Kuolema kuittaa univelat

Olin jo muutama päivä sitten kirjoittanut pitkän pätkän aiheesta ”kuinka mahtavaa on kun lapset nukkuvat hyvin” sekä muista leppoisasti sujuvista asioista. Nuori herra harvensi syöntivälejään ja äidin unipätkät pidentyivät siedettäviksi. No, välittömästi oman hehkutuksen jälkeen herran röörit menivät uudelleen tukkoon, mikä tarkoittaa tuhisevaa, korisevaa reppanaa aamuyön tunteina. Keittosuolaliuostippoja kuluu ja nenäimuri ( NenäFrida tai vastaava..)on ollut ahkerassa käytössä. Kun opimme siihen, ettei herra korinastaan huolimatta tukehdu, yöunet rauhoittuivat meilläkin.

Onnea kesti vuorokauden eli siihen asti, että Tärpästikkeli alkoi yskähdellä hälyttävästi ja päätyi lopulta TAYS:iin. Mistä se johtuukin, että tarve lähteä sairaalaan tulee aina yöllä? Se tarve siis tuli ja neidillä todettiin laryngiitti (kurkunpääntulehdus) ja jälleen ahtautuneet keuhkoputket. Ensihoitona oli turvotusta laskevaa adrenaliinia ja senhän arvaa, mitä tapahtuu, kun tuohon lapseen laitetaan vastaavaa boostia keskellä yötä. Vaarassa oli kaikki osaston irtaimisto akvaariosta henkilökuntaan. Nyt sitten vietetään ties kuinka monennetta päivää pyjamabileitä sisätiloissa ja tämän äidin usko normaaliin elämään ja vaikkapa omaan kauppareissuun on juuri nyt koetuksella. Päivät, viikot ja kohta kuukaudetkin menettävät merkityksensä. Olenpahan taas kunnostautunut nettishoppailijana, kun en kaupungille kykene. Iltapukukin tuleviin juhliin tuli alle viikoissa Ameriikasta ja ihan oikeilla mitoilla.

Tämä oli pitkä alustus siihen, että en nyt lätise aikomaani tarinaa nukkumisesta, koska täällä ei nyt nukuta ihan priimasti. Uskon ja toivon kuitenkin, että molemmista natiaisista sukeutuu jälleen päivien tai viikkojen sisään mallikelpoisia nukkujia. Sillä sellaisia he molemmat onneksi ovat.

Kaiken tämän hässäkän (ristiäisetkin olivat ja menivät) keskellä Pienestä Pussirotasta on kuoriutunut rauhallinen ja tarkkaavainen hymypoika. Pienenpieni vauva on ollutta ja mennyttä ja tämä versio viuhtoo, ähisee ja yrittää puhella aivan vimmatusti. Ihan mahtavaa on se, että herralla ei tunnu huonoja hetkiä olevan. Hän on sopeutunut kohtaloonsa kailotuksen keskellä, eikä ole moksiskaan, että hänet ”unohdetaan” jonnekin viltin nurkkaan pötköttämään kun melko vilkas isokisko vaatii huomiota.

Minä olen selkeästi tämmöisen vanhemman vauvan kanssa enemmän sinut kuin täysin lötkön ja kontaktia ottamattoman hylkeenpoikasen. Oma ihmeellinen magia pienen pieniin vauvoihin toki liittyy, mutta jotenkin tämä yhteyden syntymisen jälkeinen ihminen on omempi. Enpäs muuten tiedä, onko melko potra koko syynä siihen, että herralla on voimaa pungertaa ja ängertää. Tämä Pussirotta nimittäin kääntyy mahalleen kunnioitettavassa kahden ja puolen kuukauden iässä. Ensin luulin, että kääntymiset olivat painovoiman aiheuttamia sattumuksia, mutta nyt se on jo selkeästi tavoitteellista toimintaa tutin tai muun mielenkiintoisen perässä. Sitterin lelukaaren lelut saavat myös jo melkoista kyytiä. Kohtahan tässä alkaa kiinteiden maistelu ja seuraavaksi mennäänkin jo kouluun… Nyyh, aika kiitää ja samalla ihanaa, että se kiitää ja asiat sen kuin rutinoituvat ja helpottuvat.

Poikasen kanssa olen jotenkin niin valppaana ja aistit avoinna, että ihastelen jokaista hymyä ja yritystä tuottaa ääntä tai mitä herra nyt keksiikään. Olen muistellut, osasinko keskittyä samanlaisiin juttuihin Tärpästikkelin kanssa ja totuus taitaa olla, etten osannut. Joko olin niin kuutamolla, väsynyt tai muuten vaan asioita ymmärtämätön, että sellainen pienen ihmisen puhdas ihastelu jäi vähemmälle. Tai olen varmaankini tarkkaillut ihan samanlaisia asioita, mutta nyt olen enemmän kiinni tässä hetkessä, läsnä. Jotakin muuta ne omat anturit ovat selkeästi esikoisen kanssa havainnoineet. Ai niin, se oli sitä syömistä, syömistä ja painon kehitystä.

Mutta nyt omansa tuosta ihastelusta saa onneksi myös Tärpästikkeli. Kehittymisen vauhti on kiihtynyt ihan mielettömästi ja tuo ymmärryksen ja puheenpapatuksen maailma on vaan niin kiehtova ja verbaalinen taitavuus jo huikeaa, että voisin nauttia tästä showsta melkein ilman yöuniakin. Miten ihmeessä saisikaan taltioitua (edes jonnekin muistin perukoille) noita äänenpainoja sanoissa ja sanonnoissa. Aamusta iltaan kuuluu papatus ja laulu. Tällä hetkellä lasketaan myös jokaista asiaa ja opetellaan aakkosia. Liikuttavaa on myös neidin omien tunteiden nimeäminen ja tunnetiloista kertominen. Paha mieli, vihainen, iloinen, surullinen. Jokaiseen asiaan neiti tarkentaa nykyisin, miltä se hänestä tuntuu. Mikään ei ole myöskään suluttanut sydäntäni paremmin kuin käsiään ihastuksesta yhteen hierova neiti: ”Onpa äiti on kaunis, voi sentään”. Tosin epäilen, että tämä on tarkoin harkittu juttu, johon vedotaan viimeistään joululahjakatalogin tai jonkun muun tulevaisuuden tarpeen edessä.

Ettei nyt olisi vaan auvoista neitokaisen kanssa niin on kyllä todettava, että the tahtoikä on täällä. Tyypillisin sana on kyllä selkeästi ”ei”. Äitiä (onneksi välillä myös muita) kielletään tekemästä tai tulemasta tai olemasta tai hengittämästä. Olen aika monessa asiassa yrittänyt ottaa käänteispsykologian käyttöön. ”Eihän Sasi vaan halua syömään, Sasi jää varmaan yläkertaan, ei kyllä mennä ulos tänään ollenkaan, vaippaa ei kannata vaihtaa”. Voi olla tuhoon tuomittu tie, mutta en jaksa jankuttaa ja pyytää kolmeakymmentä kertaa neitiä vaikkapa ruokapöytään.. On myös oikeastaan ihan mahdotonta olla tiukkana kaikissa tilanteissa, joissa neiti hokee ”eitä”. Kun mieli vaan neidillä niin selkeästi tekee juuri sitä, mistä äiti puhuu,m utta myöntää ei vaan voi.

Ja miljoona muuta asiaa mielessä, muttei aikaa kirjoittaa. Ehkä taas pian.. Mutta yksi Iso Asia.Paperit sterilisaatioon on vetämässä. Aika jännä veto lapsettomuushistorian jälkeen. Tilanne, johon ei kuvittele joutuvansa. En vaan kaipaa elimistööni hormoneja enää missään muodossa. Saas nähdä, jonon pitäisi olla vain kuukauden mittainen. Piuhat kiinni jouluksi ja sitä rataa.