Huono päivä, onneksi saa epäonnistua

Miksi välillä vaan voi ketuttaa näin paljon ilman sen kummempaa syytä. Onneksi tänään on Kansallinen Epäonnistumisen päivä, vai miten se nyt virallisesti menikään. Minä olen nimittäin mokannut jo monta asiaa, neuvolassakin olen ollut Ukkelin kanssa vääränä päivänä väärään aikaan ja koska tädit olivat koulutuksessa, ei minulla ole mitään havaintoa, mikä olisi se oikea aika.

Suurempi moka liittyykin sitten ihmissuhteisiin. Hyvä ystäväni, jonka vanhimman lapsen kummi olen, odotti selkeästi vastakummiuspyyntöä kysellessään ristiäisistä ja kummiasioista. Olen vältellyt hänen kanssa aiheesta puhumista, koska tiesin tuon toiveen. Toisessa tilanteessa hän olisi myös ollut automaattinen henkilö kummiksi, mutta koska tällä hetkellä hänellä ja heillä on avioliitto täysin tuuliajolla, en häntä kummiksi pyytänyt. Näin siksi, että minusta olisi hullua pyytää tutusta, naimissa olevasta pariskunnasta kummiksi vain toista. Ja tällä hetkellä en sitä miespuolista ihmisrauniota lapseni kummiksi halua.

Tilanne on se, että mies on viimeiset viisi vuotta ollut enemmän ja vähemmän henkisesti ja fyysisesti sairas. Tämä näkyy niin, että ystäväni joutuu kantamaan täysin vastuun perheen arjesta ja kahdesta vilkkaasta pojasta. Mies makaa makuuhuoneessa milloin minkäkin vaivan vuoksi, kiskoo siellä sipsejä ja viiniä ja ihmettelee, miksi olo on aika heikko. Tästäkin osaan kirjoittaa näin inhottavasti, vaikka tiedän, että pohjalla on oikeasti masennusta, joka sitten heijastuu tietenkin jaksamiseen ja itsestä muuten huolehtimiseen. Mutta en voi henkisestikään sairaan kohdalla sietää jatkuvaa selittelyä sille, miksi omaa tilaa ei halua hoitaa. Hän on siis tilanteessa, että tajuaa sairautensa ja periaatteessa haluaa tehdä asioille jotain, mutta ei vain tee. Koska aina tulee muka jotain uutta, joka estää asioihin tarttumisen. Viimeisten vuosien aikana, kun olen vieraillut heillä, tilanne on ihan absurdi. Pojat hiiskuvat talossa hiljaa, kun isi on taas pipi ja herra käy esim. kerran viikonlopun aikana tervehtimässä vieraita. Muun ajan hän pötköttää kammarissaan. Mitkään lääkkeet eivät muka helpota riittävästi oloa, mikä voi tietenkin olla totta. Tämä herra myös luopui työstään, koska pystyi muka toteuttamaan itseään paremmin yrittäjänä. No, yritystä hän on yrittänyt käynnistää nyt lähes vuoden tekemättä mitään, joten jossain vaiheessa myös perheen taloudellinen tilanne ajautuu umpikujaan.

No niin, nyt kun latasin vitutukseni tätä henkilöä kohtaan, haluan kuitenkin todeta, että en missään muotoa väheksyä henkisten ongelmien merkitystä ja sitä, että niistä jotenkin vain paranisi sormia napsauttamalla. Mutta kun tämä vastenmielisyyteni tilannetta kohtaan tulee siitä, että näen, miten äärirajoilla ystäväni on yrittäessään huolehtia koko rumbasta, omasta vaativasta työstään ja tsempata myös miestä, jolta ei tule minkäänlaista tukea arkeen tai lasten kasvatukseen. Me olemme tosi avoimesti puhuneet heidän tilanteestaan ja tietenkin ystäväni on kriittinen miehensä tekemisiä kohtaan. Mutta hyvin häilyvä on se raja, minkä verran voin kritisoida tätä kumppania, ilman että ystäväni alkaakin puolustaa miestään. Eli tilanne on tosi paradoksaalinen, hän kritisoi tilannetta ja miestään, yrittää saada tätä hoitoon kaikin tavoin ja miettii jopa eroa. Mutta jos minä kritisoin miestä, esiin astuu miehen tekemisiä ja sairastamista puolustava ystävä. Lähes läheisriippuvainen. Mietin välillä, että jos kumppani olisi alkoholisti tai pahoinpitelijä, ulkopuolisetkin voisivat puuttua tilanteeseen. Mutta kun kyse on vaan hankalasta tilanteesta, jota selitellään sairaudella, kritiikkiä ei saakaan ulkopuolelta esittää. Minusta taas aidon ystävyyden pitäisi kestää se, että näistä vaikeistakin asioita pystytään puhumaan.

Kun tämä kummiepisodi nyt johti siihen, että kerroin ystävälläni, että tässä heidän epävarmassa tilanteessaan emme heitä kummeiksi osaa valita. Ja tämä kertominen nyt sitten oli se mokien moka, josta ystäväni tietenkin loukkaantui. Saa nähdä, miten näitä välejä korjaillaan. Ehkä minun olisi pitänyt olla kertomatta ja sivuuttaa koko aihe, todeta vain ketä kummeiksi tulee. Mutta onko sekään aiheen maton alle lakaisu oikein, kun tiedän että hän pyyntöä odotti. Plääh. Epäselvyydet ja riidat ystävien kanssa ovat ihan kamalia. Perheen ja puolisen kanssa saa ja kuuluukin räyhätä, mutta ystävien kanssa riitely on riistävää. Nyt olemme tilanteessa, että ystäväni on luvannut keskustella aiheesta kanssani kun pystyy.

Että semmoista. Lisäksi kaukana asuva sukulaiseni on tänään koulutuksessa meidän kaupungissamme ja tulossa meille iltapalalle. Eikös Muru sitten ilmoittanut, että hänen on kutsuttu jääkiekkomatsiin ja ihan aitioon nauttimaan illan antimista. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Ja synnytyskilotkaan eivät ole kadonneet viidessä viikossa. Onpa merkillistä, varsinkin kun ottaa huomioon melko suklaapitoisen ruokavalioni. Oma selkärangattomuus ketuttaa silti. Suurimpaan osaan omista housuista en vielä mahdu, mutta mammahousut ovat aivan liian suuret. Olen reilun viiden kilon välitilassa. Juuri niin suuressa tai pienessä, että vaatteiden olisi syytä olla yhtä kokoa isompia, mutta minkä verran niitäkään kannattaa hankkia, jos ajatus on pienentyä entiseen kuosiin. Oi naisen elämää.

Viikonloppuna pitäisi varustaa isompi natiaisista talven varalle. Miten sattuikaan, että kaikki entinen on pientä ja hankintalistalla on toppahaalari, välihaalari, talvikengät ja tumput sun muut tykötarpeet. Aikamoinen menoerä nimittäin. Laskin, että uutena kaikki tulee maksamaan helposti 300 €. Haalarit ovat ihan poskettoman kalliita, samoin kengät. Jotenkin oma ajattelu menee niin, että päällimmäisen kerroksen pitää olla hyvälaatuista ja kestävää, olkoon sisävaatteet sitten mitä tahansa. Vaikka en automaattisesti ole tässä erityisten merkkien perään niin haluaisin kuitenkin, että vaatteet ovat kivan näköisiä. Ja se nyt vaan on niin, että markettien halvat ja varmasti hyvä merkit ovat äärimmäisen tylsiä ja niin tyttö-poika värirajoittuneita kuin olla ja voi. Niin ja rumia. Reipas, retro ja muuten vaan fiksun näköinen maksaa. Olen myös katsellut käytettyjä netistä, mutta minusta on ihan älytöntä maksaa käytetyistä talvikengistä 30-40 €, mitä moni helposti hyvistä kamppeista pyytää. Taitaa olla huono päivä vaan ajatella tätäkin asiaa.

Eikä meillä saa pusuttaakaan. Neiti toteaa nykyisin ”so so äiti, ei saa pusuttaa. Sasi (neidin oma nimi itselleeni) iso tyttö.”