oli kuopalla. Sille laulettiin ja luriteltiin päivät pitkät. Nyt muistan silloin tällöin silittää ja kiireen keskellä ajatella, onko siellä kaikki hyvin. Toisaalta taitaa olla omalle psyykelle ihan tervettä suhtautua näin huolettomasti raskauteen ensimmäisen supermurehtimisversion jälkeen.

Arjessa on myös monta ratkaisematonta tulevaa ongelmaa. Milloin neidin voi siirtää pinnasängystä lastensänkyyn? Hän osaa kömpiä paikasta kuin paikasta pylly edellä, joten varmaan sängystäkin. Mietin vain, onko meillä loppukesästä kaksi pinnasänkyä vai pinnasänky ja lastensänky. Ja ne rattaat. Muru näkee punaista kuvitellessaan, että tarvitsemme jonkin sortin sisarusrattaat. Mutta realismia se taitaa olla. Hoitopaikkaankin on sen verran matkaa, että sitä ei taiteta millään laudalla seisten vielä reilun puolentoista vuoden iässä. Entä miten sitä lusikan omaa käyttöä nyt sitten opetellaan? Miten ihmeessä jaksan ponnistella irti yhdestä yöheräämisestä ja tainnutuksesta pullolla, kun olen siihen jälleen väsyksissäni sortunut? JA ainakin tsiljoona muuta ratkaisematonta tulevaisuuden juttua, jotka pyörähtävät mielessä, mutta katoavat sieltä saman tien.

Akuutein ratkaistava tehtävä lienee verhojen toimitus pesulaan. Neiti kävi tekemässä reippaat juoksukakat ilmakylvyn aikana lempipaikkaansa olohuoneen pitkien valkeiden verhojen taakse, heilautti sen jälkeen molempia verhoja komeassa kaaressa, joten tuloksena on siisti ruskea raidoitus verhojen alareunassa.. Mitähän seuraavaksi..

Turhautumisia

2011-03-06T19:05:00.001+02:00

Jos ei oteta huomioon omaa lahnamaista olomuotoani ja koalan aktiivisuutta viime kuukausilta, meillähän on pyyhkinyt pääsääntöisesti tosi hyvin. Neidillä on virtaa ja iloa, ruoka on maistunut, samoin uni aika mallikkaissa pätkissä. Sen jälkeen kun niistä parin tunnin yöleikkisessioista päästiin.

Ei kai ollut mikään yllätys, että moinen näennäisesti tasainen aika ei kyllästymiseen asti kestäisi. Ensin alkoivat pakkaset, jotka jumittivat ankeasti sisätiloihin. Sitten alkoi flunssakierre, joka esti neidin ulkoilun, seuraavaksi meikäläiseen iskien estäen kunnonkohotuksen ja oman ajan ottamisen, kun virtaa olisi vihdoinkin taas löytynyt. Kun flunssasta päästiin koko konkka ronkka, alkoi sitten mukava ralli, joka jatkuu ja jatkuu.

Sen rallin nimi on ”minä en syö” ja sitä esittää Melkoitsepäinenneiti1v2kk. Alkuun eli tämän viikon alussa pistin sen oman tahdon tai tulevien hampaiden piikkiin. Sitten epäilin pitkittyvän nuhan vievän ruokahalun. Yskäkin vaivasi ja ruoka tuntui takertuvan kurkkuun tavallista helpommin ihan niin, että oksu lensi jo pienestä spagetin palasesta. Jossain vaiheessa, päivät ovat menneet jo viikon rallissa sekaisin, alkoi peräpääkin päristä. Ei tasaisesti, mutta uhkaavia vetisiä vaatteet uuteen uskoon muokkaavia tulvahduksia silloin tällöin ilmoille päästäen. Tässä vaiheessa ruokamäärät olivat puolittuneet puoleen ja lopulta ehkä yhteen kolmasosaan normaalista. Torstain maissa alas meni päivässä noin yksi nakki ja puoli purkkia viiliä, ehkä lusikallinen raejuustoa silloin tällöin. Perjantaina, kun pääsin kotiin pitkästä aikaa ensimmäiseltä ”mama vapaalla” illanvietosta, vastaanottamassa oli oksentava itkuinen neiti. Siitäkin yöstä selvittiin ja uni maistui, mutta ruokaa ei ole sen jälkeen syötykään. Eikä oikein juotukaan.

Kun ottaa huomioon tämän muutenkin melko pajunvitsamaisen neidin koostumuksen, on painosta kadonnut parissa päivässä useampi sata grammaa. Puoli sukua on hermorauniona, kun olemme kaikki yrittäneet vuorotellen tyrkyttää mitä mielikuvituksellisempia pöperöitä vaniljakastikkeesta pillimehuihin. Mitään ei mene, neiti alkaa nuupottaa, kerää sitten taas jostain pariksi tunniksi normaalin määrän energiaa, kakkaa, oksentaa ja nuupottaa taas hetken. Tällä hetkellä olemme vaiheessa ”juo edes vettä ja välillä hörppy mehua”. Huomenna sitten lääkäriin.

Turhauttavaa tämä on sikäli, että neiti kuihtuu eikä saa alkuunkaan riittävästi nestettä tai energiaa. Aikaisemmin muuten sairaana ja vatsataudissakin ruoka on maistunut. Lääkäri ei tule tekemään mitään ennen kuin tämän lajin potilas on puolitiedoton kalpeana makaava raakku. Siihen asti hoitona on vaan ”antakaa nestettä ja ripulijuomaa”. Juu kyllä annetaan, mutta entäs jos toinen ei juo tai neste ei pysy sisällä? Joten ärsyttävää vain odottaa, että käänne parempaan tapahtuisi tai että ollaan niin huonossa kuosissa, että luvassa on reissu tiputukseen. Olisiko tässä jotain välimuotohoitoja ennen sitä?

Toinen turhamainen turhautumisen aihe on minä itse. Minä itse liittyy menneisiin pariin kuukauteen, jolloin olen ollut lattialla makaava haamu ja nykytilaan, kun en saa tehtyä minkäänlaista ryhtiliikettä. En ole saanut itseäni raittiiseen ilmaan, salille tai ladulle parantamaan oloa. Kunto on huonontunut radikaalisti, mikä ei ole ollenkaan kiva juttu tulevia kuukausia ajatellen. Paino ei ole noussut mitenkään erityisesti, noin 2 kg, mutta en meinaa sopeutua tämän toisen kierroksen hyytelömäisempiin kiloihin sitten millään. Tai kilot ja muhkurat nyt ovat vain tekosyy tälle voimattomuudelle ja olotilalle, jollaisena en itsestäni liiemmälti pidä.

Kaikista ärsyttävintä tässä olotilassa on se, mitä yleensä olen muiden selkärangattomuudessa lähes halveksinut. Jatkuvaa selittelyä siitä, miksi en jaksa tehdä itselleni hyvää tekeviä asioita. En ole mikään terveysintoilija tai superliikkuja, mutta olen yksinkertaisesti pitänyt aina huolta siitä, että oma terveys, kunto ja jaksaminen on sillä mallilla, ettei tarvitse valittaa tai käyttää mitään typeriä tekosyitä sille, että olo jotakin. Nyt olen selittelyjen ja selkärangattomuuden mestari. Juu, voi toki ajatella, että tämä pieni sähköjänis vaatii aika paljon ja uusi raskaus rasittaa. Kyllä kyllä, mutta sitä paremmalla syyllä nyt olisi aika pitää itsestä tosi hyvää huolta. Tilasin hitsi vieköön jo zumba-paketin kotiin, kun kuvittelin hytkyttäväni pyllyä olohuoneessa tehokkaammin kuin vääntäytyväni ladulle tai noin 3 km:n päässä olevalle salille, jonne kortti raksuttaa joka kuukausi ja jossa olen käynyt viimeksi tammikuussa – kerran. Olen käynnistänyt ohjelman kerran.. Itsekuri ja se itsestä huolehtiminen, jonka perään itse joskus viime kevään voimani tunnossa niin peräänkuulutin. Missä sinä nyt luuraat!!??

Onneksi Muru jäi juuri isäkuukaudelle. Tulevina viikkoina on vielä vähemmän tekosyitä olla pitämättä huolta itsestä. Ihanaa myös, että on auttavia käsiä. Ja että pääsemme lomailemaan Lappin. Sikäli isäkuukauden alku on merkkipaalu, että tämän jälkeen paluuta tuttuihin leppoisiin aikoihin ei ole. Isäkuukauden jälkeen alkaa nimittäin maman työ, Tärpästikkelin hoitohommat ja uuden odotus. Yksi leppoisa vaihe tuttuine arjen rutiineineen on nyt takana.

Jotakin ihmeellistäkin sentään on viime päiviin mahtunut. Hiippailimme jälleen Murun työpaikalle salaultraan ihan rauhassa kaksin katselemaan, miten Kinderi mellasti masussa. Hyvin polski, mukavasti näytti kasvaneen ja Muru oli niin ihmeellisen ylpeä kun sai itse rauhassa katsella.

Domestic crisis

2011-02-27T10:07:00.000+02:00

Paniikin alku. Pupu pöntössä märkänä ja kykenemättömänä toimimaan yön halipallona. Ratkaisu: ravaa ympäri kaupunkia, etsi toinen samanlainen vastaavia tilanteita varten. On pitänyt hommata pitkään, koska puput ovat myös yllättävän kovia kuolaamaan ja saamaan oksennustauteja. Problem solved.

Tulevaa

2011-02-26T14:06:00.006+02:00

Olin aikaisemmin miettinyt kirjoittavani tästä ”lapsi päivähoitoon ja päivähoidossa jatko toisen lapsen syntymän jälkeen” oikein kunnon laajan, mietityn, monesta näkökulmasta analysoidun tekstin, mutta tajusin, etten jaksa moisen pamfletin tekoon taipua. Lisäksi asia on niin laaja ja monipolvinen, että siitä objektiivisesti kirjoittaminen on lähes mahdotonta ja miksi pitäisikään. Minulla on subjektiivinen näkemys meidän tilanteessamme ja se on niin moneen kertaan yhdessä puitu ja mietitty, ettei homma muuksi muutu.

Jotenkin olen vaan niin uteliaan ärsyyntynyt tämän aiheen monella foorumilla herättämistä keskusteluista, että härkkiminen olisi ollut mielenkiintoista. Oikeastaan minua ketuttaa koko keskustelussa ja itsellenikin tulleissa kommenteissa lähinnä se, kuinka nurkkakuntaisesti eri ”koulukuntien” edustajat omaa aatettaan ajavat. Jokaisessa ratkaisussa kun on aina ne hyvät ja huonot puolet. Itse olen ehdottomasti kannalla "antaa kaikkien kukkien kukkia". Olen tulkitsevinani, että kotihoidon puolustajat ovat huomattavasti jyrkempiä eivätkä näe päivähoitovaihtoehdoissa juurikaan hyvää pienelle lapselle. Lapsensa hoitoon laittavat taas eivät tuomitse kotihoitoa vaan pitävät sitä luonnollisena vaihtoehtona niille, jotka sen valitsevat. Sen sijaan olen kyllä tyytyväinen siitä, että minulle nämä poikkeavan näkökulman edustajat ovat perustelleet mielipiteitään hyvin, ei pelkästään heittoina. Hyvin perusteltu omasta kannasta poikkeava näkemys on meikäläiselle tärkeä peili tässäkin asiassa.

Meillä tilanne on nyt se, että neiti aloittaa yksityisellä perhepäivähoitajalla viikolla 15. Sitä ennen nautiskelemme kaikki kolme kotona kuukauden, kun Muru jää isäkuukaudelle maaliskuun alkupuolella. Voi kuinka odotankaan Lapin viikkoja! Tämä perhepäivähoitajalle meno ratkesi lopulta sillä, että halusin saada homman pakettiin hyvissä ajoin ja meille paikkaa järjestävä tarha tekee asian eteen jotain vasta maaliskuun puolella. Tarha sinänsä olisi ollut potentiaalinen vaihtoehto, koska lähin tarha, uusi ja kiva sellainen, alkaa meidän yhtiömme portilta. Tähän paikkaan on kuitenkin niin järkyttävät jonot, että varsinkaan näin kesken kauden pääsy sisään on mahdotonta. Kärkymme vielä paikkaa kevään haussa syksylle, koska onhan se logistiikkakin yksi varteenotettava tekijä koko perheen arjen suunnittelussa.

Tilanne hoitopaikan haun suhteen oli alkuun erilainen, kun haimme paikkaa vain työhön menoni takia. Kinderin tulo muutti suunnitelmat, mutta ei muuta niitä kokonaan. Töihin meno kohtuullisen varhaisessa vaiheessa oli minulle ihan itsestään selvää. En vaan ole kerta kaikkiaan niin kotiäitityyppiä, että nauttisin pelkästä kotonaolosta, kun en nauti kovin monesta kotona olemiseen liittyvästä muusta hommasta kuin siitä lapsesta. Toisekseen ajattelen kyllä jotenkin niinkin, että kun olen kouluttanut itseäni pitkään ja onnistunut hankkimaan hyvän työn, josta nautin ja jonka osaan, haluan sitä työtä myös tehdä. En kuvittele pienten lasten kanssa olevani mikään ylennystä metsästävä uratykki, vaan ihan omasta osaamisestaan, omasta tulotasostaan ja mahdollisesti tulevista urakehityshaaveista kiinni pitävä työn ja perheen yhdistävä tavismama.

Jossakin takaraivoissa mujuu myös ehkä turhakin pinttymä siitä, että naisen pitää pärjätä myös itse. En osaa olla vuosikausia vain toisen elätettävänä, vaikka syy olisi kuinka tärkeä tahansa. Tähän vaikuttaa tosin myös se, että olen entisessä elämässäni tehnyt sen virheen, että takasin avomieheni lainan ja maksoin sitä takaisin kymmeniä tuhansia kunnialla, mutta monesta asiasta tinkien. Verissä on siis se, että haluan säilyttää tietyn itsenäisyyden raha-asioiden suhteen, koska mitä tahansa voi tapahtua.

Tärkein meitä ohjaava tekijä tässä päätöksenteossa on kuitenkin se, että emme kumpikaan usko lapsen hyvinvoinnin, itsetunnon kehittymisen ja elämässä pärjäämisen olevan kiinni päivähoidosta. Lapsen perusturvallisuus ja luotto maailmaan rakentuu onneksi aika paljon muistakin asioista, erityisesti siitä, mitä siellä kotona tapahtuu ja miten häntä kohdellaan. Tämä paletti kun ei mene niin, että perheasiat tai vaikkapa äidin suhtautuminen lapseen ja hänen persoonallisen kehittymisensä tukeminen ovat automaattisesti parhaiten mallillaan niillä, jotka niitä lapsia kotona hoitavat. Jos joku tutkimus tämän tai päivähoidon kielteisen vaikutuksen pienellä lapsella aukottomasti osoittaisi, vaikuttaisi se tietenkin meidän ratkaisuumme.
Ja vielä tärkeimpänä. Minun oma näkemykseni tästä aiheesta rakentuu omaan lapsuuteeni. Isäni kuoli äitini odottaessa minua kuudennella kuukaudella. Äitini joutui tästäkin syystä menemään töihin minun ollessani kolme kuukautta ja oman äitini työ oli siihen aikaan hyvinkin ”uratyötä”. Tästä asetelmasta ja jatkuvasti alkuun vaihtuvista hoitajista huolimatta, äitini on ollut viisas kasvattaja. Minulla on ollut uskomattoman turvallinen, rakastava ja itsetuntoa terveellä tavalla tukeva kasvuympäristö, vaikka se faktoina kuulostaa ihan muulta. Toisaalta uskon, että osaltaan meidän perheen perinteisestä poikkeava asetelma ja siitä avoimesti puhuminen ovat olleet tärkeitä omaa selviämiskykyä kasvattavia asioita. No, kyllähän tämä historiani toisaalta vahvistaa myös sitä ajatustani, että naisen pitää olla valmis selviämään myös itse.

Mitä tulee nostalgiseen 70-lukuun ja silloisen äitiysloman muutaman kuukauden pituuteen, tekee kyllä mieli sohaista tätä aihetta siitäkin näkökulmasta, että lasten ja nuorten pahoinvointi on nykyisin paljon laajempaa kuin vaikkapa 70-luvulla, jolloin lapsen laitettiin hoitoon niin varhain. No, kuten aikaisemmin totesin, päivähoito vs. kotihoito ei ole se hyvinvoinnin mittari, mutta onhan sekin sitten surullista, jos lapset ovat nykyisin useammin kotona jopa kolmevuotiaaksi, mutta silti pahoinvointi vain lisääntyy. Noin karkeana yleistyksenä jälleen...

Mitä tulee sitten hoitopaikkaan, olemme käyneet siellä tutustumassa ja reippaalta vaikuttaa. Naapurin poika on toinen tulevista kavereista, ja pitkälti heidän hyvien kokemustensa perusteella uskallamme paikkaan luottaakin. Hoitaja itse oli napakan oloinen itseäni muutaman vuoden vanhempi neljän lapsen äiti. Tärpästikkeli päästi alkuun ujousitkun, mutta viiden minuutin kuluttua töhötti omaan tapaansa uusia leluja ja uusia poikia ihmetellen. Kahdella pikavisiitillä itku on tullut myös lähtövaiheessa, koska eihän sieltä lapsilauman keskeltä mihinkään malttaisi lähteä. Homma jatkuu nyt niin, että ennen varsinaista starttia käymme parin viikon aikana paikassa leikkimässä ja lounaalla niin että minä olen mukana. Tästä sitten etenemme niin, että käyn näiden visiittien aikana vaikka kaupassa tai lenkillä ja neiti jää pikku hiljaa minuuteista muutamaan tuntiin yksin. Jännittävää ainakin äidille, mutta kovin olen luottavainen.

Niin ja syksystä on alustavasti sovittu niin, että maksamme normaalin täyden hoitolapsen maksun, mutta neiti on sitten vain lyhyempi päiviä tai vain muutamia päiviä viikossa. Jatkamme hoidossa todennäköisesti myös syksyllä, koska miksi muuttaa hommaa jos sen hyväksi havaitsemme. Toki voi ilmetä mustasukkaisuutta sun muuta, mutta sitä ilmenee muutenkin jos on ilmetäkseen. Kyllä lapsi osaa taatusti olla mustasukkainen kotona ollessaankin, jos äidin huomio on vauvassa ja toinen kokee olevansa siinä läsnä ollessa paitsiossa. Ja taantumista tapahtuu käsittääkseni melkein aina, kun vauva tulee. Ja mitä tahansa voi ilmetä sekä hoidossa että kotona. Hyvä homma onkin se, että tämäkään ratkaisu ei ole kiveen kirjoitettu. Neiti voi jäädä kotiin, jos se tuntuu luontevammalta tai hän voi olla hoidossa vaikka täyttä päivää, jos tuntuu siitä nauttivan.

Hoitopaikkojen pöpöistäkin on paljon puhuttu. Se on asia, joka itseäni kyllä jo etukäteen harmittaa, mutta sitäpä ei voine välttää minkään ikäisenä. Meillä tilanne on myös se, että miehen työpaikalta meille kulkeutuu joka ikinen planeetan pöpö todennäköisemmin kuin tarhasta, tarkasta hygieniasta huolimatta. Se on nähty jo nyt.

Surullista viime päivissä on ollut jälleen yhden ystäväni päätyminen lapsettomuushoitoihin. Heillä tilannetta varjostaa ilmeisesti piilevä sairaus, joka lapsettomuutta aiheuttaa ja joka alustavien lapsettomuustutkimusten yhteydessä paljastui. Edessä voi olla rankkojakin hoitoja ennen hoitoja. Miten ihmeessä näitä tilanteita on näin paljon!?

Hämmennystä soppaan

2011-02-24T09:22:00.001+02:00

Tässä suorasanaista tykitystä aiheesta lapsen kotihoito/päivähoito/naisen asema yhteiskunnassa. Niin hedelmällisen provosoivasti aseteltuna, että tästä saisi kommentoitua yhtä jos toista. Ja keskusteluhan jutun ympärillä käykin jo kiivaasti.

http://www.hs.fi/viihde/artikkeli/Hei+muijat+töihin+sieltä/1135263821154?ref=fb-share

Kun olen pohtinut, kirjoittanut omassa blogissani ja kommentoinut siellä täällä tätä aihetta, olen oikeastaan sivuuttanut tuon yhteiskunnallisen näkökulman. Niin on moni kotihoitoa puolustavakin. Minä ainakin naisena, kahteen kertaan itseni korkeakouluttaneena ja omaa työtäni arvostavana ajattelen myös rooliani tästä näkökulmasta. Jos naisen euro on pienempi kuin miehen euro niin eihän vuosien poissa ole työstä voi olla siihen ja tasa-arvoasioihin työelämässä vaikuttamatta. Noin lyhyesti töräytettynä.

Yleisestihän tämä aihe on tosi ambivalentti eikä yhtä oikeaa totuutta ole olemassa. Mielipiteitä sen sijaan risteilee sitäkin enemmän ja eri leirit puolustavat näkemyksiään henkeen ja vereen. Niin kuin tämä olisi se ainoa asia, joka lasten hyvinvoinnin, kehittymisen ja elämässä pärjäämisen yksin ratkaisee. Jos vaikka puhuttaisiin välissä siitä, miten niissä perheissä oikeasti menee, niissäkin joissa lapset hoidetaan kotona. Tai miten ne äidit ja parisuhteet oikeasti jaksavat ja mikä rooli sillä on lapsen kehittymiselle..

Lastenhoitoasiaa tulossa pian lisää, koska meidän ratkaisumme alkaa olla loppusuoralla.

Pakkasta ja vertaistukea

2011-02-19T16:44:00.042+02:00

Tämä viikko on mennyt kyyristellessä sisällä. Pakkanen paukkuu sellaisissa lukemissa, että mies on mennyt autolla töihin (normaalisti polkee pyörällä kesät talvet). Tosin eipä meistä olisikaan oluut ulkoilijoiksi tuon pienen nuhanenän kanssa. Joka tapauksessa kuusi päivää aamusta iltaan sisällä, pari markettireissua ja tämänpäiväinen visiitti suksiboksi kauppoihin eivät riitä virikkeiksi – äidille. Seinät meinaavat kaatua päälle, vaikka näennäisesti meillä on mennyt tosi leppoisasti. Oma olo on edelleen sen verran holtiton ja nyt myös räkäinen, että minusta ei ole ollut iltaisinkaan lenkkeilemään tai salille. Hetkinen, kävin sentään kerran ympäriämpäritopattuna 45 minuutin kävelyllä.

Neiti sen sijaan osaa viihdyttää itseään ja meitä kaikkia pakkasenkin edestä. Tämän viikon bravuureita ovat olleet dublojen peseminen pesukoneessa. Juu, palikat saa koneeseen ja ohjelmankin lähes oikeaoppisesti päälle. Toinen merkittävä uusi taito on reajuuston jemmaaminen poskiin niin pitkäksi aikaa, että mama luulee jo ruokailun loppuneen. Pöydästä nousun jälkeen raejuusto on mukava kiikuttaa vaikkapa eteiseen ja siirtää sieltä kenkään.. Kirjoja on luettu tosi paljon näin sisäviikolla ja liikuttava oppiminen on tapahtunut silläkin rintamalla. Kirjojen osalta osoittelu on tähän asti tapahtunut niin, että neiti osoittaa kuvaa ja minä sitten kiltisti nimeän asioita. Muutama päivä sitten testasin toimiiko osoittelu toiseen suuntaan ja latelin hauvaa, omenaa, haravaa ja aurinkoa sujuvasti. Pieni sormi siirtyi innokkaasti kuvalta toiselle ja voi sitä riemukasta ilmettä kun mama kehui oikeasta kuvasta. Oikeita esineitä neiti on tunnistanut jo pitkään, mutta että kirjoistakin. Äidin pieni liikkis.

Tälläisellä viikolla on mielessä käynyt myös mammaseura ja se kuuluisa vertaistuki. Mietin, olisiko näillä pakkasilla kiva hurautella sinne tänne leikkimään tai kerhoilemaan. Jos siis olisi se auto tai vaivautuisin bussille. Muskarikin oli peruttu open sairastumisen vuoksi ja jumppaan ei voinut räkänokkaa viedä.

Olen itse useammassa kommentissani lausunut aika negatiivisia sanoja erilaisista lapsiin liittyvistä vertaistukiryhmien (perhekerhot, mammakokoontumiset, keskusteluryhmät) roolista. Monessakaan kommenteistani en ole aihetta sen laajemmin perustellut, kunhan olen vaan todennut, että äitiyden ja lapsen ollessa se ainoa yhdistävä tekijä, on mahdollisuus mennä tosi pahasti pieleen. Näin minusta siksi, että kun muuta kosketuspintaa tai yhdistävää tekijää ei ihmisten välillä ole, tulee lapsiinkin liittyvästä tärkeästä keskustelusta helposti sitä itselle pahinta laatua, kehuskelua, vertailua tai mustavalkoista toisten toimien kommentoimista ja näennäistä opastusta.

Itse asiassa en ole ollenkaan vertaistukivastainen, päinvastoin. Negatiiviselta kuulostavat kommenttini kumpuavat siitä kokemuksesta, että minä en ole löytänyt sitä itselleni sopivaa paikkaa, jossa olisi samanhenkistä porukkaa millään mittarilla. Muskarissa ja jumpassa käymme ensisijaisesti neidin ehdoilla, joten siellä seuralla ei olekaan niin väliä siinä mielessä, että pitäisi kemioiden kohdata.

Minun ongelmani, ei siis niiden vertaismuotojen, on se, että odottan ehkä jonkinlaista kosketuspintaa muussakin elämässä kuin pelkästään lapsen osuus. Suurin rajoittava tekijä on oikeasti ikä. Kolmevitosia ja yli mammoja pyörii tuolla kuitenkin aika vähän, keski-ikä on minusta reilusti alle 30. Olen myös liittynyt erään keskustelupalstan tämän alueen aktiiviseen kerhoon. Myös siellä suurin osa mammoista on noin 25-27. Päälle kolmekymppisiä on noin 150 henkilön joukossa alle kourallinen. Näin ei pitäisi sanoa ja liputtaa ikärasismia, mutta kun niin sen koen. Elämäntilanne, ura, parisuhde, asenne, kaikki ovat hieman eri lähtökohdissa kuin itsellä. Enkä missään tapauksessa tarkoita, että jotenkin vähättelisin nuorempaa seuraa, mutta ainakin oman kokemuksen mukaan yli kymmenen vuoden ikäero laittaa tarkastelemaan tätäkin aihepiiriä hieman eri perspektiivistä.

Minullekin on kommenteissa tarjottu vertaistukea avuksi jaksamiseen, en oikein ymmärrä, mihin se perustuu. Jos ei siis vertaistueksi oteta huomioon nyt omia olemassaolevia ystäviä. Minua ei auta jaksamaan pätkääkään tietty pinnallinen aiheen kanssa puuhastelu, ruokakokemusten tai taitojen opettelun tai oppimisen vertailu. Olen selkeästi ihminen, joka kaipaa tässä asiassa tietyllä tapaa syvällisiä suhteita. Niitä ei aikuisena löydy muutenkaan helposti, joten pelkkä äitiys ei sellaista automaattisesti eikä helposti luo. Harmillisesti siis ainakaan toistaiseksi niin ei ole käynyt enkä ole löytänyt silmät auki kulkemisesta huolimatta uusia äitiystäviä.

Tai sitten minulle tällä hetkellä vain riittävät ne kanavat, joiden kautta voin purkaa myös äitiyteen liittyviä tuntoja. Mitä tulee omiin ystäviini, yksi läheisimmistä on tällä hetkellä kotona puolivuotiaan poikansa kanssa tässä lähellä. Me puhelemme monta kertaa viikossa, kahvittelemme tai lenkkeilemme treffaten noin kerran viikossa. Naapurissa on Tärpästikkeliä kuukautta vanhempi poika, jonka äidin kanssa synkkasi hyvin siihen asti ennen kuin hän lähti töihin ja isä jäi pojan kanssa kotiin. Mutta isänkin kanssa käydään tätä flunssat, taidot ja miten teillä nukutaan keskustelua lähes päivittäin. Toisilla paikkakunnilla on muutama ystäväni kotona lasten kanssa, joten päivälläkin voi pirauttaa. Ja tässäkin aiheessa ihan ne pitkäaikaiset, ei ihan samassa elämäntilanteessa juuri nyt olevat ystävät ovat tärkeä purkautumisverkosto puhelimella, facebookissa ja sentään silloin tällöin treffatenkin.

Ehkä minä en vaan kertakaikkiaan kaipaa äitiseuraa niin paljon kuin joku muu. Enkä varmaan oikein ymmärrä minkälaiseen seuranpitoon näitä rymiä pitäisi hyödyntää. Ehkä meidän pitäisi harrastaa ihan vaan hengailua ja hyödyntää niitä mahdollisuuksia, missä nyt vaan voi ihmisiä tavata? Tai sitten olen vaan kertakaikkisen laiska ja meillä on siihen malliin rullaavat rutiinit, etten niin kamalasti meille seuraa tämän enempää kaipaakaan Ehkä nämä vertaisryhmät korostuvatkin juuri silloin, kun äidit ovat lasten kanssa pitkään kotona ja tekemisstä kaivataan pidemmällä tähtäimellä? Kolmen vuoden aikana voi käydä aika kotona jo aika pitkäksi..

Toisaalta ihastelen tilannetta, jossa samassa kaupungissa asuva ystäväpiiri raskaantuu aika tasatahtiin. Silloin on se oma jo yhteenhitsautunut ja luonteva piiri olemassa tässäkin asiassa. Omat ystäväni ovat levällään useammassa kaupungissa ja moni heistä on ollut sikäli tehokkaampi, että mukuloita on tehtailtu jo vähintään viisi vuotta sitten. Siksi olen tässä asiassa tässä kaupungissa niin omillani. Toisaalta harmittelen ihan ilman lapsiasiaakin juuri sitä, että parhaat ystäväni ovat muualla ja näkeminen jää muutamiin kertoihin vuodessa itse kunkin kanssa nykyisin.

Hyvä osoitus taas tästä kemiapuolesta ja siitä, että ei se lapsi yhdistävänä tekijänä riitä, on miehen parhaan ystävän vaimo, joka on kotosalla myös puolivuotiaan tytön kanssa. Meistähän saisi tosi tiiviin yhtälön myös vauvojen kanssa, mutta meillä ei vaan ole kerta kaikkiaan mitään kosketuspintaa toisiimme. Tämä senkun korostuu lapsiasiassa, koska minä en jaksa hänen super mustavalkoisia mielipiteiteään hoidosta ja kasvatuksesta ja hän ei taatusti jaksa minun jaarittelevaa leväperäisyyttäni.. Meillä sentään ikä ja tämä elämänkatsomuspuolikin jotenkin natsaisi, mutta eipä riittänyt yhdistäväksi tekijäksi tässä asiassa. Miehiämme tämä varmasti harmittaa, mutta eihän sille vaan mitään voi.

Jos tätä ajattelee taas Tärpästikkelin näkökulmasta, asia on entistäkin selkeämpi. Meillä on muskari ja jumppa, muuten nähdään useamman kerran viikossa jotakin kavereiden ipanoita tai sitten höhhäillään pihassa ihmetelleen vanhempien lasten melskausta. Se riittää kyllä tämänikäiselle seuranpidoksi. Varsinkin kun pari kuukauden sisään neidin arki ja kohtaamiset muuttuvat pahamaineisen päivähoidon myötä. Kun kevät koittaa liikumme varmasti laajemmalla akselilla muutenkin ja pikku hiljaa alkaa kiinnostamaan vauvateatterit ja kaiken maailman puuhapäivät lasten ehdoilla.

Mitä tulee omaan ”seurankaipuussani”, en varmaankaan kaipaa seuraa tai irtiottoja päiviin näiden taaperojuttujen ympärille vaan ihan yleisesti. Kun kaipaan seuraa, kaipaan ihan vaan aikuista seuraa, arjen irtiottoja ja ihan muunlaista yhdessäoloa kun niitä pelkkiä lapsijuttuja. Silloin vastapuolen ei tarvitse olla toinen äiti vaan ihan kuka vaan ystävistäni, joista niin iso osa asu hitsi vie muualla. Tämän lisäksi kaipaan lenkkiseuraa, vauvalla tai ilman. Olisi kiva kun näiltä samoilta konnuilta voisi vetää lenkkarit jalkaan ja tarvittaessa vaunut mukaan. Siinä sitten voi pullautella ulos kotiaiheen ahdistavia sammakoita tai ihan mitä muuta vaan Munamiehestä geelikynsiin. Tämäkin asia juontaa juurensa tuosta ystävät muualla –asetelmasta. Ruikuttaisin saman asiaan perään ilman lastakin.

Toisaalta tämä vertaisryhmän ja uusiin ihmisiin tutustumisen on myös aihe, joka saattaa muuttuu Kinderin synnyttyä. Kun ralli tästä vaan kiihtyy, voi olla mamallekin tärkeää tuulettaa uhmaikää ja kakkosen koliikkia hieman enenevässä määrin. Tai ihan vaan pakosta hakeutua kanssaihmisten ilmoille etten vaan kertakaikkiaan mökkiydy.

Itseasiassa tämän aihepiirin kiteyttää aika hyvin Eve Hietamiehen Yösyöttö-kirjan puistopiiri. Siellä kokoontuu sekalainen seurakunta mammoja, mutta ihmisiä oikeasti toisiinsa yhdistävää tekijää ei oikein ole, kritisoitavaa toisista selän takana senkin enemmän. Mutta se ei yhteistä menoa haittaa, kun tekemisissä ollaan vain lasten ulkoilun vuoksi. Ei kai tästä nyt niin suurta numeroa kannata siis tehdä. Eikä kai tarkoitus ole, että jokainen uuden elämänpiirin kautta elämään tuleva ihminen olisi sydänystävä. Tuppaan vaan välillä suhtautumaan ihmisiin niin tai paremminkin arvioimaan heitä sen perusteella täysin turhaan.

Rip rap raskautta

2011-02-15T20:37:00.003+02:00

Tänään oli Kinderin nt-ultra. Muru tietenkin työmatkalla jossain päin Eurooppaa. Jännitin yllättävän paljon ja toisaalta vuoroani odotellessani ajattelin, mihin tämä aika humahti kun nyt jo tässä penkissä odotan ja panikoin.

Tällä kertaa ultraajana oli todella kokenut kätilö. Hänen huolellisuutensa ja tapansa selittää asiat tekivät vaikutuksen. Hän pyöritteli ja kieritteli (kirjaimellisesti myös minua) niin kauan, että kaikki mitat saatiin kahteen kertaan ja nenäluukin kuviin. Tärpästikkeliä odottaessani meille ei puhuttu nenäluusta missään vaiheessa mitään, joten tavoissa ja huolellisuudessa on eroja.

Tärkeintä oli tietenkin se, että kaikki oli paremmin kuin hyvin. Supervilkas ötökkä vastasi täsmälleen kiertoa eli päiviä oli nyt 11+6, mittaa 51 mm ja niskaturvotusta aika täsmälleen 10 mm. Yhdistelmäseulan riskiluvuksi tuli 1:1000, jota näillä ikävuosilla voi kyllä pitää onnenpotkuna. Huojentavaa, niin huojentavaa, että tajusin homman vasta vähän jälkikäteen. Olen voinut niin kurjasti tämän alkuraskauden, että kaikki tunteet koko raskaudesta eivät todellakaan ole olleet pelkästään positiivisia. Jotenkin tuo pienen ihmisen näköinen otus muutti kaiken. Hän on siellä. Hän tulee olemaan meidän toinen lapsemme. Ihme jo itsessään. On merkillistä olla papereissa normaalisti raskaana. Ei jatkuvia ultria, ei seurantaa yliopistosairaalassa. Seuraavaksi rakenneultra ja sitten tapaammekin synnytyssalissa. No, ehkä Murun kanssa käymme parilla omalla tutkimuskäynnillä..

Kotiin tullessani esittelin ultrakuvaa Tärpästikkelille ja yritin parhaani mukaan selittää kuka siinä on ja missä hän tällä hetkellä majailee. Ei tainnut mennä ihan perille, mutta äidin napa ja pehmeä massu on aina mielenkiintoinen tutkimuskohde.

Oma oloni alkaa piirun verran helpottaa. En ole niin kuolettavan väsynyt ympäri vuorokautta, vaikka totaalisia voimien loppumisia tuleekin muutaman kerran päivässä. Yökkäily ei ole jatkuvaa vaan ilmenee lähinnä jääkaapin hajujen tulvahdettua tai ylipäänsä jonkun väärän ruoka-aineen ilmestyessä näköpiiriin. Tässä tilassa jo pärjään.

Tärpästikkelinkin yöt ovat parantuneet, mikä tietysti vaikuttaa omaan jaksamiseen. Mitään ei ole tehty toisin, mutta heräämme aamulla vähän aikaisemmin, enkä yritä pakkonukutusta meidän väliimme. Tätä kautta vuorokauden kokonaisunimäärä on hieman vähentynyt, mikä näkyy iltaisin väsyneenä ja helposti nukahtavana neitinä ja vähäisempinä heräämisinä. Kerran yössä neiti kyllä kiekaisee ja vaatii maitonsa, mutta olkoon niin. Kun tästä vielä vähän eteenpäin päästään on vuorossa yöjuopottelusta vieroitus.

Muuten tuon ikiliikkujan menoa on ihan mahtavaa seurata. Kun aamulla ylös päästään, on seuraava stoppi päiväunilla ja toinen illalla. Muuten neiti painelee kuin heikkopäinen ympäri kämppää. Ja aina parempi, jos vain joku suostuu leikkimään hippaa eli edes näennäisesti kävelemään perässä. Liikkumisen rajoja lisäsi entisestään se, että neiti päätti myös viime viikolla alkaa kiipeämään portaita yläkertaan. Tähän mennessä hän ei ole osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa portaita kohtaan eikä siis myöskään harjoitellut mitään tyyliä. Viime viikolla hän sitten otti ja ampaisi. Siitä vaan toinen jalka johtaen suoraan ylös asti ja sen jälkeen portaita onkin kulutettu ahkerasti.

Meikäläisen päivistä tekee melkoisen leppoisia se, että neiti on myös kovin kovin omatoiminen. Välillä hän oikein tuohtuu, jos leikeissä neuvotaan tai osallistutaan liikaa. Mieluiten hän raahaa kirjansa ja palikkansa yksi kerrallaan eteiseen ison peilin eteen ja hommailee siellä omiaan samalla omalle peilikuvalleen papattaen. Välillä hän saapuu sentään suukolle tai tarkistamaan, mitäs se mama oikein keittiössä hääräilee. Illalla kelpaa sitten syli ja yhteiset lukuhetketkin paremmin. Parhaita leikkejä ovat muuten ne, jossa tarkastellaan vuorotellen eri ruumiinosia. Omia ja äidin ja isin. Suunnatonta huvitusta aiheuttaa todellakin äidin navan ympäristön hieman erilainen koostumus.. Huolestuttavaa, miten vahingonilo on selkeästi paras ilo jo yksivuotiaalla..

Väsymisestä ja jaksamisesta

2011-02-09T14:22:00.003+02:00

Tämä päivähoitohomman pohtiminen on siivittänyt montakin blogia ja oman kommenttiboxini aiheesta hyviin keskusteluihin. Keskusteluissa ja kommenteissa, joita olen saanut olen aikaisemmin sivunnut aihetta väsymys ja jaksaminen yhtenä perusteluna laittaa lapsi päivähoitoon.

Väsymyksen ja jaksamisen kokemus on tosi subjektiivinen asia, jossa ei sinänsä ole mitään mittareita, milloin äiti jaksaa hyvin ja huonosti ja milloin väsymys on sellaista, että sen perusteella on oikeutettua tehdä jotain ratkaisuja. Minä haluan nyt itse asiassa pohtia tätä aihetta vähän syvemmin, koska tajusin näiden keskustelujen ja omien perustelujeni myötä olevani yhden sortin väsymysallergikko.

Missään tapauksessa en tässä yhteydessä tarkoita väsymisellä ja jaksamisella sitä, että äidin pitäisi kotona yhden tai useamman lapsen kanssa ollessaan olla jatkuva temppukoulu ja että kotona pitää tapahtua mielenkiintoisia juttuja, kodin säilyä puhtaana ja pöydässä on oltava terveellistä itse tehtyä lähiruokaa päivästä päivään. Ehei, minulla ei ole minkäänlaisia tällaisia äitinä pätemisen tarpeita tai kriteerejä itselleni. Lapselle riittää varmasti, että vanhempi on läsnä, kotona on turvallista, hellyyttää löytyy jne. Eli ihan perusjutut. Ja tältä osin tiedän olevani ihan hyvä mutsi ja pärjäisin kyllä kahdenkin piipertäjän kanssa.

Minun korostunut suhtautumiseni väsymykseen, uupumukseen ja jaksamiseen johtuu taustasta nimeltä kilpirauhasen vajaatoiminta. Tämähän on siis sinänsä vaaraton sairaus, jonka aiheuttaa umpieritysrauhasen nimeltä kilpirauhanen toimimattomuus. Rauhanen ei tuota enää riittävästi hormonia nimeltä tyroksiini. Tilanne on vähän sama kuin diabeteksessä, jossa haima ei tuota riittävästi insuliinia. Sairautta hoidetaan halvalla valkoisella päivittäisellä pillerillä, joka pitää oireet kurissa. Oireet vaihtelevat hurjasti potilaasta riippuen eikä mitään elimellisiä vaaroja tyyliin näönmenetys, amputaatio tai uhkaava pyörätuoli ole luvassa. Oireet ovat tosi ärsyttävän epämääräisiä ja pahimmillaan elämänlaatua merkittävästi heikentäviä. Tyypillisiä oireita ovat väsymys, masennus, kuukautishäiriöt, vatsan toiminnan ongelmat, turvotus, ajatuksen hitaus (hullua määritellä mitä tämä on), turvotus, painon selittämätön nousu. Myös hoitotasapainon löytyminen ja tilan stabiilius on tosi paljon vaihtelevia eri potilailla.

Ennen kuin sairaus itselläni todettiin, meikäläisellä oli elämässä kaikki paremmin kuin hyvin. Silti en osannut nauttia mistään, en innostunut mistään, töiden tekeminen oli tosi takkuista, nukuin 10 tuntia yössä ja parin tunnin päiväunet päälle. Palelin kuin horkassa helteellä, olin turvonnut pulla vaikken syönyt mitään ja vatsa ei toiminut. En kokenut itseäni masentuneeksi, kun kaikki oli hyvin, mutta luulin olevani sitä jo aika vakavasti, koska elämä oli niin tahmeaa. Kun sairaus lopulta todettiin lapsettomuusselvittelyjen yhteydessä, lääkityksen aloitus muutti elämäni päivässä. Se oli ihan utopistinen tunne, kun yhden pillerin popsiminen palautti värit maailmaan, toimintatarmon ja jaksamisen.

Homma pysyy nyt kurissa pillerillä ja säännöllisellä arvojen mittaamisella. Minulla arvot heittelevät rankasti raskauden, imetyksen ja muun hormonihässäkän keskellä. On vaikea tajuta, mikä on sairautta, mikä vauva- ja lapsiperhe-eloon kuuluvaa ”normaalia” väsymystä ja jaksamattomuutta. Miksi niitä pitäisi edes erottaa? OIkeastaan siksi, että tuo sairauden aiheuttama uupumus on tosi lamaannuttavaa ja ihan toimintakyvyttömäksi tässä tilanteessa halua. Rempallaan olevat arvot ja vauvaväsymys yhdessä ovatkin jo tosi hyvä coctail. Tästä syystä olen viimeisen vuoden aikana onnittelut itseäni blogissanikin jaksamisesta. Kohtuullisen hyvin jaksaminen tätä uutta raskautta lukuun ottamatta on ollut itselle tosi tärkeää ja osittain myös yllätys.

Historiasta ja taudin luonteesta johtuen olen siis tietyllä tapaa allerginen väsymykselle. Koen sen oman identiteettini kannalta hankalimmaksi tilaksi. En siis tavallisen ”yömenivalvoessahittokunväsyttää” väsymisen vaan sellaisen väsymyksen, joka vie elämästä ne värit ja vaikuttaa siihen, jaksanko edes lapata lapselle ruokaa suuhun. Tai että kun väsyttää niin paljon, että jokaista jäsentä särkee ihan kuin kovassa kuumeessa. Haluan välttää sellaisen tilanteen jatkossa. Jos olisin sairastunut tai potenut sen tasoisia oireita Tärpästikkelin syntymän jälkeen, mitä koin ennen diagnisointia, minut olisi todennäköisesti passitettu hoitoon vakavan synnytyksen jälkeisen masennuksen vuoksi, vaikka kyse on elimistön fysiologisesta tilasta, fyysisestä oireesta.

Yksi tapaa välttää sairauden tai tilan, kuten itse sitä yleensä kutsun, aiheuttama väsymys, on olla armollinen itselleni ja tuntea ne rajat, joissa pärjään ja jaksan. Minä olen fyysisesti ja henkisesti taatusti parempi äiti enkä aiheuta itselleni terveydellisiä ongelmia, kun ennakoin tätä tilannetta. Yksi tapa pysyä kunnossa kun on lääkkeen lisäksi elää melko tasapainoisesti ja säännöllisesti. Tilastani johtuen koen, että oman ja perheemme hyvinvoinnin kannalta, yksi keino jaksamiseen on Tärpästikkelin osittainen hoito siinä vaiheessa, kun lapsia on kaksi. Siis tätä vartenhan neiti ei hoitoon ole menossa vaan yksinkertaisesti siksi, että olin joka tapauksessa aloittamassa työt huhtikuussa ja hoito olisi ollut ajankohtainen joka tapauksessa. Jos se sujuu hyvin, minusta lapsi voi jatkaa siellä osapäiväisesti tilanteen muuttuessakin.

Voi olla, että jaksan kahden lapsen kanssa hyvin. Voi olla, että tauti pysyy hyvin tasapainossa ja toisen lapsen kanssa on niin helppoa, että pyörittelen peukaloitani. Mutta tätä palettia nimeltä meidän perhe miettiessä, minun on otettava huomioon omat rajoitukseni. Miksi minun pitäisi ajaa itseni äärirajoille jaksamisen suhteen, joka on sairauden vuoksi oma Akilleen kantapääni. Kun omasta terveydestä = jaksamisesta huolehtiminen ei kuitenkaan tarkoita lapsen kannalta jotakin totaalisen haitallista ratkaisua. Noin kärjistettynä sanottuna.

Tämä kuulosti nyt tähän rykäistynä siltä, että yritä ruikuttaa ja selitellä ratkaisujani. Totta sekin, mutta enemmänkin tämä oli itselleni tarpeellinen pohdinta siitä, että tunnistan oikeasti sen tosiasian, kuinka paljon tämäkin harmiton sairaus voi vaikuttaa ja vaikuttaakin elämääni joka päivä. En vain aina suostu itsekään muistamaan ja myöntämään sitä. Väsymys, haluttomuus, innottumuus, värittömyys kun eivät voi muka olla fyysisen sairauden ”oikeita” oireita. Ne ovat. Ja ne ovat välillä tosi rankkoja oireita.

Niin ja tulin vielä lisäämään tähän, että tämä taustalla oleva terveyshomma ei vaikuta meidän hakemiseemme päivähoitoon ulospäin. Sinne perusteet ovat puhtaasti paikan tarve ja toivottavasti myös logistiikan helppous. Tämä asia on ainoastaan marginaalinen perustelu tai mahdollinen ennakointi omalle ajatusprosessille päätöksen takana.

Arkeilua

2011-02-08T21:47:00.003+02:00

Päätin haudata tuon aiheen päivähoito hetkeksi ja odottaa mitä tuleman pitää. Päiväkoti alkaa tuntua yhtäkkiä ihan ok vaihtoehdolta huonoinekin puolineen ja suurine ryhmäkokoineen. Odotamme meidän hoidostamme vastaavan päiväkodin päätöstä huhtikuulle, kieltäydymme jos paikka on kaukana ja sitten tähtäämme syksyn hakuun. Tässä tapauksessa väliaika hoituisi yksityisellä perhepäivähoidolla. Mutta katsotaan, tämän asian suhteen pyörimme molemmat kuin tuuliviirit.

Hoitopaikkaa akuutimpi ongelma ovat tällä hetkellä yöt. Neitihän on nukkunut ihan mallikkaasti varsinkin yksiin päikkäreihin siirtymisen jälkeen. Hän simahtaa sänkyynsä välillä minuutissa, välillä riekkuu vartin tai puolituntia ja kiekaisee korkeintaan kerran yössä. Mutta pari viime viikkoa on mennyt täysin toisissa merkeissä, sellaisissa Tärpästikkelimäisissä. Nimittäin niin, että täsmälleen joka toinen yö neiti nukkuu hienosti, hyvä jos ynähtää kertaakaan ennen aamukuutta. Mutta täsmälleen joka toinen yö, pieni käkikello kiekaisee viimeistään noin klo 01 ja riekkuu siitä tasaisesti vähintään puolitoista tuntia. Ennätys on kolme ja puoli tuntia. Konstit alkaa olla lopussa, kun maito ei auta, tassuttelu ja lempeä vaakatasoon ohjaus ja poistuminen paikalta ei auta, vieressä hyssyttely ja silittely ei auta. Ongelma ei ole se, että neiti itkisi tai olisi pahalla päällä tai tuskainen vaan se, että hän kerta kaikkiaan komentaa lauman paikalle ja alkaa esittää sirkustemppuja. Jos yleisö poistuu paikalta, sitten kyllä on mekkala valmis. Toissa yönä meillä oli myös mummi kylässä ja sovimme, että öisen rallin iskiessä vahtivuoron ottaa mummi. No, kun neiti näki mummin yöllä, siitähän vasta sirkus alkoi. Kukaan talossa ei nukkunut, kun mummille esitettiin yöllä kaikki hoilotuksen pätkät, kikatukset ja erityisesti bravuuri, täkki pois pussilakanasta ja kiertoradalle aluslakanan kanssa. Lopulta nämä rallit ovat päättyneet siihen, että neiti on niin kertakaikkisen sippi, että käytännössä kaatuu suorilta jaloilta uneen. Mama onkin sitten sippi loput vuorokaudesta eikä kykene mihinkään älylliseen.

Mietin jo, olisiko tämä neidin tapa pukata hampaita, mutta eipä niitäkään ole nyt puhkeamassa. Hampaiden kasvattamisessa täällä ollaankin vähän ”jäljessä”. Neidillä harottaa söpösesti yhteensä viisi pientä legoa. Kaksi ylhäällä ja kolme alhaalla. Hampaiden puhkeamisen oireista en oikein osaa sanoa mitään, koska minusta niitä on oireiltu tähänkin asti yllättävän vähän. Hampaat ja hammaspesu sinänsä tuntuvat olevan kova juttu, koska selkeästi neljäs kehittyvä sanan äittin, iiss:n eli isin ja EI!:n rinnalle on hammmm.

Edelleen mielenkiintoista seurattavaa on neidin persoonan kehitys. Ajattelin suuressa viisaudessani aikaisemmin, että ne todelliset pysyvät piirteet ovat näkyvissä jo varhain, mutta niinpä vaan niissäkin pysyviksi luulemissani asioissa on tapahtunut muutosta. Oikeastaan suurimmat muutokset ovat ne, että tietty temperamentti ja kiivaus vain lisääntyvät, mutta vastavuoroisesti se täysin huoleton suinpäin asioihin ja uusiin tilanteisiin säntääminen on muuttunut tyystin. Meillä asustaa nimittäin nykyään neiti, joka uusissa tilanteissa ja uusia ihmisiä kohdatessaan tarkkaileekin tilannetta hetken, noin 5-10 minuuttia, tiukasti äidin tai isin suojista ja lähtee vasta sitten tutustumisretkelle. Tämä pätee tuttuihin ihmisiinkin ja kohtuullisen tuttuihin paikkoihin kuten muskariin ja jumppaan. Itse ajattelen, että hyvä niin, kaikkeen ei tarvitse rynnätä suin päin vaan asioita voi vähän tarkastella ensin. Tuo toinen asia, kiihtyvyys nollasta sataan on myös harpannut ison loikan entistä kiihtyvämpään ja äänekkäämpään suuntaan. Neiti ilmaisee harmistuksen niin pontevasti, että se on kertakaikkisen hilpeää ja liikuttavaa. Huonompi homma on tietysti reagoida toisen harmitukseen omalla hilpeydellä. Yritämme hillitä toisen harmistukselle hymyilyä ja sen sijaan yritän kovasti nimetä ja selittää neidille hänen tunteitaan auki, että hän ymmärtää, mitä harmistuminen tarkoittaa.

Raskausrintamalla epätoivon aste vaihtelee edeleen. Tiedän, ettei onnellisessa tilanteessa pitäisi valittaa, mutta kun välillä oma kurja olo ottaa niin paljon pattiin, että en osaa iloita raskaudesta. Toivon hetkittäin minkä tahansa, jopa raskauden loppumisen, helpottavan omaa oloa. Kun yöllä valvoo useamman tunnin Riekku-Iitan kanssa samalla omaa oksua nieleskellen, on mielessä käynyt useamman kerran, voiko tästä ylipäänsä selvitä ja haluanko minä tätä. Yritän tolkuttaa itselleni, että huono olo korostaa negatiivisia tuntemuksia ja tilanne muuttuu toivottavasti lähiviikkoina. Syyllisyys negatiivisista ajatuksista on valtava. Fyysisesti olen kovemmalla, kun olen koskaan elämässäni ollut, mikä on sinänsä hullua, koska fyysisesti olo on näin heikko positiivisten ja iloisten asioiden vuoksi. Toisaalta olen sairastanut niin vähän, että tämä olo riittää jo tuntumaan maailmanlopulta, mikä voi jonkun mielestä olla todellista mamoilua. Tuntuuhan se välillä itsestäkin siltä, ettei raskaudesta pitäisi todellakaan valittaa näin paljon.

Paino ei ole noussut, vaikka joudun syömään paljon päivässä (tai lähinnä tiheästi) pitääkseni pahan olon kurissa. Maha on silti turvonnut pallo ja se on ottanut ihan eri ulottuvuuden kuin ensimmäisessä raskaudessa. Herran jestas, olen viikolla 11 ja toissapäivänä tuttavani sanoi vähän jo epäilleensä raskautta vatsaani katsoessaan. Great, minkälainen vuori täällä vyöryykään elokuussa. Hupaisaa on myös se, että nyt ensimmäisenä esiin ei työnny kiinteä pieni uusi kumpu vaan palautumaton parin jääneen kilon kokoinen vatsamakkarani, joka todellakin näyttää makkaralta eikä raskaudelta. Ainakaan ei tarvitse miettiä, voinko töihin palatessani jollakin vaatteilla peittää tämän möykyn.

Ensi viikolla on nt-ultra. Eilen kävin myös seulontaverikokeessa. Labratädiksi sattui nainen, joka jostain syystä alkoi keskustella aiheesta. Hän totesi, että hän ei ole kolmen lapsensa kohdalla käynyt ultrissa eikä missään seulonnoissa. Ihan vain siksi, että koska lapsia toivottiin pitkään, hän oli valmis ottamaan vastaan ihan mitä tahansa. Sinänsä ymmärrettävää ja toisaalta kunnioitettavan huoletonta fatalismia. Itse koen kuitenkin erittäin ristiriitaisena esim. tilanteen, jossa vakavasti kehitysvammaisen tai muuten vaurioituneet lapsen annetaan syntyy ilman elinmahdollisuuksia ja hänen annetaan kärsiä vaikkapa vain muutamia tunteja kestävä elämä. Toisaalta se on todellista luonnon valintaa eikä lääketieteellistä puuttumista asioihin. Samalla tästä päästään tietysti kysymykseen, että rajan vetäminen siihen, mikä on oikeasti vakava vaurio lapsella ja kuinka aukottomasti se pystytään raskauden aikana toteamaan.

Jotenkin valssasin tämän seulontavaiheen ensimmäisessä raskaudessa ilman sen suurempia pohdintoja, mutta nyt mietin ja mietimme tätä jo paljonkin etukäteen. Varmaa on se, että seulan hälyttäessä suostuisin kyllä lapsivesipunktioon, vaikka myös sen riskit pelottavat.

Ei auta kuin katsoa, mitä tuleman pitää.

Hoitohuolia ja kuvotusta

2011-02-01T15:14:00.001+02:00

Vaikka aurinko paistaa ja ulkona on mitä mainioin talvipäivä, tästä tekstistä tulee negatiivisahdistusvalituskimara.

Jos nyt vaikka lähtisin siitä, että tämä olotilani on sietämätön. Väsyttää niin paljon, että Kummelin ”Kuolema kuittaa univelat” alkaa kuulostaa houkuttelevalta. Huono vitsi, tiedän. Vaikka nukkuisin kahdet päiväunet, olen vaeltava, toimintakyvytön haamu, joka ei jaksa kerta kaikkiaan mitään. Pahoinvointi velloo ympäri päivän aaltoina, pahinta on yleensä alkuillasta noin klo 16-19, jolloin olen halaillut pönttöä ahkerasti. On ihanaa voida pahiten juuri silloin, kun meillä olisi yhteistä perheaikaa tai minulla olisi mahdollisuus omaan aikaan vaikkapa lenkkeillen. Tiedän tiedän, tämä menee ohi ja kuuluu asiaan ja pitää olla kiitollinen tilanteesta. Olenkin ja tiedänkin, mutta se ei silti vie pois oloa, joka on kertakaikkisen kurja.

Tänään supermukavuutta lisää viime yön ”ralli”. Tärpästikkeli heräsi pirteänä kuin peipponen klo 24 ja riekkui enemmän ja vähemmän iloisena, mutta yksin jäädessään tietysti itkien klo neljään.. Nukkumajärjestelytkin muutettiin, Muru vierashuoneeseen ja neiti viereen, mutta siitä seurasi vain sänkypaini äidin ja isin tyynyjen kanssa. Joten neljän tunnin maratonsession ja muutaman huoneenvaihdon, maitopullon ja lopulta Panadolin jälkeen neiti nukahti käytännössä pystyyn. Mitä ihmettä tapahtui? Käsittääkseni mihinkään ei sattunut, kuumetta ei ollut. Minä en tosiaankaan aina ymmärrä näitä pikkuihmisen mielenliikkeitä. Hampaita hän ei ole juurikaan kitissyt, mutta ehkä tämä oli nyt juuri sitä.

Sitten muutamia muita herkkuepisodeja. Ensimmäinen lyhyesti. Kännykkä katoaa yllättävän nopeasti wc-pönttöön. Meikäläinen on nyt kommunikaatiopimennossa, kun laite ei taida kuivua kuntoon ja uutta puhelinta en nyt juuri tänään tai huomenna tai ylihuomenna jaksa lähteä etsimään.

Varsinainen the episodi viime viikkoina onkin ollut sitten suurempi murhe. Hoitopaikka. Jota ei sitten ollutkaan niin helppo järjestää. Läheinen päiväkoti kyllä osoittaa meille paikan, mutta tarha on viimeinen vaihtoehto, varsinkin kun se todennäköisesti on jossakin toisella puolella kaupunkia ja kuljetusralli uuden tulokkaan kanssa ei aamuisin innosta. Murusta kun ei työn puolesta aina ole kuskaajaksi.

No, olen sinnikkäästi metsästänyt yksityistä perhepäivähoitajaa. Yksi onkin ollut kiikarissa, siellä on naapurin reilun puolentoista vuoden ikäinen nassikkaa ja hyvin pärjäävät. Tälle tädille on matkaa nyt noin kilometri, mutta juuri kun olin jo tuulettamassa paikkaa, hän ilmoitti muuttavansa. Ei sen kauemmaksi kuin kolmen kilometrin päähän, mutta kyllä se jo näissä kuljetusjärjestelyissä tuottaa päänvaivaa eri lailla, kun bussireittejäkään ei kulje ihan läheltä ja meillä on vain yksi auto. Todettakoon nyt tähän väliin, että tarkoituksemme on siis laittaa neiti hoitoon nyt nelipäiväisesti ja kun Kinderi syntyy, hoito olisi todennäköisesti puolipäiväistä.

No, yhtäkkiä muiltakin lähiseudun hoitajilta vapautuisi paikkoja juuri huhtikuussa, joten valinnanvaraa on. Yhdessä paikassa on saksanpaimenkoira, joka on Murun mielestä iso nounou. Toinen paikka vaikutti idylliseltä. Siisti omakotitalo puutarhakaupunginosassa ja kokenut hoitaja. Matkakin kohtuullinen ja kivan reitin päässä. Soitimme eilen tänne ja tätihän kuulosti oikein mukavalta alkuun. Tärpästikkeli olisi kuulemma juuri hyvän ikäinen kevään korvilla tulemaan hoitoon, mutta sitten.. Erehdyin sanomaan, että syksyllä olisimme hieman lyhyempää päivää (totesin, että maksamme kuitenkin täydestä ajasta), kun meille syntyy kakkonen. Vaan siihenpä tämä herranterttu tokaisi, ettei hän ala sijaiskasvattajaksi meidän lapselle tilanteessa, jossa lapsen paikka on äidin ja pienen kanssa kotona. Että hän ei ota vastaan niitä ongelmia ja mustasukkaisuutta, joita kipuileva lapsi käy läpi kun hänet riistetään (käytti tätä sanaa) pois kotoa. Että kiitos vaan! Siis ymmärrän toki, että jonkun mukaan lapset pitää hoitaa kotona, varsinkin jos niitä on useampi, mutta että ammattilainen latelee omia totuuksiaan tällä tyylillä tilanteessa, jossa hän ei oikeasti tiedä keskustelukumppanin tilanteesta mitään. Muutenkaan käsittääkseni hoitajan tehtävä ei ole tuomita ja oman katsomuksensa mukaan kategorisoida vanhempia. Ilmeisesti yksityisellä puolella voi tehdä mitä vaan.

Ihan muuten sille tädille tiedoksi, että raskaana oleva superväsynyt nainen on aika herkkä vastaaville kommenteille. Minähän sain ihan hysteerisen huono äiti kohtauksen ja Muru kuunteli vieressä silmän ymmyrkäisinä, mitä puhelimessa tapahtuu. Vaimokkeensa ahdingosta ja asenteellisesta vuodatuksesta suivaantuneena hän soitti tälle täti-ihmiselle perään ja ”kohtuullisen” asiallisesti ilmoitti, millä lailla moisista periaatteista pitäisi hänen mukaansa keskustella tai pitäisikö keskustella ollenkaan.. Kiitos kultani, että puolustit luhistunutta vaimokettasi.

No, puhelusta seurasi tietenkin se, että nyt olen todellakin kokenut järkyttäviä syyllisyydentuntoja ratkaisustamme. Aiheen sulattelun ja yhteisten keskustelujemme jälkeen olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että neiti menee hoitoon ja jatkaa siellä myös syksyllä jollakin tuntimäärällä. Minä uskon, että toivottavasti mukavaksi osoittautuva hoitopaikka on hyvä ympäristö virikkeineen ja seuran puolesta muuttuvassakin tilanteessa. Täällä kotona voi olla tilanne, että uusi tulokas on vaativa tissitakiainen, jossa meikäläinen on kiinni. Siinä ei sitten juuri leikitä tai lähdetä puistoon. Jos neiti on puolipäiväisesti hoidossa, meille jää silti reippaasti aikaa olla myös koko perhe koolla, ilman että neiti kokisi itseään ulkopuoliseksi. Ja helvetti sentään oli miten oli, minä en ole ainoa äiti, jonka isompi lapsi on hoidossa, kun seuraava syntyy, mutta siltä sen hoitotädin kommentti tuntui.

Pelottavaa tässä episodissa oli se, että se sai minut pohtimaan myös tätä yksityisen perhepäivähoidon vaihtoehtoa. Silloinhan lapsen hyvinvointi on yhden ihmisen varassa ja päällepäin ei tosiaan aina näy, millaisia asenteita ja tapoja hoitajalla on. Onpa tuttavapiirissämme tapaus, jossa erittäin hyvämaineisella asuinalueella (jos ne nyt jotain vaikuttaa..) pitkään toiminut ja arvostettu hoitotäti telkesi pienen pojan päivittäin tunneiksi yksin vessaan, koska poika ei ollut alle kaksivuotiaana kuiva vaan tuotti tädille turhaa työtä. Homma lähti purkautumaan, kun pojan vessahuudosta ahdistuneet muut hoitolapset alkoivat oireilla kotona mm. yökastelulla.

Olen siis totaalisen ulalla tästä hoitokuviosta. Mikään vaihtoehto ei tunnu hyvältä, varsinkaan kun hyvää vaihtoehtoa ei ole lähellä kotia. Hoitoon tärpästikkeli kyllä menee, mutta minne ja miten ja millä tuntimäärällä on vielä ratkaisematta. Tarhakin alkaa välillä houkutella, jos se olisi lähellä. Voi puuh sentään.

Ystäväni Ärripipurri

2011-01-25T21:40:00.004+02:00

Juuri kun olen kirjoittanut kivasti menneestä vuodesta ja fiilistellyt kohtuullisesti sujuneita äitiyden ensimetrejä, voinkin kääntää kelkkani täysin positiivisuudesta johonkin vähän mustempaan.

Nimittäin neiti paskoo itsensä kuivaksi rusinaksi ja muru oksentaa niin, että roiskeet vaan lentelevät pöntöstä. Kahden potilaan ympärivuorokautinen hoitaminen käy työstä, varsinkin kun mies on juuri niin sairas kun miehet tyypillisesti sairastaessaan ovat. Muru selviää kyllä hengissä, vaikka ymmärrän taudin tosi kurjalta tuntuvan. Koti haisee pinttyneeltä oksennukselta ja etikalta tuoksuvalta ripulilta, jiiihaa.

Mutta tärpästikkelin puolestahan minä tässä taas varsinaisesti vaikeroin. Kun tuota vararavintoa ei ole niin tämän äidin sydän särkyy, kun katselen kutistuvaa pienokaista. En saa millään menemään ruokaa ja nestettä sisään sitä määrää, mitä tuossa tilassa olevaan pitäisi. Paino on laskenut näiden kolmen ripulipäivän ja yhden oksuyön aikana noin 300 g. Neiti on kyllä kohtuullisen virkeä oma itsensä, mutta sepä onkin hieman hämäävää. Tämä neiti kun ei turhasta valita, niin todellisen tilanteen arviointi on aina hieman vaikeaa. Märkää märkää, kaikki paikat tuhrivaa nestepommikakkaa on tullut nyt keskimäärin 6-7 kertaa päivässä. Sisään tämänkokoiseen tapaukseen pitäisi saada ripulin aikana nestettä vähintään 8 dl. Meillä tästä menee ehkä 5-6 dl.

Mitään hirmuista hätää ei ole, mutta kyllä tuo painon lasku alkaa huolettaa. Samoin varmaan elimistön suolatasapaino alkaa pikkuhiljaa olla vinksallaan, siihen malliin on nestettä ulostettu. Varasin lääkärin huomiseksi, mutta sekin tuntuu vähän turhalta. Lääkettä ei ole, apteekin ripulijuoma on käytössä, mutta se ei uppoa. Niin hälyttävä tila ei ole, että tiputusta tai muuta vastaavaa nesteytystä tarvittaisiin – luulisin. Muru ei oikein osaa ohjeistaa, varsinkaan omassa koomassaan, mitä tilanteessa pitäisi tehdä. Monessa paikkaa sanotaan, että lääkäriin, kun tämän ikäisellä ripuli lentää yli 4 kertaa päivässä ja paino laskee, vaikkei varsinaisia kuivumisen merkkejä olekaan. Puuh, katsotaan aamulla.

Sitten vielä marttyyriosuus. On aika perseestä hoitaa näissä raskaushuuruissa, joissa omakaan olo ei ole kaksinen, kahta potilasta. Juuri nyt ei ole vaihtoehtona kutsua mummoa apuun enkä jaksa tänne sairastuvalle nyt ulkopuolista hoitajaa. Minun on vaan purtava hammasta ja jaksettava. Kukaan ei oikein kysy, jaksanko. Tottakai murua harmittaa sairastaa ja hän kiittää minua vähän väliä. Mutta hitto että toivoisin välillä jopa, että joku pöpö iskisi oikeasti minuunkin niin, että saisin vain olla jossakin hämärän rajamailla ja murun olisi mietittävä, miten tämä ralli saadaan pyörimään. Olen ja olemme me naiset ja äidit vaan aika sitkeitä. On vaan jaksettava ja painettava ja mehän jaksetaan.

Piti kirjoittamani kooste ensimmäisestä vuodesta

2011-01-24T21:15:00.001+02:00

Krapula jatkuu ympärivuorokautisena. Oksettaa iltaisin. Väsyttää h****tisti aamuisin. Niin paljon, että odotan vaan, milloin neiti kellahtaa unille, että pääsen viereen. Yhden pysähdyksen taktiikasta on siirrytty takaisin kahteen pysähdykseen, että mama saa enemmän unta. Syyllisyys on ihastuttava seuralaiseni, vaikka kuinka hoen, että läsnähän minä olen, vaikka makaan lahnana lattialla. Uloslähteminen tuottaa tuskaa, iloitsen jokaisesta pyrypäivästä, että saan vain möllöttää.. Joten omat äitipisteet eivät ole järin korkealla, vaikka syy on hyvä ja neiti ei oikeasti huomaakaan, että mikäs tässä systeemissä nyt on näin hidastunut.

Ettei tässä alkuvalituksessa olisi vielä riittävästi, neiti imaisi la-su yönä vatsatautipöpösen. En tiedä mitään riipaisevampaa kuin oksentava ja lopulta tyhjällä mahalla kramppaava pieni ihminen, joka ei ymmärrä, mitä hänelle tapahtuu. Puoli yötä valvoimme, minä kyllä loputkin. Sen jälkeen päälle on vaihtunut ripulivaihde, joten jälleen ollaan tiukilla nesteen tuputuksen kanssa. Mutta reipas on sairastaja, pätkääkään ei valita, menee vaan, nukkuu tavallista enemmän ja töräyttää tasaisin väliajoin vaipan täyteen ja pöksyt ja paidan pyykkikuntoon. Kaikesta tästä saan lisää herkullista univelkaa. No, kuolema kuittaa univelat vai miten se nyt oli.

Samasta lamaannuttavasta väsymysetomispyörrytysolosta johtuen myös se itselle tärkeä pohdinta ” 1. vuosi ja äitiys” on jäänyt kirjoittamatta. Ajatukset harhailevat kyllä ontossa päässä, mutta niistä ei saa muodostettua järkevää synteesiä (kykenin kirjoittamaan hienon sanan!). Jotain haluan kuitenkin tässä ihan nyt itsellenikin muistiin laittaa siitä, miten olen lopulta kokenut tämän ensimmäisen vuoden mullistukset ja orastavan kasvun äidiksi.

Synnytys. Siitä se kaikki 13.1.2010 lähti. Synnytyksessä aika taatusti kultaa muistot ja kun ne muistot olivat alkujaankin hämmentyneen positiiviset, tuntuu tuo rutistus lähinnä tanssilta kukkakedolla, jonka päätteeksi syliini tupsahti kaunis kapaloitu siloposkinen nyytti. No ei nyt ihan niin. Joka tapauksessa uskon, että yksi iso osa pääsääntöisesti positiivisissa merkeissä käyntiin lähtenyttä tutustumista pikku-neitiin avitti hyvä synnytyskokemus. Harva synnyttää ensimmäistä lasta ilman valvottuja öitä ja vuorokausien supistusmaratonia ennen toivoakaan sairaalaan pääsystä. Joten tietyllä tapaa oppikirjamainen hyvin nukuttu yö - aamulla lapsivedet kotilattialle – sairaalaan tarkistamaan tilanne – supistusten käynnistyminen – sopivat lääkkeet sopivissa väleissä - 13 tunnin kokonaiskesto – ei tikkejä eikä repeämiä on kyllä niin optimaalinen tapa toivottaa lapsi maailmaan kuin olla ja voi. Jotenkin itse asiassa pelkään mahdollista toista synnytystä huomattavasti enemmän kun ajattelen, ettei kahta kertaa vaan voi mennä noin nappiin. No, joka tapauksessa synnytys osoitti, että mammajooga, manteliöljyn läträys ja alapään ”venyttely” kyllä kannattivat. Samat konstit aion ottaa käyttöön tälläkin kertaa.

Alkutahdit. Ensi viikot ovat pyyhkiytyneet jo tarkkoina muistoina pois, ajatuksissa on vain jonkinlainen hyvinhän se lähti sujumaan -tunnelma. Kyllä meilläkin haettiin rytmiä, opeteltiin imetystä niin pirusti, tuijoteltiin nukkuvaa pienokaista yökaudet, ihmeteltiin itkuja, etsittiin oikeita asentoja. Ja hormonihuuruinen mama tirautteli tasatahtiin onnesta ja epäonnistumisesta siihen malliin, ettei murulla ollut pienintäkään mahdollisuutta ymmärtää, missä milloinkin mennään. Jotenkin muistan kokeneeni alkuvaiheen aika helppona, sain nukuttua ja nukuimme aamuisin pitkään eikä mitään ihan mahdottomia vastoinkäymisiä tullut. Toki syyllistin itseäni rintakumin käytöstä, kun en ollutkaan täydellinen lypsykone, mutta neitihän kasvoi hienosti pari ekaa kuukautta ja vasta sitten alkoi meidän ruokaralli.

Se ruokaralli. En jaksa tätä enää läpikäydä millään muulla tavoin vaan kuin toteamalla, että ongelmat syömisen kanssa näyttivät minulle tietyllä tapaa negatiivisimmat äitiyteen kuuluvat tunteet. Sen, miten omasta mielestä epäonnistuminen pienissäkin asioissa voi syöstä koko kokemuksen äitiydestä raiteiltaan, vaikka kuinka järjellä osaisi toitottaa itselleen, että hyvin tämä menee ja muut asiat vielä paremmin. Missään asiassa elämässäni en ole kokenut sellaisia epäonnistumisten ja huolten tunteita kun niinä rankimpina aikoina kun tuntui, ettei mikään mene neitiin sisään, en osaa ruokkia lastani enkä saa häntä kasvamaan. Nyt toki ymmärrän, että meillä on tältä osin omanlaisensa pienokainen, joka on koko ajan kasvanut tasaisesti ihan omalla käyrällään. Meille vaan ei tullut sellaista pullanpyöreää Michelin-mallia, jollaisina pikkuvauvat aina kuvataan. Nimittäin etsikääpä jostakin vauvalehdestä lapsi, joka ei ole suloisen palleroisen pehmeä vaan enemmän pelkkää kättä ja jalkaa..

Arki. Kotiäitiarki on aika jees, kun osaa itse relata. Kun on aikaisemmin tottunut menemään noin tuhanteen paikkaan sata lasissa, rytminvaihdos otti sekin aikansa. Alkuvaiheet tein omia sivuhommia ihan liikaa, joten eka puolivuotta olin ajatuksissani koneella ja pikku pikku projekteissa, mikä tietysti lisäsi omaa stressiä. Kun päätin syksyllä lopettaa sivuhommien puuhastelun tässä elämäntilanteessa, moni asia solahti tasaisempiin uomiin. Leppoisat aamut ja päivät neidin tahdissa ovat aika mukavia. Mitään ei tarvitse tehdä, mitä nyt silloin tällöin täytellä pesukonetta, kokkailla ruokaa pieni puntti jalassa roikkuen ja ottaa yhteispäikkäreitä. Minulla on vielä naisille ilmeisen harvinainen kyky olla suuremmin stressaamatta kotihommista tai jatkuvasti täydellisen siististä ympäristöstä. Suurin osa päivistä kuluu ihan näin, mutta sitten on päiviä, kun tekisi mieli vaan häipyä aamulla ovesta ja painella ympäri kylää vailla suunnitelmaa. Luuhata kahviloissa, leffassa, shoppailemassa, kuntosalilla, ladulla, ihan missä vaan.. Ristiriitaista on se, että välillä kaipaan töihin, välillä voisin viettää näin vielä pitkään. Joka tapauksessa on ainutlaatuista, että tällaisen kotiajan voi pienen kanssa viettää.

Äitiys. Se tärkein näkökulma, mistä oikeastaan halusin tämän ekan vuoden osalta kirjoittaa. Jotenkin se tuntuu tässä olotilassa asialta, jota en osaa nyt kiteyttää. Minulla oli monenmoisia kuvitelmia äitiydestä. Siitä, millainen äiti haluaisin olla ja mitä kuvittelin äitiyden olevan. Sekä siitä, mitä en missään nimessä haluaisi olla tai millaisia muutoksia itsessäni pelkäsin. Jostain kumman syystä pelkäsin, että minusta tulee vain ja ainoastaan lapsesta ja sen ulosteen koostumuksesta puhuva kestovaippojen kuoria virkkaava telttaimaisiin ekovaatteisiin pukeutuva lettipää. Missään edellisen lauseen asioista ei ole mitään vikaa, eivätkä ne ole minulle mitään antiasioita, siksi en todellakaan niitä noin listannut. Vaan siksi, että ne olisivat olleet niin iso muutos siihen, millaisena laiskana peukalokeskelläkämmentäostetaankaikkipaitsiruokavalmiina –eläjänä olen itseni oppinut tuntemaan. Jotenkin minä pelkäsin, että lapsen saaminen sekoittaisi pään ja alkaisin elää vain pelottavasti lapsen kautta. Niin ei käynyt. Tottakai minä elän tätä lapsielämää täysillä ja omalla lailla hurahtaneenakin, mutta ihan yhtälailla moni muu asia ympärillä kiinnostaa ja kaipaan monia entisiä juttuja, vaikka hyväksynkin että elämä on muuttunut pysyvästi. Ikinä en kuitenkaan sanoisi sitä lausetta, jonka tokaisi muutama vuosi sitten rakas rakas ystäväni: ”mitä me tehtiin ennen näitä lapsia?”. Itse asiassa tokaisu lohkaistiin aikana, jolloin me olimme hoidoissa ja he tiesivät asiasta, mutta pitkä ystävyys ei nyt yhteen lauseeseen karahtanut, vaikka sisäisesti heittelin häneen päin tikareita. No, minä muistan, mitä tein ennen lapsia, arvostin monia niistä asioista ja kaipaan edelleen osaa siitä huolettomasta mahdollisuuksien maailmasta.

Positiivisesti yllättävintä äitiydessä on se, kuinka luontevaa se on lopulta ollut. Äitiys on solahtanut ympärilleni kuin tuttu vanha pusero. Se tuntuu kotoisalta ja omalta. Mitään ihmeellistä alkuräjähdystä tai siirtymäriittiä ei ollut. Tähän maailmaan vain pujahti jotenkin yllättävän helposti. Tottakai minä olen kärvistellyt niiden epäonnistumisten ja huono äiti fiilisten kanssa, mutta silti olen sitä mieltä, että äitiys on ollut ihmeellisen luonnollista. Luulin haluavani pohtia kovastikin, millainen äiti minä olen, mutta se tuntuu itse asiassa ihan epärelevantilta. Minä olen ihan jees joka tapauksessa. Jos nyt jotain pitäisi itsestä äitinä sanoa, taidan olla aika huoleton (kaiken muun kuin ruuan suhteen), itseni yllättäneen kärsivällinen, tunteellinen ja tunteet näyttävä, hupsutteleva, välillä laiska, välillä aktiivinen ja normaalista minästäni poiketen yllättävän systemaattinen ja tiukka. Analyyttinen perusluonteeni näkyy kyllä äitiydessäkin siinä, että pohdin asioita välillä liikaakin. Kaikkia asioita ei tarvitse nyt niin perinpohjaisesti tässä vauvamaailmassa ymmärtää, kaikille asioille ja pienten metkuille tai omille tunteille kun ei ole selkeitä syy-seuraussuhteita ja selityksiä. Mutta tätä opin koko ajan lisää. Niin kuin tietysti koko äitiydestä, jossa ne haasteet ovatkin varmasti vasta oikeasti edessä muodossa kasvatus. Mutta kyllä minä itselleni ja meille yhdessä ihan kiitettävän tästä vuodesta annan. Tärkein todiste lienee tuo tyytyväinen taapertaja. Hän on luottavainen, iloinen, utelias ja sopivalla tavalla rajojaan testaava rohkelikko. Silloin me emme ole voineet ihan hirveän pieleen näissä hommissa mennä.

Pakko on myös vielä todeta, että herra murun isän rooli on löytynyt myös ihanan ja ihmeellisen kivuttomasti. Ehkä juuri siksi, että ne miehet eivät nyt vaan pohdi kaikkia juttuja liikaa… Riittää kun herra päryyttää neitiä mahaan, nostaa ilmaan ja pussaa. Siinä on jo aika hyvät ainekset. Olen muuten äärettömän iloinen siitä, että isi käy koko ajan enemmän ja enemmän kaikkiin asioihin. Enää lohduttajan ei ole pakko olla mama, tukea ja turvaa voi hakea myös murulta. No, äitiä tarvitaan kyllä ohjeistamaan murua vaikkapa ruuan tarjoilussa, kun kokonaisvaltainen vastuu ei ole vielä ihan tasan..

Mitä vielä. Olisihan näitä aiheita. Parisuhde ja sen muuttuminen, oma aika, roolit jne. Niistä ehkä joskus lisää.

Juhlahumua ja jumpsutusta

2011-01-16T21:27:00.000+02:00

Jottapa yksivuotiaan juhliminen voi ottaa koville, meille vanhemmille siis. Kahden päivän ralli vieraiden kestitystä (ensin kavereita muksuineen, sitten virallinen kummit+ lähisuku hommelit) ottaa tässä ympärivuorokautisessa krapulassa aika koville. Koti on kun hävityksen kauhistus ja muistuttaisi totaalisesti kaatopaikkaa, jos mummu ja vaari (anoppi ja appi) eivät olisi pitänee köökkiä edes jonkinmoisessa kuosissa. Nöyrin kiitos avusta. Sekä siitä, että avun keskellä pääsimme myös leffaan ja syömään kaksin.

Neiti käyttäytyi kaksi päivä kuin koulutettu ammattiviihdyttäjä. Käveli ympäriinsä hekotellen tekonaurua, esitellen napaansa ja ilmevalikoimaansa sekä tarjoillen jokaiselle pieniä hörppyjä nuken tuttipullosta. No, on tuo esiintyminen ottanut sikäli veronsa, että neiti on simahtanut erityisesti päiväunille omaan sänkyynsä alta nanosekunnin.

Saimme sitten toisenkin syyn juhlia. Perjantain varhaisultrassa näkyi topakasti sykkivä sydän. Viikkoja lääkärimme sai kasaan 6+4, mikäli olisi kuukautisista laskettuna noin neljä päivää vähemmän kuin kierron mukaan. No, tuo tarkentunee ajallaan. Iloa oli ylimmillään siinä pankolla maatessa. Kevennyksen toimitukseen tarjoili Muru, joka tokaisi jo oikeastaan ennen kuin lääkäri oli saanut vekottimensa sisuksiini: eihän siellä vaan ole kahta.. No ei ollut.

Kysyimme lääkäriltä, kuinka yleistä on tulla hoitojen jälkeen tai meidän tapaisellamme taustalla luomusti raskaaksi, kun näistä tapauksista kuitenkin kuulee. Hänen kokemuksensa mukaan se ei ole todellakaan yleistä vaan tapauksista sitten ehkä puhutaan enemmän. He eivät tilastoi asiaa varsinaisesti, mutta tällä klinikalla hoidetaan lähes 300 paria vuosittain ja siihen määrään spontaaneja raskauksia hoitojen jälkeen on noin 1-2 vuodessa. Niitä, joissa raskaus alkaa ennen varsinaisten hoitojen aloittamista, on kuulemma enemmän. Lääkärikin oli sen verran iloinen meidän puolesta, että ei veloittanut koko käynnistä. Tämä klinikka kyllä osaa pitää huolen rahoistaan, joten kiitos kivasta ylläristä.

Muita merkittäviä asioista viime tai tulevilta päiviltä. Uusi muskari alkoi keskiviikkona. Aika sopii meille ainakin tällä hetkellä paremmin, joten vaihdoimme ryhmää ja samalla paikkaa. Tässä ryhmässä oli hyviä tyyppejä ja enemmän neidin ikäisiä natiaisia, mutta se vetäjä. Herttainen naisihminen toki, mutta nyt kiitettiin Jeesusta ihan urakalla ja laulettiin kuin kirkossa virsiä, ohuesti ja korkealta. Puuh. Eihän tässä nyt mitään, itsepähän olen seurakunnan muskarin valinnut, mutta edellisessä ryhmässä oli rempseä täti, kivat laulut eikä mitään piilomainontaa. Minä en nyt valitettavasti mitenkään erityisen uskonnollinen ole, vaikka kirkkoon kuulunkin, joten vähän tympäisee, mutta tähän varmaan tottuu. Ei tuota nyt varsinaisesti käännytykseksi voinut vielä sanoa..

Huomenna onkin jännät paikat. Meille tulee ensimmäistä kertaa palkattu hoitotäti. Ihan vain puoleksitoista tunniksi, mutta seuraavana päivänä jo tupla-ajaksi. Näin yksinkertaisesti siksi, että vetreämmät mummu ja vaari asuvat 170 km päässä, joten ihan jokaiselle kampaaja-, neuvola- tai kuntosalikäynnille ei viitsi heitä hälyyttää. Hoitoja tulee NNKY:stä (hyvä valinta, kun juuri olen jurmuttanut kirkon muskarista..) siksi, että tuttavamme suosittelivat tämän seuran tätejä MLL:ää "paremmiksi". Taksa on 8,5 € tunti, sisältää vakuutukset sun muut ja on kotitalousvähennyskelpoinen. Aika passeli hinta minusta. Katsotaan kuinka meidän käy.

Mainio arki

2011-01-12T12:55:00.001+02:00

Nyt se on sitten sanottava. Mihin tämä ensimmäinen vuosi oikein hujahti!? Neitimme täyttää huomenna vuoden, viikonloppuna sitten juhlitaan. Eilen oli yksivuotisneuvola. Että ihan oikeasti yksi vuotta. Ihan vastahan minä köpöttelin huonounisena mehulle alakertaan aamukuuden maissa ja lorautin lapsivedet portaisiin.. Tästä tulee varmasti nostalginen viikko (sikäli mikäli nostalginen sanaa nyt voi käyttää vain vuoden aikajanan yhteydessä..) ja mieleni tekee pohtia mennyttä aikaa monelta kantilta. Yksi niistä on äitiyteen solahtaminen.

Juuri nyt on kuitenkin mielessä on päällimmäisenä vain ilo siitä, miten mukavan leppoisaa ja omiin uomiinsa asettunutta tämä arki on. Vauvoissa on hurjasti eroja syömisten, oppimisten, rytmien sun muiden löytymisten suhteen, joten kovin erilaisia ovat varmasti nämä ensimmäisen vuoden virstanpylväät. Kun itse ajattelen mennyttä ja tätä nykyistä hetkeä, voin vain kokonaisuutena todeta, että onpas aika hujahtanut ja olemmepa me päässeet lopulta aika helpolla. Ihmeellisen liikuttavaa on myös oikeasti se, miten oikealta äitiys ja kaiken lapseen liittyvän opettelu on tuntunut. Tottakai olen panikoinut imetyksen ja ruoka-asioiden vuoksi, se nyt vaan on meidän akilleen kantapäämme. Toisen lapsen kohdalla osaisin nämäkin asiat varmasti ottaa rennommin. Toisaalta toinen lapsi ei ole välttämättä ollenkaan niin haastava näissä asioissa.

Mutta miten mukavaa tämä arki yksivuotiaan kanssa oikeastaan onkaan. Nautin tosi paljon tästä leppoisasta oleilusta ja hyväksi havaituista rutiineista sekä tietysti tuon tärpästikkelin touhujen seuraamisesta. Voisin tuijotella ja ihastella kirjojen pläräämistä, ilmeilyä peilin edessä, joka nurkan ja mutkan penkomista, äidin puntissa roikkumista, jatkuvaa pälpätystulvaa, palikkahommia, rallettelua, sitkeää yritystä laittaa kypärämyssyä tai sukkaa paikoilleen. Ihan parhaita hetkiä ovat ne illat, kun koko kolmikko on paikalla ja neiti yrittää hauskuuttaa ja naurattaa meitä. Mikä onkaan sen parempaa kuin sohvalla pomppimalla tai vessaharja varastamalla saada äiti ja isä nauramaan. Aika huippua on myös näyttää jokaisen napa vuorotellen ja samalla vähän hötkyttää äidin vatsamakkaraa. Tosi hauskaa äidistäkin..

Ihanuusasia näin taaperoajan kynnyksellä on edelleen se, että ruoka maistuu. Nimenomaan Maman kotiruoka. Makaroonilaatikko, kanapinaattipasta, lohi ja pottumuusi. Niitä meillä vedellään nykyisin ja purkit on aika no no. Laiskuuden iskiessä toki käytän niitäkin. Mutta äitiysitsetuntoa hivelee tse, että äidin ruoka on parempaa : ) Maidonkin osalta olemme siirtyneet ihan perusmaitoon ilman mitään oireita. Tämä siirtymisen oireettomuus vahvistaa edelleen käsitystä siitä, että neitokaisen masulöysäilyn syynä on ollut öljy. Sitä kun on korvikkeissakin. Ei tuo ruokailu mitään ruusuilla tanssia kyllä sikäli ole, että edelleen minä lapan ruuan suuhun sormiruokaan lukuun ottamatta ja usein neitin keskittymiskyky ilman mitään lelua on sitä luokkaa, että ruokaa käytetään lähinnä ympäristöntuhoaseena.

Jossakin vaiheessa minullakin oli hirmuinen tarve seurata, milloin mitäkin kehitysaskelia tapahtuu, mutta jotenkin ne ovat menettäneet merkityksensä. Neiti kävelee silloin kun huvittaa, äitiäitiäitittelee, tapailee perässä pieniä melodian pätkiä, kokoilee pinoja ja hahmottaa hyvin lapasta käteen. Näillä taidoilla pärjätään, oli ne aikaisessa tai myöhässä. Luotan siihen, että kaikki onnistuu sitten kun aika on kun tähänkin asti on päästy. Jotenkin kun näen neidin kehittyvän jatkuvasti, en osaa ihme kyllä niin tuijottaa sitä, onko hän jossakin taidossa edellä, jäljessä vai normirytmissä verrattuna muihin samanikäisiin.

Olen muuten oikeastaan sitä mieltä, että juuri vertailun kannalta äiti-lapsi -kerhot tai vastaavat kissanristiäiset ovat joskus aika raadollinen paikka. Vaikka ne ovat itsellenikin olleet tärkeä vauvafoorumi silloin kun olen jaksanut paikalle raahautua, ongelma on minusta helposti se, että ainoa yhteen liittävä asia on vauva. Silloin tahtomatta, kun oikein muuta kosketuspintaa ei ole, lähdetään helposti siihen vertailuun ihan viattomien ”mites teillä kysymysten kautta”. Mutta kuten sanottu, kyllä näillä kerhoilla on todellakin paikkansa, varsinkaan kun kaikilla ei omia ystäviä samassa tilanteessa ole.

Tämä raskaus on juuri tällä hetkellä aika haaste. Minua oksettaa lähes ympärivuorokautisesti, iltaisin muutama tunti on helpompaa. Ja väsymys! Olinko minä näin kanttuvei neiti nakkia odottaessani? Enpä usko, nyt vaivaa unettomuus, isompi pahaolo ja unettomuutta seuraava väsymys. Tietenkin samalla on myös huono omatunto siitä, että mama ei ole ihan täysillä mukana neidin touhuissa. Aika itsenäisesti saa neiti painella. Ilmeisesti neiti jotakin omituista vaistoaa, koska tarve roikkua äidin puntissa on välillä kaamea, vaikka makaisin vaan raatona vieressä. Ja niin paljon väsyttää, että 1-v kakun tai leipoo leipomo..

Pitääpä muuten vielä tarkentaa, että huolimatta melko ristiriitaisista kakkosraskauspohdinnoista, itse asia on äärimmäisen onnellinen. Minä vain olen sellainen luonne, että asian kuin asian pohdin vähän joka kantilta, vaikka itse tulos olisi automaattisesti upea. Analyyttisyys on vaan niin sisäänrakennettua ja itse asiassa ihan hyvä suojamekanismi. Kun punnitsen riittävän monelta kantilta asiaa kuin asiaa, ei ikäviäkään yllätyksiä itse tilanteessa tule niin helposti. Miksihän minulla nyt oli tätäkin tarve tarkentaa. Ehkä siksi, että vitsailin tällä raskauden ”vahingolta” kuulostavalla alulla. Ihanaa se on!

Näkökulmia sisarusten pieneen ikäeroon

2011-01-09T18:22:00.001+02:00

Meillä on pohdittu viime päivät Tärpästikkelin lähestyvän 1-vuotispäivän lisäksi sisarusten lyhyttä ikäeroa. Mielipiteitä tuntuu olevan puolesta ja vastaan ja tietysti tämä onkin aika lailla juuri mielipideasia. Meitä pieni ikäero hieman hirvittää jaksamisen ja pienen neidin asian ymmärtämisen kannalta, mutta toisaalta kun ottaa taas kerran nämä ikämme huomioon, ei meillä olisi mahdollisuutta esim. neljän vuoden ikäeroon.

Tässä asiaa hämmentämään vau.fi sivujen artikkeliin koottu suppea otos tutkimuksista aiheesta. Että näin ; )

Lopullista totuutta parhaasta ikäerosta on turha hakea. Näyttää kuitenkin siltä, että suuri ikäero saa enemmän kannatusta tutkijoiden parista. On nimittäin osoitettu, että keskenmenoriski on suurempi, jos äidin keho ei ole ehtinyt toipua edellisestä raskaudesta. Myös lasten syntymäpaino jää pienemmäksi, jos raskaudet olivat peräkkäisiä. Täysi toipuminen synnytyksestä vie äidiltä 24–35 kuukautta.
Perhetutkimuksen professori Jeannie Kidwell Tennesseen yliopistosta puolestaan esittää, että lyhyt ikäero voi olla haitallinen lastenkehitykselle. Lapset joutuvat nimittäin kilpailemaan vanhempien huomiosta, ellei esikoinen ole yli neljä vuotta vanha.
Toisaalta Kidwell esittää, että jos ikäero on todella pieni, jos esikoinen on alle 1-vuotta, kun uusi pienokainen syntyy, ei kilpailuasetelmaa pääse syntymään.
On vielä yksi tieteellinen näkökulma ikäeroon. Nimittäin evoluutionäkökulma.Koska lapsia on todennäköisesti imetetty pitkään, ovat lapset syntyneet varsin harvakseltaan evoluutioympäristössä. Onko tämä sama synnytysväli paras vaihtoehto myös nykyaikaisille perheille, se jääköön jokaisen oman harkinnan varaan.

Raskaus vol. II

2011-01-04T21:35:00.002+02:00

Olen miettinyt viime päivinä pääni puhki, mitä tästä yllätysraskaudesta kirjoittaisin. Olen jossakin viikkojen 6-7 tietämillä enkä edelleenkään meinaa uskoa asiaa todeksi. Olen tehnyt kolme Clearbluen digitaalista testiä ja jokaisessa niistä on viikkomäärä kasvanut, joten toistaiseksi uskottava se on. Alkuraskauden ultra on varattu perjantaille 14. päivä. Klinikan vastaanottotäti meni hiljaiseksi kun selitin tilanteen. Minulla on tuttuja klinikan henkilökunnassa, joten sana tästä ihmesikiämisestä lienee kiirinyt..

No, käytännön kannalta päällimmäisenä mielessä on päivittäinen haaste. Neitin Nakin kakkavaipan vaihtaminen on melkoinen yökyök-koettelemus. Ilmeisesti tyttö taitaa tämän vaistota, koska hän on kakkaillut maltilliset yhdet kakat per päivä viimeisen viikon ajan..

Mutta mitä itse raskaudesta voisin sanoa. Se tuntuu edelleen ihan käsittämättömän epätodelliselta. Että mekö muka näin. Samalla se on korjannut entisestään jotain sisälläni. Vaikka meillä ja minulla on lapsi ja olen moneen otteeseen todennut sen eheyttäneen jotain lapsettomuudesta, olen silti kokenut olevani ”erilainen”. Olen kuvitellut niputtavani itseni yhteen muiden äitien kanssa, mutta monessa tilanteessa huomaan ajattelevani ”ne muut” ja me. Jotakin jäi. Mutta luomuna alkanut raskaus paransi jo nyt jotakin minussa. En ole oikeasti niin maho lehmä kuin olen kuvitellut olevani. Minä kai olen sitten ajatellut, että lapsettomuuden syistä iso osa on minussa ja olen jotenkin vajavainen nainen. En nyt sentään sairas, mutta jotenkin viallinen kuitenkin. Vaikka tämä raskaus ei jatkuisi, ajattelen hitusen enemmän, että minä ja me sittenkin pystymme tähän. Mikä on sinänsä kummallista, kun lopulta sillä ei ole mitään merkitystä, millä konstilla lapsi on aikaansaatu. Mutta jossakin oman sielun sopukassa sillä ilmeisesti on.

Muoks*. Lisään nyt tähän hieman kommentteja tästä itse yrityksestä, kun sitä anonyymi hyvin kommenteissa kysäisikin. Itseasiassa siitä yrittämisestä tai paremminkin yrittämättömyydestä piti alunperin kirjoittaakin. Me kun emme varsinaisesti yrittäneet lasta. Toki siinä mielessä, että meillä ei ollut käytössä ehkäisyä, joten valintahan se on. Mutta useamman vuoden tuloksettoman yrittämisen, tarkan ajoituksen ja melkoisen hoitorumban jälkeen, tuntui vähän kornilta ehkäistä.. Itse en olisi myöskään enää hormonalista ehkäisyä halunnut missään muodossa hoitojen kohtuullisen lääkekuorman ja puolentoistavuoden hormonikyllästyksen jälkeen. Toki tiesimme, että kaikki on mahdollista ja siitä vitsailimme, mutta emmehän me nyt pätkääkään uskoneet, että näin voi käydä. Sanon myös suoraan, että ainakin itselläni ajatus toisesta lapsesta oli vielä aika pitkälle läpikäymättä. Suurin syy tähän on se, että en ole ihan varma, pystynkö rakastamaan enää mitään niin paljon kuin tätä sähisevää Tärpästikkeliämme. Viittasin jossakin aikaisemmin vauvakuumeeseen, mutta se oli heitto joka oli itseasiassa aika kaukana todellisesta toiveesta. Mutta kuten sanottu, asioilla on tarkoitus mennä tietyllä tapaa.

Jotenkin näen tämän koko raskauden hieman paradoksaalisessa valossa tuosta yrittämisnäkökulmasta. Useita vuosia olen tiennyt lähes tunnilleen ovulaationi ja ennen hyppäsimme hommiin ihan suoritusmielessä, välillä todellakin ilman halua. Seksi kävi välillä työstä. Kokeilimme taukoja, kokeilimme joka toista päivää. Olen syönyt vitamiineja, syöttänyt niitä Murulle,olemme kuntoilleet ja rentoutuneet ja tehneet vaikka mitä vippaskonsteja vyöhyketerapiasta lähtien, että keho olisi mahdollisimman otollinen. No, greippimehu taitaa olla ainoa kotkotus, johon en ole missään vaiheessa sortunut. Ja sitten tällä kertaa minulla ei ollut pienintäkään havaintoa ovulaatiosta. Todennäköisesti tämän yllätyksen on järjestänyt oikea puoleni, joka ei kipuile eikä muutenkaan oireile ovuulaation aikaan. Kunto on huonompi kuin koskaan ja vitamiinipurkit pölyttyvät hyllyllä. Stessiä aiheuttaa pieni jäytävä väsymys. Niin ja mikä parasta, taisin jossakin postauksessa mainita, että väsymys on vienyt myös seksihaluja. Joten niiillä määrillä, mitä viime aikoina on peittoja heiluteltu, lienee ihme, että puikossa tuijotti kaksi viivaa. Lisäksi olen marinoinut ainakin omat soluni huolella alkoholilla, sillä kosteahkoja illanistujaisia on mahtunut joulukuuhun useita. No, ehkä niiden seurauksena on tarkemmin ajatellen ollut hieman enemmän sitä seksiä.. Joten jos tämä ei olisi lapsettomuustaustaisen pölinää, tarina olisi se vanha tuttu virsi. Yllätysraskaus. Hups vaan. Meille tosin tietenkin superpositiivinen sellainen.

Tietenkin näiden lähes parin viikon ajan mieli on lentänyt ensi loppukesässä ja kaikissa hetkissä sitä ennen. Olen kuvitellut helpon raskauden ja vaikeamman supisteluherkän raskauden, mikä olisikin melkoinen haaste tämän sähköjäniksen kanssa. Puolituttuni sai juuri tytön viikolla 35 ja viimeiset 10 viikkoa hän joutui olemaan totaalisessa levossa, vain 10 minuuttia pystyssä päivisin. Siinäpä olisi melkoinen haaste Mamn Tärpästikkelille, joka ei vielä todellakaan ymmärrä, miksi äiti ei ota syliin eikä leiki. Uuh, en ajattele tätä vaihtoehtoa nyt ollankaan.

Käytännön järjestelyt ja suunnitelmat heittivät tietenkin häränpyllyä. Kesäkuun lomamatka perutaan, maaliskuussa ja huhtikuussa vielä lentelen hyvällä omalla tunnolla. Olin jo hyvin orientoitunut töihin menoon loppukeväästä. No, taidan käydä siellä piipahtamassa edelleen muutaman kuukauden. Näin neiti voi totutella hoitopaikkaan ja minä käyn imaisemassa vähän aikuismaailmavaikutteita itseeni ennen uutta rutistusta. Tässä on taatusti valinta, jonka moni voi helposti lytätä. Minä aion tosiaan käydä hetken töissä ja aiomme laittaa neidin silloin hoitoon ja pitää hänet siellä ainakin puolipäiväisesti uuden ipanan ilmestyessä. Näin yksinkertaisesti siksi, että minä uskon sen olevan tämän perheen vanhempien jaksamisen edellytys ainakin alkuun. Jaksamista jos jotain, pitän taas kaikkien hyvinvoinnin kannalta tärkeimpänä. Jos voimia riittää, neiti palautuu kotimyyryläiseksi.

Työ ja sinne paluu mahdollisesti vuoden 2013 alusta aiheuttaa tällä hetkellä jonkinmoisia vatsakatarrin oireita. Nimittäin syyllisyyden vuoksi. Lähimmät kollegat ovat jo useampaan kertaan kyselleet, milloin palaan. Tämä vuosi, erityisesti syksy tulee olemaan kiireisten projektien aikaa ja työpanostani tarvitaan. Nyt poden sitten suunnattoman huonoa omaatuntoa, en niinkään koko putiikin puolesta vaan lähinnä siksi, että koen pettäväni nämä lähimmät työtoverini. Kiltin tytön syndrooma. Toisaalta olen myös kävelevä esimerkki siitä, ettei kannata palkata päälle kolmekymppistä lapsetonta naista. Jotta sanoisin myös riittävän monta kertaa toisaalta, voin todeta, että toisaalta tuo armas työpaikkani voisi palkata minulle sijaisen eikä repiä työpanosta muiden selkänahasta.

Mitäs muita merkittäviä muutoksia tämä Kinderi mahassa tuo. Oleellisimmasta päästä asioita voin todeta, että golfia ei tarvitse pelata ensi kesänä. Säästyypähän kausimaksut ja huono mieli liian vähän pelaamisen aiheuttamista huonoista tuloksista. Eipä tarvitse ostaa taaskaan mitään uusia ja kivoja vaatteita, koska en taas mahdu mihinkään jätesäkkiä pienempään tulevina kuukausina. Vannon muuten pyhästi, että tässä raskaudessa himon kohteena ei tule olemaan makkaraperunat.

Vaatteita ja muuta rekvisiittaa pienelle on tarjolla yllin kyllin, harmi vaan jos tulokas onkin poika.. Sisarusvaunut taitavat olla ainut merkittävä suurempi hankinta, sillä eihän neiti Nakki vielä jaksa kävellä pitkiä matkoja loppukesästä. Toivotaan, että hän sen sijaan nukkuu jo isojen tyttöjen sängyssä, että pinnasänky saadaan kiertoon.

No kroppakin mietityttää. Ei nyt pelkästään eikä oikeastaan ollenkaan sen suhteen, miten tästä lisää voin rupsahtaa vaan enemmänkin miten se kestää näin nopeaan toisen raskauden. Kun en tosiaankaan ole enää kaksikymppinen. Enkä oikeastaan kaipaa suonenvetoja, unettomuutta, epämääräisiä kävelyä haittaavia vihlaisuja tai muuta. Ei niitä vain tämänikäisenä jaksa ihan samaan malliin, varsinkin kun seuralaisena on tämä nyt lähes vuoden jatkunut krooninen miniväsymys. Onneksi neiti Tärpästikkeli on toistaiseksi ottanut innolla ja onnistuneesti vastaan uuden rytminsä, jossa nukutaan sikeästi klo 21-07. Minä en osaa olla kertaa paria yössä tarkastamatta, onko neidillä kaikki hyvin, mutta itse hän kutsuu joukkojaan paikalle ihastuttavan harvoin.

Jos vielä suoraan sanotaan, mietin miten näistä mätisäkeistä, joita myös rinnoiksi on joskus kutsuttu, voi herua pisaraakaan maitoa, kun ei ole mitään mikä täyttyä. Ja onko tuolla alapäässä paikat alkuunkaan palautuneet siihen malliin, että ne kestävät toisen torpedon hyökkäyksen. No, enhän minä nyt ensimmäinen tällä ikäerolla lapsia saava ole, mutta kyllä nämä uhkaavasti neljääkymppiä lähenevät vuodet pistävät miettimään osien kestämistä ja koneiston jaksamista. Aseiksi otan kyllä tälläkin kertaa Probiootti-maitohappokapselit, mammajoogan liikesarjat ja manteliöljyn.

No jos sitten jotakin toiveikkaampaakin, koska ihan mielettömän iloinen asiahan tämä on. On huippua, että tuo aktiivinen touhottaja saa sisaruksen, joka kelpaa jo aika lyhyen ajan jälkeen leikkikaveriksi ja seuraksi. Mutta ei pelkästään se lapsuuden seura ole hieno asia vaan myös nuoruuden ja aikuisuuden sisaruuden tuoma turva, joka itseltäni on puuttunut ja joka olisi kullan arvoinen nyt, kun oma äiti on jo ikääntynyt ja sairastaa. Toivottavasti osaan itse ajatella pientä ikäeroa jossakin parin vuoden sumun jälkeen niin, että nyt on sitten rykäisty ja kun helpottaa, helpottaa sitten kunnolla eikä uutta rallia ole luvassa. Kaikki tänne samaan kaaokseen vaan kiitos. No, eipä meille oikein muu vaihtoehto olisikaan mahdollinen – tämän niin useasti mainitun iän vuoksi. Olenkohan ikärasisti itseäni kohtaan?

Olen myös äärimmäisen iloinen siitä, että meidän ei tarvitse alkaa suunnittelemaan ja aikatauluttamaan mitään uusia hoitoja, siis niitä pakkasalkioiden siirtämisiä eikä jännittää niiden muutaman repuusin selviytymistä. Jotenkin juuri tämän ajankohdan osalta tekee mieli sanoa, että asioilla on tarkoitus järjestyä tai ainakin mennä niin kuin niiden kuuluu.

Käytännön kannalta olisi mahtavaa, jos tämä raskaus jatkuisi eikä minun tarvitsisi murehtia vuotamisesta, akuutista keskenmenosta eikä riskiraskaudesta. Riski tietysti kasvaa automaattisesti iän myötä, mutta voisin ottaa tämän kasvajan ilman puuttuvaa napasuonta ja kampurajalkaepäilyjä. Jos vain saisin porskuttaa ja ihastella, miten helppoa kaikki onkaan. Ja toinen samanlainen synnytys perään kiitos.

Vaikka tähän koko asiaan mahtuu monta sekasortoista ajatusta, osa puolesta ja osa myös hieman kauhistuneena vastaan, toivon vain koko sydämeni pohjasta, että tämä raskaus jatkuu ja lapsi on terve. Vielä en osaa oikein edelleenkään ajatella, että tämä kestäisi. Niin se vaan on historia veressä tässä asiassa.

Että tämmöisiä. Vielä kun saisi neidin ymmärtämään, mitä tapahtuu. Kyllähän se ymmärrys kasvaa päivä päivältä, mutta epäilempä, ymmärtääkö puolitoistavuotias sitten kesällä, mitä tuleman pitää. Konkreettisen muutoksen Kinderin synnyttyä toki, mutta että etukäteen? Vai aliarvioinko nyt pahasti pienten ihmisten käsityskykyä..

Uusi vuosi, uudet kujeet

2011-01-02T11:08:00.001+02:00

Tärpästikkeli toivottaa kaikille lempivaltaistuimiltaan

erityisen hyvää uutta vuotta 2011!

Analyysinpoikasta

2010-12-29T20:27:00.002+02:00

Kiitos vielä hurjasti onnitteluista. Aiheen sulattelu jatkuu edelleen. Vaikka mieli välillä lentää jo ensi loppukesässä, ei se ihan vielä anna lupaa unelmoida. Katsotaan ainakin sinne varhaisultraan, jotenkin en vaan automaattisesti osaa uskoa vatsassa olevan jotakin elävää. Eroa aikaisempiin alkuihin on kyllä se, että mitään tiputtelua ei ole. Nyt ei siis tule suttutuhruja (meillä puhutaan nykyään Teletappi- ja Unelmatarha –kieltä, Yei!) . Menkkojen mukaan viikkoja olisi nyt kasassa 5+1, mutta ovulaatio nyt ei ole koskaan ollut ihan tarkalleen puolivälissä 28-30 päivän kiertoa. No, toisaalta oireet muutenkin tuntuvat lievemmiltä kuin ekassa raskaudessa tässä vaiheessa. Mistä tietenkin kuvittelen helposti, että keskenhän se sitten menee. Toisaalta tässä nykyisessä härdellissä ei ehdi ihan jokaista nippausta noteeraamaan.

Sitten muihin asioihin.. Neiti Vauhtinakki sai eilen hammashoitajalta uuden lempinimen, Tärpästikkeli. Kuvaa kyllä minusta neitiä hyvin mitä sitten tarkoittaakin, mutta enpä ole varma oliko ”tädin” lausunto ihan niin positiivisessa mielessä lausuttu kun haluan sen kuvitella. Käynnin aikana neiti paineli ympäri huonetta, paukutteli mennessään kaapinovet ja metalliset instrumenttikärryt, tutki ultralaitteen eikä ollut hetkeäkään paikallaan. Lopuksi puri ystävällisesti hammashoitajaa sormeen, kun varsinaisen tutkimuksen aika oli.

Minusta on pääsääntöisesti mukavaa, että meillä on reipasotteinen ja sosiaalinen lapsen alku, mutta jo nyt huomaan, miten taitavasti tätä pulppuilevaa luonnetta pitää osata välillä käsitellä, hillitäkin jatkossa. Tai eihän sitä nyt varsinaisesti tietenkään tarvitse vielä hillitä, mutta sanotaan nyt niin, että myös ne negatiiviset tunteiden osoitukset ovat yhtä maailmaa syleilevän suuria ja silloin olen ja olemme välillä hieman ymmällämme. Ymmärrän, että hänen pitää oppia kokemaan myös negatiivisia tunteita, mutta jotenkin 11 kuukautisen äksäraivari lattialla tuntuu kokemattomalle aika oudolta. Lähinnä siis se, miten reagoida. Näitä esiintyy lähinnä silloin, kun neiti ei saa mitä haluaa tai pääse sinne minne juuri sillä hetkellä pitäisi päästä. Tyypillisimmillään vessanpöntölle, pakkaseen ilman vaatteita, pesukoneen rumpuun tms. No, meneväthän ne äksyilyt toistaiseksi saman tien ohi, mutta jotenkin sitä haluaisi aina vaan paijata pahan mielen pois ja ratkaista asian, kun kaikkea vaan ei voi pieni saada. Mutta ratkaisu ei taida olla sekään.

Muutenkin pohdin ja mielenkiinnolla seuraan nykyisin tosi paljon tätä temperamenttin kehittymistä tai persoonallisuutta, mikä nyt sitten onkaan oikea termi. Minulla on Kaksplussan Suuri Vauvakirja, jossa on jossakin kohtaa hyvä lista vauvojen temperamentin piirteistä. Kuvaukset ovat oikeastaan yhden käytöspiirteen kaksi ääripäätä, kumpikaan ei ole parempi kuin toinen. Esimerkkejä ovat vaikkapa surumielisyys ja taipumus reagoida alakulolla, turhautumis- ja ärtymisalttius, suhtautuminen hellittelyyn, hymyn, naurun ja ääntelyn määrä, vahvojen tai heikkojen ärsykkeiden tuottama mielihyvä, tarkkaavaisuuden kesto tai rauhoittuvuus tyynnytellessä.

Meillä neidin selkeimpiä piirteitä ovat vahva lähestymistaipumus, jonkinlainen ulospäinsuuntautuneisuus toiselta nimeltään ja kiinnostus erityisesti ihmisiin, itsenäinen tutkiminen ja leikkiminen, onneksi myös välillä todella keskittyneesti, sitkeä ponnistelu ja yrittäminen uudelleen ja uudelleen mielenkiintoisten asioiden kohdalla, huoleton suhtautuminen pieniin kolhuihin ja säikähdyksiin ja tyyntyminen helposti harmituksen jälkeen. Rajut leikitkin kiinnostavat ja parhaat naurut saa heittämällä neitiä ilmaan. Pientenkin äänten suhteen hän on hyvin tarkkaavainen, esim. aukioloeva televisio ei kiinnosta alkuunkaan, mutta musiikki, erilaiset uutistunnarit jne. taas herättävät mielenkiinnon. Niin ja aktiivisuustaso ja liikkumisen tarve on valtava. Jopa niin suuri, että sylissä ei malttaisi olla aina kun äiti haluaa halitella. Vastaavasti hän tarvitsee selkeästi paljon toimintaa ja aktiviteettejä, pysyy siis tyytyväisimpänä kun ympärillä, hän turhautuu tai ärsyyntyy helposti juuri jos asiat eivät mene kuten hän haluaa, omien tunteiden ilmaisu on jo nyt aika roisia, myös sen harmituksenkin. Hän on selkeästi myös lauman herättäjä eli uneen rauhoittumiseen tarvitaan aikuinen, jotkut kai tyyntyvät jo tämän ikäisinä helposti itse. Jossain oli tälle termi self smoother, meillä ei siis asu sellainen.

Olihan näitä tarkkailtavia piirteitä vielä vaikka minkälainen lista, mutta nämä mielestäni neidistä ilmenevät jo nyt selvästi. Sieltä se pienen ihmisen persoona paljastuu pala palalta. Meidän pienen pieni ja sitkeä, ihmeellisen tomera tyttö, jonka iloisuus, aktiivisuus ja kekseliäisyys hämmästyttää päivittäin. Samalla myös tuo Pikku Myyn kiivaus jo pikkuisen arveluttaa.. Saapa myös nähdä, miten pysyviä nämä piirteet ovat. Tai itse asiassa nämä taitavat olla niitä perimmäisiä piirteitä, jotka säilyvät, mutta totta kai piirteiden hillintää tai niiden mukanaan tuomaa käyttäytymistä voi opettaa ja opetella.

Vielä muutama asia, joita neiti jaksaa ja jaksaa ja jaksaa ja joita Mama jaksaa tarkkailla tunnista toiseen. Neidin ehdoton suosikki on omien vaatteiden pukeminen. Tai sitkeä yritys, eihän Tipsu niitä paikoilleen saa paitsi sukan silloin tällöin sattumalta. Keskittymistä vaatii myös maman ja oman tukan harjaus sekä kuumeen mittaus korvamittarilla omasta tai toisen korvasta. No, tietysti myös puhelin ja sen ojentaminen äidin korvalle ovat päivittäisiä askareita. Alooalooalooaloo kuuluu vaan, jos oikein yrittää tulkita. Muuten sanoissa onkin päätetty siirtyä säästölinjalle. Niin ja sitten se helluisin asia. Omenan syönti. Miten antaumuksella pieni voikaan ottaa käteen kokonaisen ison kuoritun omenan, haukata pienen pieniä paloja ja antaa omppua välillä äidille, Niisk niisk..

Joulun ihmeitä

2010-12-26T17:45:00.001+02:00

Minä kirjoitan sen tähän lyhyesti . Meillä sulatellaan nyt muutakin kuin kinkkua. Nimittäin ystävämme rouva Clearbluen useampaan kertaan ilmoittamaa uutista - minä olen raskaana. Että sellainen jouluaaton aaton yllätys. Tuli sitten kolmas joulu ilman mätiä ja graavikaloja ja viinejä. Tietenkin olin itse huolella käynyt juuri niitä hamstraamassa aamulla, juuri ennen kun päätin hieman ex tempore ostaa myös apteekista raskaustestin. Oli nimittäin etonut siihen malliin aamulla. Väsytti ja pissatti ja paleli, kun tarkemmin mietti.

Sata miljoonaa asiaa pyörii mielessä. Niistä tietysti päällimmäisenä tämä: raskaana, luomusti? WTF, jos nyt suoraan sanotaan. Iloa, iloa, iloa ja hämmennystä, hämmennystä, hämmennystä. Suunnitelmat uusiksi, aika pieni ikäero, no eipä tarvitse miettiä alkioiden käyttämistä, miten me luomuna niiden piikkien, ultrien, ihmettelyjen, keskenmenojen jälkeen, menenkö töihin, mahdutaanko asuntoon, kestääkö tämä, tuleeko pöskyihin verta, ai kun sattuu mahaan, taasko se kaikki ralli kramppien ja kotkotusten kanssa, miten kroppa pysyy vauhdissa mukana, onkohan se terve, mene jo Tipu nukkumaan että äitikin pääsee..

Että semmoisissa tunnelmissa meni joulu. Tosi kivaa oli muutenkin kyllä. Tästä riittää sulattelemista vielä pitkäksi aikaa.. Jos raskaus jatkuu. Jos on kyllä mukana tukevasti edelleen, ihan kuten edelliselläkin kerralla.

Hieman enemmän aiheesta, kun pää tästä vähän selkenee. Nyt tiedän, että sain myös monen ensimmäistä ihmettä odottavan vatsan pieneen tiukkaan solmuun. Kun se vaan satuttaa. Sitäkään en osaa olla tässä omassa hämmennyksessäni pohtimatta. Mutta samalla ajattelen ja viestitän, että miten ihmeessä kaikki voi ollakaan mahdollista. Tämän kun ei tosiaankaan pitänyt olla mahdollista.

Nyt minä vaan odottelen ja ihmettelen tulevia päiviä. Ja yritän hieman laskea, että missäs vaiheessa sitä nyt mennään.

Arkihuolesi kaikki heitä

2010-12-20T12:05:00.003+02:00

Sitten onkin taas aika päivittää tämä ruoka- & kakkatilanne. Voin summata tilanteen oikeastaan lyhyesti: emme tehneet maitoaltistusta, peruimme siihen liittyvät lääkärit, neiti kasvaa painokontrollin mukaan mainiosti ja kakka se vaan lentää, vaan ei ihan entisissä määrin.

Maitoaltistuksesta ei tullut kerta kaikkiaan mitään, koska emme saaneet menemään neitiin millin milliä sitä järkyttävän makuista Nutrilet Soijaa. Samaan aikaan kun tuskailimme tuon tilanteen kanssa, unohdimme antaa noin viitenä päivänä peräkkäin öljypohjaiset Rela-tipat ja kas, kakkulaisen määrä väheni merkittävästi, vaikka se edelleen on liisterinlujaa liejua. Öljyllä lienee sittenkin jotakin tekemistä asian kanssa. Kun sitten kävimme vielä lääkäriä varten painokontrollissa, oli neiti humauttanut painoa 300 grammaa kolmessa viikossa, mikä on lähes saman verran kuin edellisen viiden kuukauden aikana yhteensä. Totesimme, että tämä oli nyt tässä.

Pieni epäilys vielä jostakin suolistopöhelöisestä elää mielessä, mutta koska tilanteen kanssa nyt selviää ja uusi suurempiruokainen neiti sentään kasvaa mallikkaasti, katsomme tilannetta siinä vaiheessa uudelleen, kun altistusta saa kokeilla kaura- tai soijamaidolla. Niitä kun ei virallisesti kai saisi antaa alle vuoden ikäiselle. Ravintoterapeutin kontrollikäynti vahvisti asia. Ei nyt hötkyillä, kun tilanne näyttää korjaantuvan omalla painollaan. (Fingers crossed). Kalsiumin saantia pitää edelleen tarkkailla ja rasvalisä menee nyt sitten margariinin muodossa. Ravintotätikin muuten totesi, että onpa kiva nähdä minut nyt niin paljon rauhallisempana ja luottavaisena. Millainenkahan hörhö olenkaan siellä ekalla kerralla ollut, huh.

Tämä koko ruoka- ja kakkashow on kyllä ollut siinä mielessä surkuhupaisa farssi, että tilanne on korjautunut juuri silloin, kun käännymme ammattilaisten puoleen ja toteamme, että tarttis tehdä jotain. Neiti alkoi syödä, kun varasin ravintoterapeutin. Kakkahommat saatiin hieman kuriin, kun visiteerasimme lääkärillä. Joten kyllä, tunnen itseni hieman ylireagoivaksi ja pallo hukassa olevaksi Mamaksi, mutta pääasia on tietysti se, että oli keino mikä hyvänsä, se on toiminut ja tilanne korjaantunut. Toisaalta sekä lääkäri että ravintoterepautti lohduttelivat, että nämä rajatapaukset ovat sikäli vanhemmille hankalia ja stressaavia, kun koko ajan on tunne, että jotain on pikkuisen pielessä, mutta ei niin että siihen pääsisi helposti käsiksi. Tämmäinen tilanne kuulemma helposti pitkittyy ja pitkittyy. No, toivotaan, että meillä ei enää pitkity vaan saan ja saamme keskittyä nyt ihan muihin juttuihin kun jatkuvaan asioiden miettimiseen ja miten seuraavasta ruokailusta selvitään -strategian miettimiseen.

Muuten täällä eletään normi joulunaluskiireitä. Vietämme joulua kotona ja molempien vanhemmat tulevat meille. Joulukuusta ja pukkia ei vielä tänä vuonna tarvita. No, kuusi olisi kiva tietysti itsellekin, mutta visiitti anopin luo kuusta tutkimaan osoitti, että en järjestä 24 h päivystystä kuusen luokse, jotta neiti pysyy poissa imeskelemästä neulasia tai kiskomassa irti kaikkea mikä kiskottavissa on.

Merkittävän hankintapäätöksenkin teimme, nimittäin turvaistuimen. Sen valinta olikin sitten parhaimman luokan salatiedettä ja mielipide on vaihtunut 180 astetta edellisestä aiheeseen liittyvästä kommentistani. Me päädyimme selkämenosuuntaan asennettavaan istuimeen Isofixillä. Näin asennettavia istuimia on käytännössä kolme (BeSafe, Recaro ja Britax) ja Britaxin malli on käsittääkseni jäämässä pois markkinoilta. Valinnan perusteena oli suositus Pohjoismaissa tästä asennuksesta. Tätä suositusta tottelemme siksi, että kolarityypit ovat täällä jonkin verran erilaisia kuin Keski-Euroopassa eli edestäpäin tai etukylkeen tulevia. Autoliiton sivujen testeissä istuimet testataan Keski-Eurooppalaisen standardin mukaan, joten se ei ihan kaikkea kerro, vaikka tietysti hyvä testi itsessään on. No fakta tietysti on, että nämä tunnetut ja testatut merkit ovat varmasti hyviä joka tapauksessa ja tästä asiasta on vähintään yhtä monta mielipidettä kuin lapsen oikeasta hoitoon menon iästä ja paikasta. Valintamme on nyt sitten BeSafen Izi Combi X3 Isofix, joka kiinnitetään siis isofixillä ja sen voi vielä kääntää kasvot menosuuntaan turvavyöistuimeksi. Minusta istuin oli tosi laadukkaan oloinen, iso kylläkin ja kiva värikin löytyi : ) Tässä vielä aika havainnollinen linkki, mikä ero on törmäyksessä kasvot menosuuntaan tai selkä menosuuntaan istuimessa. Edelleen, en heittäydy tässäkään asiassa fanaatikoksi, suurin osa Euroopan lapsista matkustaa kasvot menosuuntaan, mutta me valitsimme tässä vaiheessa suomalaisten suositusten mukaisen tavan.

Ihanaa joulunalusaikaa ja joulua itse kullekin!

Taidot, kehittyminen, vertailu

2010-12-13T17:34:00.001+02:00

Taas mielessä muhii aihe, joka soisi huolellisen pohtimisen, mutta joka näin Tipusen päiväunien aikaan tulee vain taas nopeasti raapaistuksi.

Neitimme on ottanut eilen, päivää vaille 11 kuukautisena ensimmäiset todelliset askeleensa. Me olemme odotelleet taitojen kehittymistä ihan rauhassa, eikä kävelyn oppiminen ole ollut meille mikään erityisen tärkeä kynnys. Ihan yhtä ihmeellistä on ollut seurata jokeltelun, muiden motoristen taitojen, kuten käsien hallinnan tai ympäristön seuraamisen ja ymmärryksen kehittymistä.

Mutta että minua on ottanut päähän se, kuinka ihmiset ympärillä muodostavat käsityksen lapsesta näiden kehityksen virstanpylväiden perusteella. Useampi läheinenkin ihminen on jo kuukausia kysynyt joka ikinen kerta meidät nähdessään: "Joko Sanni jo kävelee?" Ja sitten päivittelee, että eikö tosiaan, vaikka kuulemma neidin vauva-ajan vilkkauden olisi selkeästi pitänyt tarkoittaa nopeaa liikkeelle lähtöä. Myöskään näitä ihmisiä ei juuikaan kiinnosta, kun yritän kertoa, että neiti osaa koota Maatuska-nuken ja erilaisia torneja renkaista, palikoista ja kupeista. Jotka minusta ovat oikeasti aika paljon mielenkiintoisempia taitoja.. Jotenkin se kävely nyt vaan on mittari, jolla vauvojen taitoja pistetään järjestykseen. Tai puhe.

Samalla minua ärsyttää tässä asiassa myös se, että jumpissa ja muskareissa sun muissa vauvakerhoissa keskustelu menee helposti "meidän vauva tätä, mitäs teidän vauva" -linjalle. Eli vertailuun tai ainakin sitten oman vauvan taitojen listaamiseen. Toisaalta se on kauhean ymmärrettävää, kyllähän se on luonnollista olla ylpeä jälkikasvun tekosista. Itse yritän vaan jotenkin enemmän keskittyä näidenkin asioiden esiintuomiseen jotenkin vähän toisella tapaa, en pelkästään ilmoittamalla milloin mikäkin taito on hyppysissä. Enemmänkin yritän kertoa hauskoista tilanteista, joissa joku ominaisuus tai taito on ollut mukana.

Jotenkin yritän välttää tätä tietyn taidon varhain oppimisen korostamista myös siksi, että oman perhepiirin suppean empiirisen kokemuksen perusteella, varhainen taito ei korreloi tulevan osaamisen kanssa. Muru on oppinut kävelemään 13 kk iässä ja silti hän on ollut juniori- ja varhaisaikuisuudessa useammassa lajissa SM-tasolla. Minä olen oppinut kävelemään ennen kuin täytin vuoden ja vankasta urheiluharrastamisesta huolimatta varsinaisia meriittejä ei ole siunaantunut. Minä olen oppinut lukemaan reilusti ennen kouluikää ja olen kahlannut lapsena, nuorena ja aikuisena varmasti useamman pikkukirjastollisen verran faktaa ja fiktiota. Muru on lukenut Aku Ankkaa, Tekniikan Maailmaa ja pakolliset yläasteen ja lukion kirjasuoritukset, mutta silti hän on tämän perheen ainoa tohtori. Lapsuudenystäväni kärsi puhehäiriöistä ja änkytyksestä pienenä, mutta niinpä vaan hänestä tuli sujuvasanainen näyttelijä.

Miksi minä sitten tartuin tähänkin aiheeseen piikit pörröllään. Oikestaan Mafaldan Työ, työ ja vielä kerran työ postaukseeni liittyneen kommentin vuoksi. Hän pohti ja perusteli erittäin perinpohjaisesti tarhan suorituskeskeisen ja kilpailuhenkisen ympäristön mahdollisia haittavaikutuksia pienelle. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, mutta totesin tämän jatkuvan taidot ja niiden vertailu asetelman kautta, että eihän se tarha se ainoa "paha" tässä ole. Me äidit ja vanhemmat toimimme itse ihan samoin. Tietyllä tapaa arvotamme pienet näiden tiettyjen taitojen kehittymisen kautta ja näiden "milloin teidän KerttuKaarina oppi mitäkin" keskustelujen kautta laitamme vauvat kehityksen nopeuden perusteella jonkinlaiseen järjestykseen. Kyllä se keskustelu minusta on myös sellaista, että äiti, jonka lapsi lähtee kävelemään vasta lähellä puoltatoistavuotta, kokee kyllä jonkinlaista huolta tai pahimmassa tapauksessa huonommuutta lapsensa puolesta. Tai puhumaan, mikä on se toinen suuri juttu.

En tiedä, ehkä tässäkin puhuu itsessäni entisen lapsettoman ääni. Koska tulin siihen aikaan niin herkkänahkaiseksi raskaus- ja lapsikeskustelujen sävyille, yritän nykyisin olla hienotunteinen niistä aiheista itse keskustellessani ja ehkä se sama asioiden välttämisen ja oman tilanteen kehumisen hienotunteisuus on siirtynyt tähänkin.

Toki nämä kaikki taidolliset uudet asiat ovat ihania ihmetyksen aiheita ja jollakin tavallahan konkreettisista uusista asioista pitää keskustella. Jotenkin itse vaan kiinnitän huomiota ehkä sitten toisinlaisiin asioihin. Siihen, miten sosiaaliset taidot karttuvat, millainen persoona tästä meidänkin tänttähäärästä on kuoriutumassa, mistä hän on kiinnostunut ja millaisten asioiden parissa viihtyy. Ne ovat minusta huomattavasti monivivahteisempia ja mielenkiintoisempia asioita ja kertovat hieman enemmän, millainen lapsi on kyseessä. Kävely tuntuu vain yhdeltä pieneltä asialta muiden joukossa, mutta silti se on helposti se the juttu. Hassua, kun jokainen todennäköisesti oppii kävelemään..

Ai niin, on meilläkin yksi taito josta olen kyllä poikkeuksellisen ylpeä. Sanni Sipuli Sopuli osaa antaa isoja märkiä suukkoja. Se vasta tärkeä taito onkin!

Lapsettomuuden syistä

2010-12-09T12:34:00.001+02:00

Monessa tutussa blogissa on pohdittu aihetta sekundäärilapsettomuus. Yritän itsekin muodostaa parhaillaan käsitystä, mitä aiheesta ajattelen. Minulla on monta hataraa mielipidettä siitä, kuinka erilainen voisi olla pettymys toisen lapsen saamisen vaikeudesta verrattuna itselleni siihen ainoaan varsinaiseen lapsettomuuteen, ensimmäisen saamiseen.

Ehkä tämä tai ehkä se pienen pieni ajoittainen toive kakkosesta on saanut pohtimaan tällä hetkellä enemmän meidän lapsettomuutemme syitä ja sitä, miksi toisenkaan lapsen saaminen ei todennäköisesti tule olemaan yhtään helpompaa. Tai ei todellakaan tule, onhan tässä porskuteltu puoli vuotta ilman ehkäisyä ja taatusi on sattunut sopivia hetkiä melkein joka kuullle.

Meillähän tilanne on selittämätön lapsettomuus. Kertakaikkiaan mitään syytä ei ole löytynyt. Paitsi se, että jostakin mystisestä syystä solumme eivät hedelmöity ilman ICSI:ä. Meillä ICSI on ollut vaihtoehto hieman poikkeavasta syystä, ei miehen sperman laadusta johtuen vaan yksinkertaisesti siksi, että hedelmöitystä ei tapahdu muuten. Munasoluni ja miehen sperma ovat priimaa. Hormonitasot ovat täysin normaalit. Samoin vasta-aine, hyytymis- ja tehdyn kromosomitestit. Tuubat ovat luonnollisesti auki. Kaikki on siis testattu, mutta mikään ei selitä sitä, miksi Muruni vikkelät siittiöt ei pidä pulleista munasoluistani.

Todennäköisesti syy on jossakin sellaisessa kuten paksu munasolun kuori tai jotakin vastaavaa, jota ei kuitenkaan vielä pystytä tutkimaan tai määrittämään. Joka tapauksessa ICSI:llä hedelmöitys onnistuu, joten kun konsti on olemassa, ei syytä edes etsitä. Niin se tässä hedelmöityshoitomaailmassa menee.

Ennen hedelmöitystä ja sen jälkeen vaiheissa olen hyvä. Reagoin hormoneihin juuri kuten pitää ilman pahoja sivuvaikutuksia. Olen myös hyvä raskautumaan munasolun kohtuun saamisen jälkeen. Kolme neljästä siirrosta on johtanut raskauteen, mikä on prosenttina huima. Olen vain huono pysymään raskaana, koska alkioidenkaan laatu ei ole ollut hyvä. Jostakin syystä tapahtuu fragmentoitumista ja muita merkillisyyksiä, jotka heikentävät alkioiden laatua. Ehkä se on ikä, ehkä se on jotakin määrittämätöntä jomman kumman perimässä. Ehkä se on luonnon valinta.

Tällä taustalla on siis kovin epätodennäköistä, että uusi raskaus tulisi ihanana ylläri pyllärinä. Kyllä se varmasti mahdollista on, mutta sangen epätodennäköistä. Tämän pohdinnan syy on oikeastaan myös se, että analyyttinen luonne nostaa päätään. Minusta olisi mukava ymmärtää, miksi homma oli niin hankalaa. Vaikkei sillä tietysti lapsen saamisen jälkeen varsinaista merkitystä ole. Mutta minä vaan käsittelen asioita siten, haluan ymmärtää taustat ja syyt. No, mitä muuta sitä nyt voi odottaa kuin tätä, kun alkaa hommiin vasta 35 vuotiaana.. Jos jäämme toista lasta vaille ja aikaikkuna sille toiveelle on muuten aika pieni, kysymys on entistä ajankohtaisempi. Silloin se vasta mielessä pyöriikin, vaikka kuinka olen jo etukäteen yrittänyt hyväksyä mahdollisen tilanteen.

Joten huolimatta siitä, että olen siellä sun täällä väittänyt, että lapsi parantaan lapsettomuuden kokemuksen ja eheyttää, ei se vie koko sitä maailmaa pois pään sisältä. Kysymyksiä jää, aihe pyörii mielessä, vaikka varsinaiset haavat olisivat umpeutuneet.

*Muoks. Tulinpa vielä lisäämään tuohon rytäkkään mahtuneet lyhyen ja pitkän kaavan kokeilut sekä sen lääkäreiden ihmetyksen, mitä tapahtui kun ideaalimäärä kerättyjä munasoluja (aina noin 10-12) päätyi hedelmöittymättömäksi tai vahingoittui jakaantumisvaiheessa. Pas:siin päästiin vain kerran kolmessa Icsissä ja yli 30:llä hedelmöittyneellä alkiolla. Aikamoinen kato! Tästä laatusyystä johtuen en usko, että pakkasessa nyt köllöttelevät kolme tai neljä alkiota selviävät sulatuksesta tai jaksavat jatkaa jakaantumista. Joten mahdollisuudet päästä siirtoon olemassaolevilla soluilla ovat kyllä minimaaliset. Siksi mieli taitaa työskennellä tuon sekundäärisen lapsettomuuden tai hedelmättömyyden kanssa yritän tässä hyväksyä sitä tosiasiaa, että luomun lisäksi mahdollisuutemme raskauteen ilman kokonaan uusia hoitoja ovat kyllä todella surkeat. Huh.

Hässäkkä jatkukoon

2010-12-03T19:50:00.002+02:00

Tänään kävimme sitten lääkärissä, tarkemmin lasten allergologilla. Meidän Terveystalon luottolääkärimme vahvisti sen, mitä jo itse osasimme epäillä. Syytä tutkia tilanne on. Vuorossa on maitoaltistus, koska painokäyrä on tällä hetkellä -16 ja kakka on mitä on - sitä on liikaa. Nyt sitten kaksi viikkoa karsitaan kaikki vaivalla hyvälle mallille saadut asiat eli korvikkeeseen tehty puuro, yövelli, Nan III, juusto, raejuusto ja viili. Plääh. Tiesinhän minä, että tämä on todennäköisin vaihtoehto kun asioita selvitetään. Uusi ruoka entistä haastavampi ruokaralli ei nyt vaan kerta kaikkiaan hirveästi innosta.

Suurin muutos on totuttautuminen soijapohjaiseen Nutrilettiin, joka on turkasen pahaa ja ekamaistamisella aiheutti neidille pelkät puistatukset. Toisella kerralla huudettiin suoraa huutoa, itkettiin ja lopulta itkin myös minä. Sitten pitää keksiä korvaavaa energiatäytettä puurolle ilman maitoa ja viileille sun muille. Voipi olla taas aikas mielenkiintoiset pari viikkoa edessä. Mutta sittenpähän asia on pihvi maidon osalta. Puurona aion kokeilla maidotonta riisipuuroa ja tietysti omaa kaurapuuroa, joka ei ole tähän mennessä kelvannut..

Näillä siis mennään. Maidon jälkeen vuorossa on vilja ja jos kumpikaan ei aiheuta reaktioita, on tuomio "toiminnallinen vatsa" eli kansanomaisesti ilmaistuna neitimme on läpipasko.

Jenni kyseli sormiruokailusta edellisen postauksen kommentissa. Siellä jo vastailinkin, mutta tässä mallia meillä viisi kertaa päivässä vallitsevasta kaaoksesta.. Ruokalistalla näyttäisi olevan leipäpalasia, juustoa ja lohta eli parhaista parhaimmat herkut. Ainoa toimiva vaihtoehto muuten neidin pitämiseen edes kohtuullisessa kuosissa on kuvan ympäriämpäri essu. Tavallinen ruokalappu tai -kaukalo on täysin no no.