Äidin angstit ja muuta mukavaa

Mielessä on taas muutama sananen kahden pienen lapsen kanssa kotona olosta, pienen lapsen laittamisesta päiväkotiin äidin ollessa kotona vauvan kanssa, imetyksestä ja kaikesta muusta lempiaiheisiini liittyvistä teorioista lasten parhaaksi. Mieliala on sellainen, että takerrun kiukuspäissäni (eli väsyneenä) taas tähän "miten pitäisi" -asetelmaan.

Taustaksi tuleville sanasille sen verran, että olen harjoittanut viimeiset kolme viikkoa tiivistä ympärivuorokauden kotona olemista näiden kahden kanssa ja viimeisen viikon isokiskon sairastaessa lähes yksinhuoltajamaisesti Murun päivystysten vuoksi. Tiedoksi vaan, että neljä päivystystä normityön lisäksi yhden viikon aikana lapsen sairastaessa on liikaa rakkaani. Olen käynyt ulkona lenkillä muutaman kerran, muuten oma aika on ollut kello mielessä Citymarketissa juoksemista. Isolla kiskolla on ei-kausi tosi isolla E:llä, ja muutenkin oleminen on pienellä välillä kovin tuskaisaa kun pitää etsiä rajoja ja opetella hallitsemaan omia tunteita. Olotilan muutos näkyy jatkuvana katkeamattomana neuvotteluna asiasta kuin asiasta. Yritämme sentään neuvotella raivopään kanssa, vaikka aika monesti pelkkä myöntyminen olisi niin paljon helpompaa. Hyvä esimerkki on portaiden alas tuleminen. Niihin pariinkymmeneen askelmaan kuluu helposti 15 minuuttia, jos aikoo saada homman sujumaan hyvällä. Saako äiti olla samaan aikaan portaissa, saako äiti pitää kiinni portaita laskeuduttaessa, pitääkö äidin jäädä yläkertaa vai mennä alas, voiko portaissa kikkailla ja pomppia jne. Jos hommia ei hoideta piiiiiitkällisillä neuvotteluilla, jossa vaihtoehdot ovat vähissä, on luvassa A-luokan itkupotkuraivarit, jotka näyttävät välillä riivaajan valtaan joutuneen kamppailuilta. Kai se sitä onkin. Kesto helposti puoli tuntia. Ulos emme ole juurikaan liikkuneet, koska neiti on ollut vielä helposti hengästyvä kurkunpääntulehduksensa jäljiltä. Rytmitkään eivät tällä hetkellä sovi kerta kaikkiaan yhteen. Nuori herra tankkaisi isokiskon aamupäivän ulkoilun aikaan ja nukahtaa neidin ruokailun aikaan herätäkseen kun Tärpästikkeli menee päiväunille. Melko voimakas tahtoikä aiheuttaa myös sen, että ulkona on tylsä olla huutavan neidin kanssa, joka menisi pää sadantena jalkana minne vaan, eikä todellakaan ymmärrä, että äiti ei pääse vaunujen kanssa joka paikkaan perässä. Kuulostaa ehkä laiskuudelta, kun rutisen enkä tsemppaa ja ulkoile vaikka huutavien kakaroiden kanssa, mutta oikea vastaus on että en jaksa. Taidan olla tositosi väsynyt tämän sairastusputken ja totaalisen oman ajan puutteen jäljiltä. Ekan kerran muuten tosi väsynyt.

Joten me olemme olleet paljon sisällä kolmisin. Ja päivien ja viikkojen haasteista on herännyt itselle muutama kysymys näille teoreetikoille. Jos imetyksen ja vauvan kanssa bondaamisen kannalta olisi tärkeää pesiä sohvan nurkassa, tarjota baarin antimia mahdollisimman tiuhaan ja muutenkin olla vauvaa lähellä, miten se tehdään, kun tuntikausia päivästä menee isosiskon metkujen selvittelyyn ja vahtimiseen? Käytännössä meillä vauva makoilee tai istuskelee yksikseen ja välillä häntä retuutetaan uuteen huoneeseen makoilemaan tai istuskelemaan, kun tämä äiti yrittää järjestää aktiiviselle isokiskolle puuhaa tai ihan vaan vahtia tekosia. Kun tämä äiti sitten istuu sinne sohvan nurkkaan imettämään ja yrittää halitella vauvaa, isokisko kiehnää juuri nyt mustasukkaisena kyljessä tai ampaisee unohdetun tussin perään ja piirtää vaikkapa valkoisen nojatuolin päällisen täyteen ”ihania kukkia”. Miten siis kiintymyssuhdeteorian tai muun vastaavan kanssa taataan isommalle, mutta kuitenkin pienelle kotona olijalle jatkuvasti käytettävissä oleva syli ja tuki ja turva? Käytännössä pieniä hylkäämisiä tapahtuu hänelle päivittäin kotona useita äidin toimesta äidin keskittyessäni vauvaan. Siinähän lapsi on aitiopaikalla seuraamassa, miten äiti valitsee usein vauvan hänen sijaansa. Vaikka kuinka lepertelen ja pyrin huomioimaan isomman, tasapuolisuudesta ei ainakaan meillä juuri nyt voi näissä hommissa puhua. Kärsijöitä on tasapuolisesti molemmat. Toisaalta, miksi vauvalla ei saa suoda mahdollisuutta olla täysin äidin huomion keskipisteenä päivisin? Onhan se mahdollisuus ollut esikoisellakin. Erityisesti tämä näkökulma tai sen puuttuminen sapettaa niissä keskusteluissa, joissa korostetaan lasten yhtäaikaisen kotona olemisen tärkeyttä. Tai sitten minä osaan organisoida nämä päivät niin surkesti, etten osaa järjestää molemmille riittävästi ”omaa aikaa”.

No joo, tämä suppeaan surkean lätinän pointti oli se, että ideaalia tilannetta, jossa molempien lapsien tarpeet otetaan jonkun tutkimuksen tai teorian mukaisesti huomioon, ei vaan minusta ole. Ainakaan täällä, enkä sitä oletakaan. Imetykseen keskittyminen ei onnistu kahden pienen lapsen kanssa toisen vaatiessa huomiota. Isosisko ei välttämättä saa päivähoitopaikkaa enempää huomiota myöskään kotona, koska vauva vaatii välillä niin paljon. Veikkaisinpa myös, että nämä huomiotta jättämiset äidiltä ovat rankempia kuin tarhan tädeiltä.

Miksi sitten edes vehtaan tai jaksan palata näiden samojen pointtien äärelle. Siksi, että minua vituttaa suoraan sanoen niin paljon se kapeakatseisuus jostakin aiheesta, jota katsotaan laput silmillä kun samalla saattaa olla muita tekijöitä, jotka vaikuttavat kokonaisuuteen. Näitä keskusteluja kun tuntuu vaan vellovan, kuten viimeisin tutkimus, jonka mukaan liian vähän ja liian pitkään imetetyistä lapsista tulee aggressiivisia. Minä kyllä imetin neitiä juuri tutkimuksen mukaisen ”ideaaliajan”, mutta hiton kiukkuinen tuo tuntuu silti olevan.
Lisäksi tämä lätinä on omaa huonoa omaatuntoa siitä, että olen totaalinen hermoraunio, kun olen ollut kotona nämä viikot aamusta iltaan molempien lasten kanssa juurikaan vailla apua. Vaikka näennäisesti sujuu hyvin ja rakastan molempien kanssa puuhastelua ja vaiheiden seuraamista, kaksi tässä vaiheessa olevaa lasta jatkuvasti kotona ei vaan ole minun ideaaliajanjaksoni lasten kanssa. Paskaäitipaskäitipaskaäiti. Olin ûberkiitollinen tänään siitä, että sain Tärpätikkelin terveenä tarhaan. Ja täällä kotona on muuten todella paljon iloisempi ja aktiivisempi vauva, kun Mamalla on aikaa keskittyä puhtaasti häneen. Puhumattakaan kuinka paljon tasapainoisempi on tämä äiti, kun on saanut syödä aamupalan rauhassa, nukkua 20 minuutin unet ja käydä vauvan kanssa lenkillä kirpakassa auringossa. Odotan ilolla, että pikkumies hieman kasvaa ja tilanne tämän oman itseni jakamisen kanssa helpottuu.

Homman voisi kiteyttää omasta näkökulmastani seuraavasti:
- Hieman (tai paljon) suurempi ikäero olisi huomattavasti helpompi, varsinkin jos aikoo olla molempien kanssa kotona.
- Hoitoapu eli vanhemmat tai sisarukset lähellä olisivat lottovoittoakin suurempi asia. Itseasiassa en tiedä alkuunkaan, miten selviämme tulevista vuosista, kun kaukanakin olevat isovanhemmat vanhenevat entisestään eivät jaksa näitä rasavillejä. Pitää vaan opetella käyttämään ”maksullisia palveluita”.
- Opeta tuo pienempi poikanen juomaan myös korviketta ja pian, jotta saat hyvä nainen hieman hengähdysaikaa.

Ohi aiheen. Havahduin tosiasiaan, että olen kadottanut elopainostani tämän vajaan kolmen kuukauden aikana 15 kg. Tahti on taannut sen, että olomuoto ei pienenemisestä huolimatta ole kovin hehkeä. Masu on kuin puolityhjä Siwan muovikassa ja noin yleisesti vaahtokarkkikin on kiinteämpi kuin meikäläinen. Vanhat vaatteet mahtuvat päälle, mutta eivät ne nyt ihan samalta näytä.. Mutta kyllä se imetys näköjään laihduttaa, kun imijä imee tarpeeksi tehokkaasti. No, osansa on tällä hektisellä menollakin..

No niin, nyt helpotti. Jospa tämä meno taas tästä lutviutuisi..