Miksi murehtia?

Minulla on ilmeisesti juuri nyt asiat liian stabiilisti ja hyvin, koska pystyn käyttämään yllättävän paljon aikaa mahdollisten tulevaisuudessa tapahtuvien kauhuskenaarioiden vatuloimiseen. Olen nähnyt painajaisia tai muuten vaan erilaisia pahoja asioita pompahtelee mieleen. Pääasiassa ne liittyvät siihen, jos jompikumpi meistä sairastuu tai kuolee. Olen muun muassa nähnyt unta, että sairastun kuolettavaan silmäripsisyöpään. Mutta ihan yhtälailla mietin sitä, mitä tapahtuu, jos Muru kyllästyy verkkareissa luuhaavaan takkupäähän ja ymmärtää jonkun kirkassilmäisen hoitajaneitosen olevan elämänsä rakkaus. Yksi omia ajatuksia ohjaava tekijä on ollut lähiystäville viimeisen puolen vuoden aikana tapahtuneet ikävät asiat joita on paljon. Lisää lapsettomuutta, keskenmenoja, täysin sivullisten ihmisten väkivaltaisia kuolemantapauksia, sairastumista sekä fyysisestä että henkisesti ja ennen kaikkea neljän pitkäaikaisen ystävän eroprosessit, joissa kaikissa on ihan absurdeja piirteitä toisista naisista yllätyksellisiin oikeuden päätöksiin. Onneksi monella on myös tosi iloisia asioita meneillään, mutta kyllä näitä kuvioita seuraillessa on käynyt kerran jos toisenkin mielessä, että ei tämä meidän arkisen elämänmakuinen onnikaan ole välttämättä pysyvää. Syystä tai toisesta.

Minä olen aina ollut kovin huoleton elämän ja elämän kolhujen kanssa. No, mitään todella vakavaa sairastumista tai kuolemantapausta ei ihan lähipiirissä ole ollut. Mutta isoja pettymyksiä, eroja ja uusia alkuja on omaankin elämään mahtunut. Eikä pienimpänä lapsettomuus. Tähän asti oikeastaan aina asenteeni on ollut se, että kun asiat menevät pieleen, siis todella pieleenkin, huudetaan hetki, pyyhitään kyyneleet ja suunnataan uuteen. Lapsettomuuskriisin keskellä kun en voinut vaikuttaa siihen asiaan, halusin saada jotain muutosta tapahtumaan jollakin rintamalla, joten vaihdoin työpaikkaa. Elämä kantaa ja elämä tuo aina mahdollisuuksia. En ole ollut mitenkään erityisen kiintynyt materiaan tai yrittänyt pistää puitteita sen kummemmin kuntoon. Olen ollut ihan yhtä onnellinen vuokrayksiössä kuin isossa omistusasunnossa. En siis ole tämänkään ikäisenä juurikaan huolehtinut tulevasta. Ennen lapsia.

Nyt tilanne on täysin toinen, se ei sinänsä vaadi opettelua, mutta nyt mahdolliset huonot asiat tuntuvat kaikki ihan kestämättömiltä lasten kannalta. Ja minä kun olen minä, murehdin asioita miettimällä niihin ratkaisuja. Joten saatan selata asuntosivuja miettien, mihin minulla on lasten kanssa varaa, jos Muru kuolee. Tai missä me asumme, jos kyseessä onkin ero. Nämä kun ovat taloudellisesti himpun verran erilaisia asioita. Samoin päässä pyörii, minkälaiseen autoon on varaa ja säilyykö lasten päiväkoti. Eihän niistä toinen edes ole siellä vielä!

Jonkun painajaisen jälkeen puhelin peloistani Murulle. Hän oli miesmäiseen tapaan hieman ihmeissään asioiden edelle menemisestä. Useamman keskustelun jälkeen hän otti asiaan edelleen miesmäisen lähestymistavan, tehdään asialle jotain. Ja se jotain oli sitten henkivakuutukset molemmille. No tuohan nyt ei varsinaisesti ollut se huolehtimiseni pointti. Taloudellisista asioista on sinänsä helppo puhua ja murehtia, koska ne ovat konkreettisia. Ihan eri asia on miettiä, miltä sitten tuntuu, miten he tai me pärjäisimme ilman neljättä perheen palasta.

Samaan aiheeseen liittyy meillä myös the big issue, avioliitto. Me emme edelleenkään ole naimisissa, vaikka aiheesta on puhuttu jo pitkään. Mutta jos ei tule kosintaa niin sitten ei. Epäilen Murun odottavan hieman seesteisempää hetkeä ja täysipäisempää vaimokandidaattia. Joka tapauksessa, avioliitto tuntuu nyt lasten kannalta hurjan paljon tärkeämmältä asialta kuin koskaan aikaisemmin. Minä en ole ollut mikään kirkkohäitä ja kermakakkupukua pienestä pitäen toivonut tapaus. Mutta nyt toivon meille yhteistä sukunimeä ja ehkä ajatuksen tuomaa jonkinlaista henkistä turvaa. Sitähän se ei sinänsä tuo, asiat voivat mennä ihan yhtä pahasti pieleen. Mutta jokin omassa ajatus- tai arvomaailmassani on muuttunut, koska asia tuntuu nyt tärkeältä vielä enemmän yhdistävältä tekijältä. Taloudellista turvaa en tässä sinänsä osaa edes ajatella, koska olen äärimmäisen huono näissä asioissa.

Hups kirjoitti erinomaisen pohdinnan juuri tästä aiheesta eli avioehdosta ja sen sisällöstä, kun nainen ja mies ovat eriarvoisessa lähtötilanteessa naisen hoitaessa kotona lapsia. Heittelin huolettomasti kommentteja siitä, miten kuvittelisin asioiden olevan, jos meille avioehto laadittaisiin. Sehän kyllä automaattisesti meidänkin tilanteessa laaditaan, koska omistamme eri osuudet asunnosta ja aikaisempaa omaisuutta on eri määrät. Myös tulevat perimiset menevät hyvin eri lailla. Se, mikä toimii taloudellisena järjestelynä nyt ja mistä on nyt selkeästi sovittu, ei ehkä kuitenkaan olisi sellaisenaan käypä avioehtoon. Menin älypäänä tietysti kysymään asiasta heti Murulta, joka oli taas himpun verran ihmeissään kun tivasin, mikä on kotona vietettyjen vuosien osuuden määrittely avioehdossa hänestä noin periaatteellisella tasolla.. Se kun on aika pitkä pätkä monen parin avioliittovuosia ja nainen on tosi altavastaajana, jos ei pidä puoliaan.

Tähän väliin, avioehdon tai edes asioiden pohtimisen tärkeydestä huolimatta, toteamus, että ainakin niissä eroissa joita olen läheltä seurannut, taloudelliset asiat jäävät toisarvoiseksi. Juu, kyllä niistä väännetään, mutta suurin vääntö käydään lapsista. Heidän etuaan kun ei mihinkään kirjoiteta vaan riitely ja riepottelu jää erovaiheeseen. Absurdia sekin.

No mutta, meillä homma menee niin, että omistamme eri osuudet asunnosta ja autosta. Lainat on suhteessa omistusosuuteen ja kumpikin maksaa omaa osuuttaan, siis periaatteessa vain itselle, vaikka omistus on yhteinen. Olikohan riittävän epämääräinen selitys. Kun olemme ostaneet isompia hankintoja, ne on aina maksettu osuuksilla suhteessa meidän tuloihin, mutta omistus on ollut yhteinen. Näin olemme sopineet, koska sillä kompensoimme tulojen eroa. Yllätys yllätys, että tuo ympäripyöreitä vuorokausia päivystävä tapaus tienaa rahtusen enemmän. Kun jään hoitovapaalle ja kun olin sillä edellisen kerran, Muru lyhensi myös minun lainaani minulle. Olen jotenkin automaattisesti ajatellut, että tämä järjestely toimisi myös avioliiton aikana ja se olisi paperilla näin. Käytännössähän em. asiat ovat kaikki palkkatuloihin liittyviä eli yhdessäolon aikana hankittuun pakettiin kuuluvia. Aikaisempi omaisuus tai mahdolliset perinnöt ovat lähtökohtaisesti selkeitä, mutta kun sitä pohtii taas siitä näkökulmasta, mitä niillä mahdollisesti maksetaan, homma menee monimutkaiseksi. No, ei tästä nyt enempää, koska en ole naimisssa prkl.

Vaan tätä asiaa pitäisi pohtia siltä kannalta, että juuri nyt, avoliitossa, tilanne on omalta kannaltani kaikista huonoin. Jos mies nyt rakastuisi siihen hoitsuun tai kuukahtaisi, minulla ei olisi oikeutta yhtään mihinkään paitsi omaan osuuteeni asunnosta. Vaikka eläisimme hamaan tappiin avoliitossa ja mies lopulta kuolisi luonnollisesti, minulla ei olisi siltikään oikeutta mihinkään. Ilman testamanttia. Onneksi lapsilla sentään on. Joten avoliitto ei ole ihan kaikista paras käytännön järjestely taloudellisessa mielessä, jos nainen on kotona ja jotakin peruuttamatonta tapahtuu.

Vaikka olen nykyisin näköjään hyvä murehtimaan tulevaa, olen oikeastaan todella naiivi näiden käytännön asioiden järjestelyjen kannalta, jos jotain todella tapahtuu. Avoliittolain muuttuminen, omien silmien avautuminen ja Hupsin tekstikin saivat tajuamaan, että ehkä tätä asiaa sietää ihan oikeasti pohtia. Juuri nyt. Minä asun tulevaisuudessa edelleen vaikka roskapöntössä ja suuntaan reppu selässä maailmalle (tai no ehkä jo sinne **** hotelliin), mutta lasten kodin ja arjen turvaaminen onkin ihan eri ja iso juttu.

Niin ja onhan tähän aiheeseen liittyen minulla myös surullinen oma historia. Olen ehkä joskus maininnut, että isäni kuoli äitini odottaessa minua. Sillä oli tietysti monenlaisia vaikutuksia sekä äitini että minun elämääni. Käytännössä olen kasvanut lähellä nyt pelkäämääni "mitä tahansa voi tapahtua" asetelmaa. Joten tämäkin historia huomioiden luulisi, että oman ja lasten tulevaisuuden turvaaminen olisi aika ykkösenä mielessä. Ehkä se äidin ”minähän pärjään itse” asenne on kuitenkin vielä selkeämpänä.

Ihan kiva tietysti olisi, että näistä asioista ei tarvitsisi murehtia ja tätä univelkaisen onnellista yhteiseloa kestäisi vielä pitkään pitkään. Onneksi nyt on asiat ihan hirmuisen hyvin. Se onkin muuten kiteytykseni viime vuosista. Asiat ovat hirmuisen hyvin. Sellaisella tolalla, etten tämmöisestä täyteläisyydestä ja elämän makuisesta elämästä osannut oikeasti edes haaveilla. Silloinkaan, kun vasta toivoimme lapsia.