Uusi arki

Ensimmäinen viikko on kiitänyt lähes äänennopeudella. Totuttelua, vieraita, kotiarkea ja kaksi lasta, jotka tosiaan työllistävät enemmän kuin yksi. Vanhasta ilmaisusta lapsivuodeaika ja äidin pelkästä makoilusta ja vauvaan keskittymisestä ei ole tietoakaan, kun olen kuvitellut toipuneeni ja tehoillut kotihommissa miehen järjestämällä työleirillä. Murun mukaan on ihan ok tässä vaiheessa synnytyksen jälkeistä elämää antaa molemmille päivittäin tehtäviä tyyliin ”siivoa portaidenalusvarasto”, ”pese roskiskaappi”. Minähän olen sitten hormonihuuruisessa voimantunnossa pessyt ja puunannut. Joten viikko synnytyksestä meillä on siistimpää ja puhtaampaa kuin aikoihin ja olemme tavanneet ystäviä enemmän kuin esim. koko kesänä. Nyt sitten jostain merkillisestä syystä väsyttää.

Mutta tämä kaikki on mahdollista siksi, että vauvan kanssa on sujunut aika mallikkaasti. Viikon perusteella on varmaan turha linjata yhtään mitään, mutta on tässä itselle jo monta tärkeää etappia saavutettu. Niistä tärkein on yllätys, yllätys imetys. Vauvoissa on oman kokemukseni mukaan eroa, mutta toki vaikutuksensa on varmaan omalla asenteella ja stressin määrällä sen suhteen, miten asioita muka pitäisi tehdä. ”Vauvoissa on eroa” lausahdus perustuu siihen, että tämä Jytky hamusi rintaa heti synnytyssalissa suuhunsa, ei välittänyt äidin matalista nänneistä, puri kiinni hanakasti ja vaati ja vaatii lisää melkoiseen tahtiin. Ei tarvittu sairaalan imetysopetusta, kun herra hallitsi homman ilman kenenkään rinnan litistelyä ja tuputusta. Neidillehän ei tissi kelvannut edes virallisen koulutuksen jälkeen. Eikä maito muodassa tai toisessa pullostakaan. Joten aivan sama, miten imetys tästä eteenpäin jatkuu, minä tunnen itseni voittajaksi, kun olen voinut ilman rintakumia imettää useammassa asennossa ja homma sujuu. Toki olen jo ehtinyt epäillä, saako Jytky pikapyrähdyksillään riittävästi kasvujuomaa, mutta tämän päiväinen neuvola nro 1 todisti, että kyllä saa. Viikon ja päivän ikäisenä nuori herra oli kuronut pudottamansa painon umpeen ja vielä lihottanut itseään kunnioitettavat 150 grammaa. Hyvä meikäläisen tisut! Tai no, seuraavaksi voin tietysti alkaa jännittämään, mihin asti maitoa riittää, jos tarve on jo nyt suuri..

Valveilla, unessa ja muut nukkumiseen liittyvät hommelit ovat nekin juuri nyt mallillaan. Herra tietysti nukkuu pääasiassa aina, mutta pisin valveillaolo ajoittuu nyt sopivasti iltaan ja vielä niin, että Ylpeä Isosisko menee nukkumaan. Siitä sitten hamuttelua ja sylittelyä noin kymmeneen asti ja yöunille. Yöllä Jytky on herännyt aina kaksi kertaa ja imaisee tarvitsemansa siististi napaan. Ainoa miinus öissä on syöttöihin liittyvä ”toisesta päästä sisään, toisesta ulos” ilmiö, joka laittaa vaihtamaan vaipan pari kertaa syötön yhteydessä. Siihen tietysti tuhraantuu aikaa ja herra herää helposti oikein kunnolla killittelemään. Mitä muuten rytmiin tulee, hienoa on sekin, että Jytky possuttaa unta aamulla pitkään, mikä tarkoittaa sitä, että meillä on rauhalliset aamut ja täysin omaa aikaa Tärpästikkelin kanssa.

Mutta se teknisistä asioista. Olen kokenut muutenkin hirmuisen tärkeäksi sen, että emme ole menneet systeemiin, jossa Muru hoitaisi vain neitiä ja minä tuoretta tulokasta. Olemme pyrkineet tekemään kaikki hommat viestikapuloita vaihtaen. Ihan niinkin, että Muru syöttää (ja totuttaa) herraa pullosta, että minä saan ulkoilu- tai leikkiaikaa neidin kanssa. Silti välillä neiti pyytää sydäntä särkevästi äitiäitiä apuun ja äiti ei aina pääse apuun, kun tankkausapina roikkuu kiinni tississä.

Lapsettomuustausta ja ylitsevuotavan suuri kiitollisuus Tärpästikkelistä laittoivat minut jossakin vaiheessa pohtimaan, voiko rakkautta riittää näistä lähtökohdista kahdelle ja voiko toista edes rakastaa niin paljon kuin aina merkityksellistä ensimmäistä lasta. Jo nyt tiedän, että voi. Ehkä toistaiseksi helposti sujunut alkutaival, ehkä luottamus omiin taitoihin äitinä tai joku mysteeri x-geeni tekee sen, että tuohon hamuttelevaan jötikkään on ollut helppo tutustua ja rakastua. Ehkä ne todelliset kiintymyksen tunteet ovat nousseet jopa nopeammin, kun ei tarvitse keskittyä niin paljon itse asioiden sujumiseen. Tai sitten niiden vaan antaa mennä nyt helpommin omalla painollaan, sujuivat tai eivät. Eikä se rakkaus ole pois keneltäkään muulta tässä huushollissa. Taas on kaksi väsynyttä, mutta onnellista aikuista istuskellut sohvalla illan päätteeksi ja todennut ”meidän perhe”.

Jottei tämä olisi pelkkää siirappista ”hienosti ja helposti sujuu” tilitystä, muutamia miinusmerkkisiä tekijöitäkin löytyy. Niistä suurin taitaa olla meikäläisen kärsivällisyyden mitta, noin 1 mm. Todennäköisesti piilevästi pesiytynyt väsymys aiheuttaa sen, että saan epäreiluja kilareita asiasta kuin asiasta ja yleensä toisen (siis arvatkaa kenen) ei tarvitse edes tehdä yhtään mitään asiallisen reaktion saadakseen. Eikä se pinna ole yhtään sen pidempi maitomukia heittelevän tai kumppareita kuralätäkön viereen riisuvan Tärpästikkelin kanssa. Omat reaktiot harmittavat, mutta toisaalta katson oikeudeksi käyttäytyä melkein miten vaan, koska olen kuitenkin vain viikko sitten synnyttänyt ja totuttelen tähän uuteen olotilaan hormoneiden ohjailtavana.

Tulokkaalle pitäisi myös keksiä nimi. Eikä meillä ole hajuakaan, mikä herrasta tulee. Eilen lueskelimme vuoroääneen kalenterin nimilistaa ja kysyimme jokaisen nimen kohdalla neidiltä, olisiko pikkuveikan nimi tämä tai tämä. Topakka ei tuli kaikille muille paitsi vaihtoehdolle ”Erkki”. Just, Eki vaan. En myöskään muistanut, että nimi pitää päättää kahden kuukauden sisään, mikä tarkoittaa, että juhlatkin olisi syytä pitää samassa ajassa. Ei muuta kuin järjestelyhommiin. Kummeja on jo pyydetty, mutta taisimme siinäkin törmätä ongelmaa. Kummeja on tulossa kolme eli yksi + kaksi. Näistä tämä kahden yksikkö ei kuulu kirkkoon ja kummeina pitäisi olla vähintään kaksi ev. lut. kirkkoon kuuluvaa jäsentä, kun kerran itse kirkkoon kuulumme. Ilmeisesti jollakin papin poikkeusluvalla yksi virallinen ja kaksi siviilikummia, tai mitä nyt ovatkaan, on ok, mutta erikseen tätä on tiedusteltava.

Asioita, joita en myöskään muistanut ovat kynsien leikkaus vasta kahden viikon iän jälkeen ja D-vitamiinitippojen antaminen vasta niin ikään kahden viikon jälkeen. Molemmat on siis jo tehty. Tuttikin on otettu käyttöön ja kertsareilla mennään tälläkin kertaa.

Ai niin, olihan tässä pieni jännitysmomenttikin. Tai on varmaan edelleen. Minusta otettiin synnytystä edeltävänä päivänä äitipolin tarkistuksen yhteydessä steptokokki B –näyte, mutta tulos ei valmistunut synnytykseen mennessä. Vasta kotiutumisen jälkeen meille soitettiin sairaalasta, että näyte on positiivinen ja vauvan vointia pitää tarkkailla mahdollisen infektion varalta. Jos näyte olisi ehtinyt synnytykseen, positiivisissa tapauksissa synnytyksen yhteydessä annetaan suoja-antibiootti, jottei bakteeri tarttuisi vauvaan. Kaiken lisäksi minusta otettiin samainen näyte noin viikolla 35-36 ja silloin näyte oli nega. Tästä aiheesta on aika paljon keskustelua ja moni puoltaa rutiiniseulontaa kaikille raskaana oleville, jotta positiiviset tapaukset voidaan suojata. Ongelma on vain se, että bakteeri ei välttämättä näy aina ja esim. viikkoja etukäteen tehty testi voi antaa väärän tuloksen, ihan kuten itselläni kävi. Jos näyte taas otetaan synnytykseen tulon yhteydessä, se ei ehdi viljelystä tositoimiin mennessä valmistua. Ja toisaalta vain marginaalinen osa niistä vauvoista, joiden äidillä näyte on positiivinen, sairastuu. Joten mikä olisi oikea käytäntö. Toki itsekin säikähdin ja pari päivää meni lasta extravalppaana tarkastellessa ja mielessä kävi kuva teholla verenmyrkytyksen kourissa taistelevasta vastasyntyneestä, mutta en silti haluaisi antibioottia vain varmuuden varmuudeksi. Ääh, onneksi vaara on meillä ilmeisesti nyt jo ohi, joten voin olla miettimättä tätä aihetta.