Mysteerin päätössanat ja uuden vuoden arki

En ole raskaana. En ole raskaana. En ole raskaana. Sain labratulokset viime perjantaina ja hcg oli rahtusen koholla, oliko se nyt 6 tai 7 eli juuri ja juuri rajan yläpuolella. Lääkärin mukaan tästä ei voi päätellä mitään. Varmistumattomiksi selityksiksi jäävät kemiallinen raskaus, kohdunulkoinen versio tai mahdollinen pieni istukan palanen kohdussa, joka olisi pitänyt arvoa yllä. Tähän en kyllä itse usko, koska onhan se kohtu nyt kertaalleen kaavittukin. Joka tapauksessa lapseen johtavan raskaana en ole, mikä helpotus. Hedelmöitys on kuitenkin ilmeisesti tapahtunut, joten kaikki spekulaatio ja kommentit ehkäisystä ovat enemmän kuin oikeita. Nyt on paketti pöydän laatikossa, mutta lähinnä minä olen tilanteen jälkeen juossut miestä karkuun. Säikäytti tilanne häntäkin sen verran, että pahimmat himot tuntuvat olevan sielläkin hukassa. Näin jälkikäteen asiasta voi kirjoittaa jo vähän vitsaillenkin, mutta olipa koko kokemus kurja ja hurja. Miten jostakin, jota on aikaisemmin toivonut niin paljon voikin tulla jotakin niin ahdistavaa. Oli ihan terveellistä katsoa itseä peiliin ja miettiä, mitä tuo kaikki olisi merkinnyt, jos tosiaan olisin ollut raskaana.

Muissakaan labroissa ei ollut mitään poikkeavaa. Hemoglobiini oli 137 eli en voi pistää tätä nuupeaa yleisoloa muun kuin väsymykseen ja kuiviin imevän Pikku herran piikkiin. Syön kuin hevonen ja se näkyy hiipuneena painonputoamisena, mutta paha olo iskee silti monta kertaa päivässä. Verensokeri pysyy matalalla ja siksi yritän mättää ruokaa kirjaimellisesti rekkamiehen annoksina. No, ainokainen uuden vuoden lupaukseni liittyy kuukauden karkkilakkoon, joten olen ilman suklaata tai muita vastaavia piristeitä jo toista päivää ja vieroitusoireet ovat valtaisat. Kurkin kaappeihin ja kohta syön todennäköisesti sokeria suoraan purkista. Eilen haukkasin palan pakastetorttutaikinaa makeanhimoon. Jotta terveellä pohjalla tämä homma.

Kun nuo elämän peruskysymykset on nyt vatvottu alta pois, on aika keskittyä arkisiin asioihin. Uusi vuosi on alkanut täällä tunnelmissa ”totuta nuori mies ruokaan ja pian”. Rintamaito ei enää selkeästikään riitä, koska yöheräämisiä on nyt vakiona neljä. Ollut siis useamman viikon. Tai eivät ne heräämisiä ole kuin minulle, puoliunissaanhan ukkeli ateriansa popsii. Minä kävelen väsymyksestä kohta seinille, vaikka saankin unen päästä aina nopsaan kiinni. Mutta katkennut uni on katkennut uni. Kun neiti on ollut kotona enemmän ja vähemmän koko joulukuun ja samaan aikaan ovat olleet katkeilleen unen jaksot, olen ollut taas ensiluokkainen äiti ja leikkijä päivisin. Onneksi arki alkoi tässäkin asiassa.

Teenpä kyllä toisenkin lupauksen ja se on nukkua tänä vuonna ainakin yhdet täydet 8 tunnin yöunet konstilla millä hyvänsä. Joku voi tarjota hyviä vinkkejä imetyksen tehostamiseen, mutta minä olen sitä mieltä, että se ei nyt vaan riitä. Tehostettu on kaikin keinoin ja enää ei määrä tunnu kasvavan. Minusta ei heru tämän enempää. Herra imaisee sen, mitä baarista irtoaa, ja on siis erityisesti öisin nopeaan uudesti nälkäinen. Tuputus tai vielä tiheämpi imetys ei toimi päivisin, koska herra syö myös vain ja ainoastaan silloin kun huvittaa ja täsmälleen sen määrään, mikä riittää pitämään nälän hetken pois. Muu aika tissillä menee erinäiseen rähinään, jokelteluun ja kurkkulaulantaan. Joten ainoa vaihtoehto pitää minut lähes täysjärkisten kirjoissa ja jaksava tälle toiselle ipanalle on ruutata herraan muuta topakkaa ravintoa. Kyllähän ne uusimmat tutkimukset taas toteaa, että neljä kuukautisena olisi hyvä aloitella kiinteitä. Jotkut allergiat kun tuppaavat tulemaan helpommin, jos kiinteiden aloitusta pitkitetään. No, oli miten oli noin teoriamielestä, tämän äidin oma mieli sanoo, että juuri nyt on hyvä aika. Niin ja vaikuttaahan tähän aloitukseen ja ruuan tarpeeseen tosiaan kokokin. Sällivauva alkaa olemaan ehkä 7,5 kg ja senttejä on todennäköisesti (vaatteiden perusteella) lähemmäs 70. Ruuan tarve on himpun verran eri kuin saman ikäisenä lähes kaksi kiloa kevyemmällä siskollaan.

Projekti Ruoka on aloitettu itse asiassa jo viime viikolla. Starttasimme päärynällä ja sen jälkeen bataatilla. Kumpikaan ei ole aiheuttanut järkytysreaktioita, muttei tuo herra nyt ihan ilostakaan kilju. Tai itse asiassa kiljuu kyllä, koska hän kiljuu ja pärisee joka tapauksessa koko ajan. Nauraa jopa ääneen, mikä on varsin valloittavaa. Masu on mennyt harjoittelusta jonkun verran ymmälleen, koska kakka on jäänyt parina päivänä väliin ja sitten sitä onkin vellottu juoksevan vihreässä lietteessä.

Merkillistä, miten olen muuten unohtanut täysin, miten ja missä tahdissa näitä kiinteitä lisättiin. Tai paremminkin niin, että neidin kanssa aloiteltiin jo kolmen kuukauden iässä ja koska koko syöminen oli niin mystistä silloin alkuun, olen kuin ekaa kertaa käymässä kiinteiden kimppuun. Jos kohta tämä lounaan määrä kasvaa vaikka puoleen purkkiin niin mitä sitten? Milloin voi jo syödä koko purkin ja milloin lisätään seuraava ateria? Odotan kuin kuuta nousevaa sitä vaihetta, milloin saan tarjota herralle jotakin topakkaa ateriaa iltaisin. Josko se vaikuttaisi siihen uneen edes hieman. Harkitsen myös vellipulloa iltaan ja pian, koska kaipaan niin – UNTA! En nyt ole mitenkään ”by the book” näiden ruokien suhteen vaan yritän lisätä asioita pikku hiljaa ihan oman tuntemuksen mukaan. Puuroja aloittelemme todennäköisesti pikkaisen ennen viittä kuukautta tai sitten tosiaan se velli. Saa nähdä, onneksi tänään on neuvola ja voin vuodattaa pohdinnan tutulle terkkarille ja saada ihan täysipäisiä neuvoja.

Varasimme Murun kanssa lennot ja hotellin naapurimaamme pääkaupunkiin helmikuulle. Lähdemme morjestamaan ystäviä ja ottamaan jotakin oman ajan tyyppistä. Tarkoittaa kyllä allekirjoittaneella niitä yöunia. Siihen mennessä olisi hyvä saada Sällivauvan ruokapolitiikka järjestykseen, jotta hoito sujuisi hyvin. Vaikka pienen pieni omatunto kolkuttaa jossakin, voinko jättää reilun viiden kuukauden ikäisen vauvan isovanhemmille, isompi ääni sanoo KYLLÄ VOI. Jotenkin homma rulla mallillaan eli luotan ukkelinkin pärjäämiseen hoidossa ja omasta itsestä huolehtiminen tuntuu juuri nyt entistä tärkeämmältä.

Teemalta tuli viikonloppuna mahtava elokuva tai paremminkin dokumentti ”Elämä päivässä”. Suosittelen! Siihen oli kerätty, poimittu ja yhdistetty tuhannen ihmisen kuvaamista tietyn saman päivän tapahtumista koko vuorokauden kattava kollaasi. Minuutti sieltä, toinen täältä. Musiikki sitoi kellonajat ja aihepiirit yhteen. Iloisia, koskettavia ja samankaltaisia asioita ympäri maailmaa. Me pohdimme, mitä me olisimme kuvanneet yhden päivän ajalta. Todennäköisesti sellaisen iltahetken, jossa Sällivauva pötköttää hoitopöydällä ja seuraa viereisessä lavuaarissa (juu meillä harrastetaan lavuaarikylpyjä..) polskivaa ja laulavaa siskoaan. Muru ja minä laitamme vieressä pyykkejä, toinen saattaa jopa hiippailla saunaan. Rauhallinen ja iloinen rituaalihetki tässä huushollissa. Kaikki yhdessä ilman sen suurempaa kaaosta.