Aloitanpa taas tutuin sanoin. Aika kiitää. Tuntuu, että tulokas on kahden ja puolen viikon sijaan ollut meillä jo ikuisuuden. Ensimmäisen lapsen tulon verkkaisesta tutustumisesta, loputtomasta huuhailusta, tuijottelusta, varpaiden laskemisesta ja kiireettömästä arjen rutiinien hakeutumisesta uomiinsa ei ole tietoakaan kun tämä sirkus pyörii. Isokisko (neidin oma termi)vaatii omansa myös äidistä ja tyypillisin tilanne lienee se, että roikutan puoliunista vauvaa sylissä ja kiljunkarjunlaulanohjeistan samalla kuuluvalla äänellä Tärpästikkeliä. Joten myös lempeästi puhuva äiti ja sylittely on ihan toista kuin neidin kohdalla.
Herra Tulokas on kaikin puolin salonkikelpoinen otus. Hän kiljuu nälkää kun on nälkä ja tyyntyy välittömästi, kun tarpeet on tyydytetty. Toinen kiljunnan aihe on paukut ja kakkulin väännöt. Muuten herra on varsin tyytyväinen kaikin puolin. Ei viihdy yksin matolla tai sitterissä samaan tapaan kuin siskonsa vaan vaatii syliä ja läheisyyttä juuri niin kuin oppikirjoissa sanotaan. Itse asiassa tämä tapaus on kaikin puolin sellainen oppikirjavauva, jollaisia luulin vauvojen olevan. Vaatii paljon syliä, vaatii tiheitä imetyskertoja, tekee kaikki imetystemppumetkut rinnalla (siis hamuaa hulluna, kesyttää ensin saaliinsa murisemmalla jne. ) ja tankkaa iltaisin juuri niin, että siellä sohvan nurkassa ollaan jumissa. Neidin kanssa kun olin ihan hakoteillä imetyksen suhteen senkin vuoksi, että mitään edellä mainituista normimetkuista ruokailuun liittyen ei ilmennyt. Joten näiden kahden ipanan suurin ero tähän asti kiteytyy suhteessa tissibaariin.
Nautin toki siitä, että imetys sujuu, mutta miten ihmeessä sitä onnistuu sujuvastakin sessiosta kehittämään peikkoja. Edelleen pohdin maidon riittävyyttä jatkossa, vaikka tiedän oikein hyvin sen kysynnän ja tarjonnan lain. Toinen homma onkin sitten vielä selkeämmin omien korvien välissä. Nimittäin tämä tiheästi imevä Jäppinen on aika rasittava (anteeksi ei niin lapsimyönteinen ilmaisu) siinä, että hän imuttelee kerralla aina maks. 5-10 minuuttia, simahtaa tai menettää kiinnostuksen ja ilmeisesti lyhyestä sessiosta johtuen vaatii sitten tiheästi lisää. Tiheästi tarkoittaa 2-3 tunnin välein. Se on varmaan ihan normitahti näin alkuvaiheessa, mutta kun oma kokemus on lapsesta, joka söi noin 6 kertaa vuorokaudessa, niin olihan se helpompaa ja selkeämpää eikä niin sitovaa. Juu, pienen vauvan kuuluu olla sitova, ei siinä mitään. Mutta kun on myös tuo toinen, jolle mielellään soisin aikaani. Yksi syy lyhyisiin imetyksiin on ilmeisesti suihkuavat rinnat, joita vastaan protestoidaan. Eihän se tietysti kiva ole, kun maito lentää kitalakeen ja usein myös suoraan väärään kurkkuun ja tuloksena on kakova ja maitoon tikahtuva poikanen. Mietin vain, että jos herra söisi harvemmin, mutta enemmän, homma olisi kaikille helpompaa. No, oli miten oli, pääasia, että herra kasvaa (luulisin, neuvola on huomenna). Jep, että aika maitomaisissa tunnelmissa täällä mennään. Piti kirjoittamani kaikesta muustakin, millainen Jäppinen on, mutta jotenkin sitä vaan uraudun näihin omiin turhautumisiini. Ja kun tuo ruokailu nyt on niin osa tätä arkea.
Muutaman isyysloman jälkeisen arkipäivän jälkeen voin todeta, että ratkaisu Isokisko hoidossa, minä vauvan kanssa kotona, on meille aivan oikea. Ne päivät, jotka olemme olleet kolmisin kotona, ovat ihan hurjaa hulabaloota ja neiti on kyllä se, jonka tarpeet, varsinkin leikki ja ulkoilumielessä, jäävät paitsioon. Nimenomaan siksi, että tämä Jäppinen vaatii ruokintaa ja pyllynputsausta niin usein, että neidin aikatauluja on hieman vaikea ottaa huomioon. Tottakai hän menee siinä sivussa ja ”alistuu kohtaloonsa”, mutta kun se ei ole minusta ollenkaan paras vaihtoehto. Toisaalta myös Jäppinen jää paitsi niistä rauhallisista silmiin tuijotteluhetkistä äidin kanssa, kun juoksen vaippaa pakenevan neidin perässä tai käyn ikuisia ruokataisteluja. Neidille kun ei tällä hetkellä mene alas mikään muu ”oikea” ruoka kuin Ikean lihapullat, great. Mutta kai niilläkin pari viikkoa elää.
Ystäväni esitti hyvän pointin, kun joku päivä avauduin tästä iäti kalvavasta huonosta omatunnosta eli neidin tarhaan laittamisesta. Hän totesi, että onhan minulla ja neidilläkin ollut kahdenkeskistä aikaa tutustua rauhassa toisiimme neidin ollessa vauva. Miksi seuraavilla lapsilla ei olisi samanlaista oikeutta vain äitiin alkutaipaleellaan. Aivan. Usein näissä perusteluissa, miksi lasten molempien lasten pitäisi tässä tilanteessa olla kotona, perustellaan asiaa vain sen isomman lapsen näkökulmasta. Ja olen miettinyt asiaa oikeastaan vain tältä kannalta itsekin. Mutta eikös tosiaan ole ihan jees sen nuorimman kannalta, että äiti on hetken aikaa vain häntä varten.. Edelleenkään en liputa, että joku vaihtoehto on ehdottomasti oikein, jokainen taaplaa tyylillään. Tämä oli vaan itselleni iso pieni tärkeä havainto asiaan liittyen.
Uskomatonta, mutta totta on sekin Mamaa ihastuttava seikka, että Jäppinen hymyilee jo! Ei mitään vatsankipristyshymyjä vaan parina päivänä selkeitä leveitä muikistuksia, kun hän saa lepäillä rauhassa ja tuijotella kasvoihin. En viitsinyt aiheesta ensin mainita edes Murulle, kun kuvittelin kuvittelevani. Mutta mummu totesi eilen saman asian ja lopulta me kaikki seisoimme pöhlönä Jäppisen ympärillä maanittelemassa hymyä kasvoille. Tulihan se lopulta. Voi "ooh" ja "aah" sitä ihastelun määrää.
Neiti häärää omalla tavallaan. Minä ite – on vahvin -ismi edelleen. Puheen kehitys on hurjaa. Lauseet ovat järjestään viisisanaisia ja aihepiiri pyörii nykyisen sen ympärillä, mitä ei saa tehdä. Soo soo, torutaan kaikkea ja lause ”ei saa potkia pupua päähän” on tämän hetken hitti. Maman sydän sulaa erityisesti, kun neiti laulaa ja leikkii ”tuiki tuiki tähtönen”. Miten voikin olla yhtä aikaa niin iso ja oppiva ja niin pieni ja haavoittuva.
Kuulostaa tutulle =) Ihan hyvä, että tärpästikkeli on hoidossa välillä, siellä hänellä on omat kaverit ja ohjelmaa. Vielä kun hän on verbaaliseti noin lahjakas ja vilkas, niin se päiväkoti on minusta ihan hyvä. Meidän esikoinen nimesi itsensä aikoinaan "iskolaksi" :D
VastaaPoistaKaikilla varmaan riittää niitä "meillä alku meni niin ja näin" -tarinoita. Mutta meidän neiti oli kans alusta alkaen nopea ja tehokas tissittelijä. Max. 15min ja masu oli täynnä, kahden tunnin kuluttua sama setti. Myös yöllä (yöllä nopeat syötöt oli huippua!). Kokeiltiin jossain vaiheessa antaa lypsettyä maitoa pullosta, mutta ei se sitä väliä pidentänyt. Tuloksena entistä enemmän pulautteleva lapsi. Joten, ehkä se teidänkin Jäppinen parin kuukauden päästä pidentää syömäaikoja, ehkä.. :)
VastaaPoistaSuloiselta kuulostaa arki ja pieni Jäppinen :) On muuten hauskaa, miten vauvaa alkaa kutsua nopeasti sellaisilla lempinimillä, jotka jotenkin sopivat sen kokonaisolemukseen ja persoonaan. Meillä Lipsi oli alussa, pulskassa pikkuvauvavaiheessaan Mähkystin ja Pähkystin mutta sitten kun siitä tuli siro vauva, muuttuivat lempinimet Mantelimissi ja Tutitteli -tyyppisiksi.
VastaaPoistaToi hoitohomma on hyvä juttu. Lipsi on kolmena päivänä viikossa viisi tuntia hoidossa ja silloin on mulla mahdollisuus keskittyä vauvailuun ja ihmettelyyn ja vauvalla toki myös. Uskoisin, että toi "isompi lapsi kotiin kun talossa on vauva"-puhe on pitkälti ylikuumentuneen päivähoitotilanteen ja rahan sanelemaa puhetta. Koska musta se on vähintäänkin järkevää, että iso ja aktiivinen parivuotias saa muitakin virikkeitä kuin ihan pelkät kotiolot. Ainakin Lipsi tuntuu viihtyvän tarhassa, syö ja nukkuu siellä paljon paremmin kuin mun kanssa. Tästä on tietty ikisyyllistyvällä äiti-ihmisellä huono omatunto ja lainasinkin kirjastosta just kirjan Lapsi elää rutiineista, että saisin meidän yhteistä arkea runnottua vähän strukturoidummaksi. Se on kyllä toisaalta vaan niin, että pikkuvauvalla ei kauheasti rutiineita ole, se nukkuu ja syö silloin kun sitä hotsittaa. Onhan näitä keinoja sit opettaa pikkuvauvaakin, mutta ainakaan itsellä ei tässä kohtaa siihen riitä rahkeet.
Hurjan hienosti puhuu Tärpästikkeli. Lipsi höpöttää mutta siltä puuttuu muutama avainkonsonantti (ässä, ärrä, ällä) että en oikeesti aina tiedä mitä se tarkoittaa sanomalla "Ipa puppu" :D
Mä tykkään, että ihan hyvä vaihtoehto on olla niin, että isompi hoidossa ja äiti vastasyntyneen kanssa kaksin. Ihan ilman mitään sen kummempia perusteluita kuin ne, mitkä itsekin mainitsit.
VastaaPoistaMaanantaina mulla oli soittoaika ravitsemusterapeutille. Meidän Tärpästikkelin tapainen syöjä ja minä saatiin kuitenkin vakuutus siitä, että ihan hyvin menee, vaikkei oppikirjan mukaan menekään. Muutaman viikon tai kuukaudenkin lihapulla-ruokavalio ei ole ollenkaan pahimmasta päästä. Näille pikkuruisille pitää antaa ihan just sitä, mitä ne vain sattuu syömään. Vaikka ranskalaisia, jos ne maistuu, sillä rasvaa nämä pillikintut nimenomaan tarvitsee. Tärkeää on se, että tarjolla on kuitenkin muutakin ja siinä sivussa yht'äkkiä alkaa ne parsakaalitkin maistua ja ruokavalio monipuolistua. Puhuttiin varmaan 40min ja sen jälkeen olen ollut jotenkin ihan uudestisyntynyt. Mulla on vihdoin lupa kokeilla melkein mitä vain, eikä mun tarvitse kokea huonommuutta siitä, että tämänkin päiväinen lounas oli yksi lihapulla ja viipale kurkkua.
Oih, ne ekat hymyt!! Meidän neiti aloitti hymyilemään myös varhain, 3 viikkoisena, ja ne on kyllä piirtynyt äidin sydämeen ikuisiksi ajoiksi.
VastaaPoistaSuloiselta kuulostaa teidän ensiviikot! Ja Isokiskon puhe on kehittynyt taas harppauksen, great!!
Olen miettinyt monta kertaa itse, millaista se olisi kun olisi oikein perinteinen vauva - sellainen, joka riippuu kiinni, nauttii läheisyydestä jne -- eikä tällainen no-nonsense tehopakkaus, joka ei ole koskaan halunnut tuhlata aikaa turhaan hempeilyyn... Minusta tuo on loistojuttu, että saat kokea kaksi ihan erilaista vauvaa! Ystäväsi kommentti, että uusi tulokaskin ansaitsee äidin jakamattoman huomion, on tosiaan totta, ja asia jota harva tulee ajatelleeksi. Toinen juttu on miettiä omaa lapsuuttaan ja miten hauskaa se itseasiassa oli, kun oli hoidossa. Kun on noin sosiaalinen tapaus kuin Tärpästikkeli, niin hoitopaikka on hyvä asia. Kovasti jaksamisia sinulle vauva-arkeen!
VastaaPoistaLaura, näin se varmaan on. Aktiiviset ipanat nauttii hoidosta. Tosin mielenkiintoista on, ettei Tärpästikkeli ole hoidossa yhtä rämäpää. ONneksi siellä sentään keskitytään tarkkailuunkin.
VastaaPoistaLupiini, nimiä tosiaan löytyy. Teillä muuten varsin hurmaava evoluutio niiden suhteen :) Sama pätee kyllä virallisenkin nimen pohdintaan. En yhtään ymmärrä, miten lapselle voisi antaa nimen, joka on ollut omassa mielessä viisitoistavuotiaasta. Eihän se tulokas ole välttämättä yhtään juuri sen nimen näköinen.
Hoitokeskustelun voi tosiaan laittaa päivähoidon tilan piikkiin - tai sitten tähän ikuiseen "äiti on äidille susi" kategoriaan. Tarkoitan tätä ikuista suota, jossa toiset ovat hyviä neuvomaan ja pitämään omia valintojaan kaikille oikeimpina.
Meiltä puuttuu kyllä ärrä ja tuplakonsonantit kuten ss. Sanoista tulee välillä varsin hauskoja uusia väännöksiä, mutta se ei kyllä rajoita puheen määrää..
EmmyAurora, mahtavaa että pelkkä keskustelu ravintoterapeutin kanssa palautti uskon siihen, että kaikki on mallillaan. Niin se oli meilläkin, kun joskus ennen vuodenvaihdetta visiteerasin sen pätevän naisen luona. Omaa uskonvahvistusta siellä hoidettiin eikä neidin ruokavaliota. Ja totta on, että hengissä selviää melkein millä vaan. Ruoka on kuitenkin minulle se ärsyttävä punainen vaate. Vaikka tiedän kaikki faktat, turhaudun helposti, jos pidempään eletään kuin pellossa..
Anonyymi, hymyt rules todellakin. Nyt niitä viljellään jo kaikille, kun herran ottaa kainaloon ja killittelee silmiin..
Tuuli, ihan samat sanat oli mielessä meikäläisellä neidin syntymän jälkeen ja hänen luonteeseensa totutellessa. Millaista olisi hoitaa sellaista "tavallista" vauvaa. Se on tosiaan loistojuttu, että ainakin nyt tuntuu, että saan kokoa kaksi aika erilaista äitiyttä näin alkutaipaleen perusteella ainakin. Ja kiitos tsempityksestä, on se vauva-arki aikamoista rallia "helponkin" lapsen kanssa. Sinne myös!