Kvartetti kasassa

No nyt on uutisia. Kotiin tiensä tänään löysi kymmenen varvasta, kymmmenen sormea ja posket, joiden ansiosta nuori herra näyttää lähinnä Jari Tervolta. Herra parkaisi ensihuutonsa eilen puoli kymmenen maissa aamupäivällä ja tuli maailmaan reilun neljän kilon ja kahdensadan gramman painaoisena sekä 52,5 cm:n pituisena. Raavas mies. Onneksi olin siinä uskossa, että tulokas on huomattavasti pienempi eikä tuo painopelko ollut mukana tositoimissa.

Kaikki meni kertakaikkisen hienosti, mistä syystä kotiuduimme jo vuorokauden sairaalakeikan jälkeen. On selkeästi löytynyt laji, johon meikäläisen fysiikka ja erityisesti kudostyyppi mukautuu ja se on ihme kyllä synnytys. Jos suoraan sanon, olen äärimmäisen ylpeä itsestäni ja siitä, miten hommasta suoriuduin. En sillä lailla ylpeä, että "ähäkutti tehkääs perässä" tai "näin hommasta voi jokainen selvitä", vaan yksinkertaisen ylpeän hämmästynyt siitä, että olen pärjännyt. Se on tässä rutistuksen jälkeen päällimmäisenä mielessä. Vähän kuten urheilusuorituksen jälkeinen endorfiini-tai vastaava hormoonipiikki.

Lyhyesti virsi kaunis. Supistukset alkoivat su ja ma välisenä yönä klo 1.30 ja heti säännöllisesti viiden minuutin välein. Tunnissa niitä tuli jo kolmen minuutin välein, joten minä lähdin klo 03 taksilla sairaalaan ja isovanhemmat hälytettiin pienen arpomisen jälkeen Vantaalta melkein parin tunnin matkan päästä. Muru jäi odottelemaan kotiin. Taksikuski oli mainio, saattoi polille sisään asti, ilmoitti minut potilaaksi ja oli valmis tulemaan tueksi, kun mies ei ollut paikalla. Taksikuski oli muuten nainen, joka autossa muistutteli hengittelemään rauhallisesti ja laski supistusten väliä.

Sairaalassa supparit jatkuivat ja parin tunnin kärvistelyn ja käyrällä makoilun jälkeen pääsin viideltä saliin. Tälläkin kertaa tuo aika synnytysvastaanotossa pallon päällä ja käytävällä kärvistellen meni yksin. Mutta ehkä murulla oli nyt parempi syys neidin hoito kuin edellisen kerran mielenkiintoinen leikkaus.. No, lopulta Muru tuli samalla ovenavauksella kun pääsin saliin eli jälllen suoraan mukaan tositoimiin. Salissa oltiin heti valmiina ilokaasuun ja epiduraaliin, joten puoli kuuden maissa olin jo kivuton ja samalla aika varma, että homma ei etene, kun en tuntenut kerta kaikkiaan mitään. Pari tuntia meni todella leppoisasti henkilökunnan kanssa jutellessa, aamupalaa mutustellessa ja odotellessa. Yhdeksän maissa tuntui täysin absudrilta, kun kätilö totesi paikkojen olevan auki ja sain alkaa ponnistamaan.. No, siinä vaiheessa sentään joku kipu tuli mukaan kuvioihin,joten ymmärsin sentään itsekin jotain tapahtuvan. Ponnistuvaihe kesti 11 minuuttia, joten enpä kehtaa tuon ponnistuvaiheesta kipuja valitella. Taitavien kätilöiden ansiosta tuon kokoinen paketti tuli maailmaan ilman repeämiä, mikä on minusta täysin käsittämätöntä.

Joten en voi muuta sanoa, kuin että olen täysin pöllämystynyt siitä, että olen eilen käynyt synnyttämässä, koska homma sujui niin helposti ja en fyysisesti koe hommaa edes läpikäyneeni. Koska oma hyvä vointi on niin iso ilo, tekee sitä nyt mieli hehkutella.

Itse Jäppinen, meidän Jytky, on topakka ihmisen alku. Kova syömään, halukas opettelemaan imemistä ja siksipä kova viihtymään rinnalla. Näin vuorokauden perusteella. Omanlaisensa, jotain samaa kuin siskossaan, isän sormet ja huulet. Olisko ne posket sitten äidiltä. Ja kyllä sitä rakkautta riittää kahdelle, ensi minuuteista alkaen.

Imetys on onnistunut nyt alkutaipaleella paremmin, mikä tietenkin saa oman fiiliksen kohoamaan entisestään. Olen jo nyt muutamasta ilman rintakumia tapahtuneesta imetyksestä ylpeä tulee jatkossa mitä tahansa. Katsotaan, mihin kovasti kipristelevä masu johtaa. Viimeksi kipuilu oli merkki tulehduksesta, mutta ehkä joku jälkijomotus sentään kuulunee asiaan.

Ja niin ylpeä isosisko. Taputtaa, paijaa, tahtoo pestä napaa. Hokee vauvaa. Näyttää leluja. Silmät säihkyvät katsoessa. Neiti on täysillä mukana, mutta kun tarvitsee apua tai haluaa itse jotain, hän pyytää nyt suoraan isää. Ymmärtää, että äiti on varattu tai sitten se on pientä kapinaa siitä, että äiti ei ehdi. Minulla on hirveä hinku paijaamaan neitiä ja osoittamaan, että äiti on tässä hänellekin. Äidin iso rakas kultalintu.

Jotakin tämmöistä konkreettista päällimmäisenä mielessä. Valtakunnassa kaikki hyvin juuri nyt. "Rauhaa ja rakkautta", totesi oma äitini.