Arkista tajunnanvirtaa

Se aika. Se kiitää taas. Ruokaa sinne, tissiä tänne. Vaippa siellä, kakka täällä. Pupu hukassa, heppa vessanpöntössä jne. Mutta sen aikaisemmin kitisemäni väsymyksen, kiireen ja voimattomuuden sävy on muuttunut. Olen selkeästi sopeutuneempi ja väsyneenäkin jaksavampi. Nyt kun Sällivauva on jo pikkaisen suurempi, päivien rytmitys ja tekemiset ovat vaan niin paljon helpompia. Vaikka olen ihan yhtä kiinni ja moni juttu ei lasten kanssa (ihan vaan menemiset ulos tai kauppaan) koko joukkiona onnistu, meillä on hurjan kivaa. Niin kivaa, että olen löytänyt itsestäni uuden sisällä nysväävän puolen ja yksi osa siitä on kakkumaakari. Neidin 2-vuotissynttärit kolkuttelee ovella ja minä olen ottanut haltuun erilaisten tyllien käytön ja pursotukset, vaahtokarkkitaikinan ja monenmoiset moussetäytteet. Olen värkännyt suklaasta kirjaimia ja pakkaseen olen ahtanut muffineja, lihapullia ja kakkupohjia. Riisisuklaa namuja voi nappailla jääkaapista. Siis minä, kotihommia ymmärtämätön tumpele, olen onnistunut korottamaan leipuritaitoni potenssiin parikymmentä näiden kahden marakatin kanssa, jei!

Jotenkin uusi vuosi tuntuu ihanan uudelta ja raikkaalta vielä. Se on täynnä mahdollisuuksia. Näiden kahden kanssa varsinkin. Ihmettelen ajan kulumista ja ukkelin maailman haltuunottoa, vaikka samalla odottelen jo jotakin uutta vaihetta. Olen ihan ihmeellisen myyty tuohon supertyytyväiseen Sällivauvaan, joka ei turhasta hötkyile ja pötkyile, availee vain suutaan, kun sinne lappaa ruokaa. Kiljuu ja kommunikoi kyllä. Ja pistää kiltisti silmät kiinni tasan klo 21 ja nukkua pösöttää aamuun asti. Syötöillä tietenkin, mutta heräämättä. Miten voi olla noin rauhallisen tyytyväinen epeli? Koputan puuta.

Samalla ajattelen haikeudelle sitä, miten enemmän täröillään olin neidin kanssa vuoden 2010 käynnistyessä. Aistit niin valppaina, etten silloin huomannutkaan, kuinka paljon pieniä pienen ihmisen olemisen nyansseja jäi huomaamatta. Kun kaikki oli vaan sitä syöttöä ja imetysahdistusta ja huonoa kasvua. Voi pieni tyttö, mihin äiti silloin keskittyikään. No, onneksi kyllä ihmettelen ja ihastelen neidin metkuja nykyisin senkin edestä. Niin iso. Ja niin pieni. Niin taitava. Ja niin oivaltava.

Sällivauvalla oli viime viikolla neljän kuukauden neuvola ja hymyillen voin todeta, että 7,6 kiloinen nelikuukautinen voi olla miinuksella. Hupaisaa, mutta ukko on sen verran pitkä, että kunnioitettava painolukema ohjaa kasvun miinuskäyrälle. Se pituus oli nippa nappa 69 cm. Vertailuna voin todeta, että Isokisko painoi tässä vaiheessa noin sataa grammaa vajaat kaksi kiloa vähemmän. Että siihen malliin erilaisia otuksia voi samoista geeneistä tulla. Ei liene yllätys, että tällä kertaa en ole huolissani kasvusta.

Pieni ihmetyksen aihe neuvolassa sentään ilmeni. Sällivauva ei varaa jaloilleen. En nyt tiedä, kuinka tomerasti tämän ikäisen pitäisi jalkojaan käyttää, mutta kokematon kandi oli laittamassa meitä jo seurantaan. Kunnes kokenut terkkaritäti toppuutteli ja totesi, että jos nyt sinne 5 kk neuvolaan maltetaan katsoa. Olen herraa tietenkin sen jälkeen hyppyytellyt ja vetkuttanut jalkoja ja kyllähän ne aikamoista makaroonia on. Herra kyllä sätkii ja potkii jaloillaan, että kyllä niissä nyt joku motoriikka sentään pelaa. Mutta mitä sekin nyt sitten tarkoittaa, jos ei tässä vaiheessa varaa ja kuinka paljon pitäisi varata ja mitä se nyt voi tulevaan tarkoittaa?

Ruokailun saralla kokeilut sujuvat ihan mallikkaasti. Maissi, bataatti, peruna-porkkana, päärynä, luumu ja mango on nyt hallussa. Nopeamminkin makuja olisi varmaan voinut totuttaa, mutta mikään kiire ei ole ollut. Oikeastaan laadut ovat tässä myös siksi, että muutamana päivänä Sällivauvan kasvot ovat lehahtaneet ruokailun jälkeen punaiseksi, ja olen ihmetellyt, siellä nyt joku allergiapommi muhimassa. Pidemmän tarkastelun perusteella onkin sitten ollut niin, että niinä päivinä olen itse syönyt tosi mausteista ruokaa ja herra on reagoinutkin ilmeisesti siihen. Onneksi mitään sen kummempia oireita ei ole ollut, joten en ole panikoinut tästäkään. Jos Isokisko olisi reagoinut muinoin samoin, olisin tehnyt jo kotidiagnoosin ja kiikuttanut lapsen allergiatohtorille. Näin se ”kokemus” rauhoittaa.

Olen edelleen onnellisen muistamaton ja arvaileva, kuinka paljon ruokaa Sällivauvaan pitäisi lappaa. Odotin kiinteiden aloitusta kuin kuuta nousevaa, mutta nyt kun niitä menee, suren vähenevää imetystä enkä meinaa tohtia nostaa määriä. En suoraan sanoen raaski antaa kiinteitä niin paljon kuin herra vetäisi, kun haluan että luomumaito kiinnostaa myös. Siis häh. Minä kaikenlaisen korvikkeen ja ruuan hyväksyjä ja realisti-imettäjä haikailenkin nyt homman hiipumisen perään.. Eihän se nyt mihinkään ole vielä hiipumassa, mutta näin kuitenkin ajatus jossain mielenpohjalla juoksee. Jotta tästä syystä kiinteitä menee nyt ehkä purkki + pari lusikkaa päivässä jaettuna 2-3 kerralle. Iltaisin olen antanut vellikorvikesekoitusta ja kyllä se edelleen ekaa yöpätkää pidentää. Enää ei tarvitse kuin osata itse mennä ajoissa nukkumaan. Vellittelystä ajattelin luopua siinä vaiheessa kun puurot saadaan mukaan.

Olin aikaisemmin ajatellut, ettei minulla ole tarve pitää mitään imetysjulistusta tai yhteenvetoa. Mutta ehkä nyt vähän kuitenkin. Kun siihen nyt liittyykin haikeutta, kuten tämä kiinteiden aloittelu on osoittanut. Minusta on ollut mahtavaa, että toinen lapsukainen on korjannut omia imetystraumojani. Sama kokemus taitaa olla useammallakin kanssabloggaajalla. Koen, että olen saanut nauttia nyt imetyksen parhaat palat parhaalla mahdollisella tavalla. En tietenkään osannut kuvitella, että imetys voi olla näin helppoa tai paremminkin että lapsen ruokkiminen voi olla näin helppoa. Kun Sällivauva ekan kerran synnytyssalissa nappasi kiinni, on teho ja tekniikka ollut hallussa. Tilanne on vähän ”vie sinä, minä vikisen” tyyppinen. Ote on ollut automaattisesti oikea, mitään ei ole tarvinnut muuttaa. Kaikki asennot sopivat herralle ja ruoka maistuu satunnaisia puheripuleita lukuun ottamatta. Rinnat eivät ole olleet kertaakaan kipeät tai osoittaneet mitään muitakaan kurjia oireita. Tai no, silloin kyllä kun joka paikka oli kohtutulehduksen aikaan alkuun kipeä. Nännejä ei arista eivätkä ne ole menneet rikki. Osaan imettää nykyisin melkein unissani. En ole tarvinnut kertaakaan rintakumia. Maitoa riittää omista epäilyistä huolimatta. Herra syö kauniisti myös julkisesti. Itse en sen sijaan edelleenkään innostu julki-imetyksestä. Meikäläiselle sopii parhaiten, että reissuun tai asioille lähdetään puutiaiseksi syötetyn ukkelin kanssa.

Neidin imetys- ja ruokataistelu opetti, että täyspäisiä (tai noh..) lapsia kasvaa myös ilman sujuvaa imetystä. En kai hommasta olisi silloinkaan niin paljon huolehtinut, jos neiti olisi juonut ja syönyt muuta ruokaa ja kasvanut. Koska kasvuhan se murehdutti enemmän kuin tissinkäyttö. Terapeuttisen vaikutuksen lisäksi on hyvä, että olen kokenut kaksi kovin eritapaista ja ruokaista lasta. Se on opettanut hyväksymään lähes minkä tahansa syöttötavan oikeaksi, jos tilanne niin vaatii. Kovin työ asennemuokkauksessa ruokailun ja imetyksen suhteen on käyty juuri omassa päässä.

Vaikka kokemukseni imetyksestä on nyt hyvä, en silti ajattele imettäväni edes yhden vuoden ikään asti (ehkä). Eikä minulle varsinaisesti jää hommaa ikävä. Olen vain iloinen siitä, että olen selvinnyt hommasta hienosti tärkeät ekat neljä kuukautta. Ja oppinut, että lapsissa on tosi suuria eroja. Kyse ei minusta tosiaankaan ole vain äidin suhtautumisesta imetykseen, vaan myös siitä, että ymmärtää lapsien suhtautuvan siihen jokainen omalla tavallaan jopa äidin pyrkimyksistä huolimatta.

Merkillistä haikeutta aiheutti meitä aiemmin hoitaneen klinikan kirje. Pakkasessa on viisi (olinkin unohtanut määrän) alkiota odottamassa. Jatkammeko pakastusta vai tuhotaanko alkiot? Tietenkään meidän ei kannata pakastusta jatkaa, mutta tuhoaminenkin tuntuu yllättäen pahalta. Voi kun niitä voisi hyödyntää edes tieteessä. Tuntuisi, että niilläkin solumöykyillä olisi ollut silloin joku tarkoitus.

Joku analyysi viime vuodesta ja tulevasta odottaa mielenpohjalla. Koska se jäänee ajanpuutteen vuoksi tekemättä, listaan tähän muka tärkeimmät asiat. Etkö sinä hyvä Muruseni ymmärrä jo kosia!? Pysytään kaikki terveinä. Korjatkaa joku pliis polveni, se rajoittaa yllättävän paljon. Ratkaistaan pulma "pysytään kotimaassa vs. Murun tutkimuksen perässä maailmalle”. Aika olisi pian, jotta homma toimisi lasten kannalta. Mikä maa? Lisäksi kroonistuneeseen talokuumeeseen tarvitaan tehokas lääke. Kaksi viimeisintä asiaa aika lailla sulkevatkin pois toisensa. Kyllä se kliseinen ”omaa aikaa liikkumiseen ja harrastamiseen edes kaksi kertaa viikossa” yhtälö odottaa myös ratkaisua.